Parempia kuulumisia

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja minultakin siirtyi jo "pyöreät" lukemat pois mittarista, kun täytin pari päivää sitten 31 vuotta. Minkäänlaisia juhlia ei ollut, ei edes kakkua, kun ei ollut sellainen fiilis. Tuntui hyvältä pitää synttäripäivä ihan tavallisena päivänä. Mies oli aamusta iltamyöhään rakettimyyntihommissa, kaksi lapsista yökyläilemässä ja minä kahden lapsen kanssa kotosalla. Mitä nyt kuopusta käytin lääkärissä polvitaipeen ihottuman vuoksi, hain itselleni samalla reissulla kolmannen Proluton-pistoksen ja apteekissakin käytiin. Sattui meille vieraitakin, kun pysähtyivät ohikulkumatkalla piipahtamaan. Oli siis oikein mukava, rauhallinen päivä. Edes Facebook-syöte ei täyttynyt onnitteluista, kun vaihdoin päivää aiemmin syntymäpäiväni ihan muuksi päiväksi. Minusta kun on aina ollut vähän pöljää se, että ihmiset onnittelevat synttärinä vain koska Facebook siitä muistuttaa. Paljon kivempaa on saada muutama onnentoivotus niiltä, jotka ihan oikeasti muistavat.

Proluton on toiminut erinomaisen hyvin. Nyt on tosiaan 2,5 viikkoa ensimmäisestä pistoksesta, ja vielä joulun alla en huomannut selkeää eroa, mutta toisen pistoksen jälkeen olo muuttui aika tavalla. Supistuksia tulee harvakseltaan, vaikka toimin suhteellisen normaalisti. Olen pystynyt siivoilemaan, käymään asioilla ja elämään ihan tavallista elämää. Nyt olen muutamana aamuna jättänyt jopa Adalatin pois, ja silti olo säilyy hyvänä. Toki mulla on Adalatit aina mukana, eli saan otettua parissa minuutissa pillerin jos siltä tuntuu, mutta viimeksi on tarvetta ollut lähes viikko sitten! Silloinkin tilanne oli aika jännä, koko päivä oli mennyt hyvin, lepäilin illalla sängyllä lukemassa kirjaa, ja kun nousin siitä lastenhuoneen lattialle istumaan ja iltasatua lukemaan, alkoi aivan yllättäen supistella sarjassa. Supistukset olivat noin 40 sekuntia pitkiä ja tulivat niin tiiviisti, että ehdin lukea vain pari riviä ennen kuin seuraava aalto taas pakotti heeeeengiiiiiitteeeeeeleeeeeemääääääääääään. Puolenkymmenen supistuksen jälkeen huikkasin miehen tuomaan Adalatin. Kymmenessä minuutissa tilanne rauhoittui ja supistukset loppuivat taas kokonaan.

Mutta siis vaste Prolutonista on ollut ihmeellinen! Samalla se myös laittaa jälleen kerran miettimään TYKS:n käytäntöjä. Entä jos meidän keskoset onkin olleet seurausta keltarauhashormonin vajauksesta? No ekan keskosen kanssa tilanne eteni sen verran nopeasti (vain 10 päivää ekoista rajuista supistuksista keskossynnytykseen) ja vähän arvaamattomasti, kun kohdunsuulla ei näyttänyt tapahtuvan mitään supistelusta huolimatta, että mennee sen piikkiin. Mutta kun seuraavassa raskaudessa toistui sama kuvio, tosin supistukset alkoivat jo aiemmin, niin miksi ei lähdetty selvittämään syytä? En ainakaan muista, että hormonitasoa olisi mitattu missään tilanteessa. Ja hormonihoidosta ei edes puhuttu! Kuitenkin tämä erinomainen vaste Prolutonista viittaa siihen, että kyse voisi olla nimenomaan keltarauhashormonin puutteesta. Luulisi, että jo vuonna 2010 olisi ollut tieto siitä, että tällainen voi olla keskosuuden takana. Yliopistosairaalassa!

Hormonipäänsärkyjä on ollut edelleen jonkin verran, mutta luulen että eivät liity Prolutoniin. Ekan pistoksen jälkeen iskenyt särkykohtaus oli luultavasti ihan puhdasta sattumaa. Kun särkyjä tulee, yritän selviytyä ilman lääkettä, mutta pari kertaa viikossa on vaan otettava jotain. Viimeksi jouluaattona jouduin ottamaan gramman parasetamolia, joskaan siitä ei ollut kovin paljon apua. Ibuprofeiinia kaapista ei löytynyt, joten sitten vain sinniteltiin Paramaxin antaman lievityksen turvin.



(Joulu meni itse asiassa yllättävän mukavasti. Aattona itketti päivällä kovasti esikoisen ikävä, mutta kun päivä taittui iltaan, oli joulusaunaa ja pukin vierailua, lasten ilo tarttui. Myös pyhät ja nämä välipäivät ovat menneet ihan tavallisen joulun tapaan. Pelailtu paljon pelejä, olla öllötetty, luettu kirjoja jne.)

Sen verran vielä, että kävin tänä aamuna labrassa. Mulla on pari viikkoa etenkin kämmenet, välillä myös jalkapohjat kutisseet ajoittain. Ei mitenkään niin että hulluksi tulisi, mutta tulee sellaisia kutinakohtauksia, että pitää kuopsutella kovasti, joskus vartin, joskus puoli tuntia. Itse en siitä ollut yhtään huolissani, vaikka tiedän toki nimenomaan kämmenten ja jalkapohjien kutinan voivan olla merkki raskaushepatoosista, mutta kun se tosiaan ei ole jatkuvaa eikä ihan hirveästi elämää häiritse, niin en ole stressannut. Mies sen sijaan patisteli jo ennen joulua lääkärille. Hänen hyvän ystävänsä vaimolla oli hepatogestoosi, joka kehittyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta (joka onneksi kuitenkin päättyi onnellisesti ihan täysiaikaiseen syntymään) ja siksi mies hermoilee. Mä sitten joulunpyhinä Aktiivisen synnytyksen Facebook-ryhmässä kyselin että pitääkö tästä nyt olla huolissaan, ja sain kehotuksen käydä päivystyksessä. Soitin päivystykseen, josta pyysivät soittamaan suoraan synnärille. Sieltä kätilö sanoi, ettei ole syytä huoleen kun viikkoja on niin vähän. Kysyin, voisiko kutina johtua myös Prolutonista, ja kätilö arveli että on mahdollista. Neuvoi ottamaan yhteyden neuvolaan, jos huolettaa.

No, eilen sitten soitin neuvolaan (yritin jo maanantaina mutta en päässyt läpi) ja sain labralähetteen maksa- ja sappiarvojen mittaukseen verikokeesta. Toinen noista pitäisi olla paastoarvo, mutta ei raskaanaolevalle, joten riittää kun menee vaan otattamaan näytteen. Eilen en olis enää ehtiny käymään labrassa, joten sovittiin että menen heti tänä aamuna ja terkkari sitten pitkin päivää kyttää milloin tulokset tulee ja ilmoittaa mulle. Kun on välipäivät, niin tietenkään Korpilahden oma labra ei ollut auki, ei myöskään Muuramen (naapurikunta), vaan mun piti ajaa 40km Jyväskylään Keskussairaalan labraan. Ajanvarausta ei sinnekään saanut, mutta en ehtinyt jonottaa kuin pari minuuttia (hyvä kun kirjan sain esille) niin kutsuttiin jo sisään. Nopeasti oli siis ohi, ja nyt vaan odottelen että mihin aikaan terkkari soittaa.

Keskussairaalanmäkeä ylös tallustellessani tajusin, että kun ennen aina sairaalan ohi ajaessani muistin onnelliset hetket, kolmen vanhimman synnytysten jännityksen ja ilon, nyt nuo tienoot tuovat mieleen vain surullisia muistoja. Mielikuvia esikoisesta sivurakennuksen osastolla tai hoitajan kanssa päärakennuksen laboratoriossa. Muistoja käynneistä lapsen luona, hoitopalavereista ja huolesta.Mielleyhtymiä toisessa sairaalassa tapahtuneisiin hoidon laiminlyönteihin. Enkä oikein tiedä, miten saisin aivoni säädettyä siihen, että siellä mäellä ehkä syntyy meille keväällä taas pieni suuri lahja. Uusi elämä. Vaikea tajuta.

Mulla on muuten ihan oikea masu! Kuva on otettu joulupäivänä, jolloin viikot oli tasan 19. Lapset käy taputtelemassa mahaa, etenkin ekaluokkalainen. Hän odottaa kovasti pikkuveljeä, kun on nyt perheen ainut poika. Mä en osaa edes ajatella vauvan sukupuolta vielä. Olen nähnyt joitakin unia tytöstä, mtta just tällä hetkellä tuntuu vaikealta kuvitella vauva-arkea. Sitä, että kohta on taas joku, joka tarvitsee minua joka hetki. Että suihkussa käydään pikapyrähdys ja sammutetaan välissä hana pariinkin otteeseen kuulostellen, että itkeekö se nyt siellä. Ja kun vauva kasvaa ja lähtee liikkeelle, pitää olla tarkkana ettei lattioilla ole mitään pientä suuhun (ja kurkkuun) mahtuvaa. Ja että läppäriä ei voi enää pitää matalalla penkillä, joka meillä on sohvan edessä tietokonepöytänä, tai työntää sohvan alle turvaan silloin kun sitä penkkiä tarvitaan johonkin muuhun. Että kohta täytyy taas katsoa ettei pöydän reunalle jää mitään, minkä pieni voi vetää niskaansa. Kirjahyllyn matalalla olevaa sisältöä saa olla jatkuvasti siivoamassa takaisin paikalleen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Miten siihen taas oppiikaan, kun on jo monta vuotta ollut tolkullinen jälkikasvu? :)

Litrahinta 27 000 €

No nyt on ensimmäinen annos keltarauhashormonia saatu. Lupa lääkkeen käyttöön tuli Fimeasta vajaassa vuorokaudessa, ja vaikka tukku tietokannan mukaan tarjosi ei-oota, lääke tuli apteekkiin kuitenkin tilauksesta seuraavana päivänä eli perjantaina. Maksupolitiikan vuoksi meni kuitenkin maanantaihin ennen kuin pääsin lääkkeen hakemaan. Hintaa tuli kolmelle millin ampulille 81€, mikä antaa litrahinnaksi tosiaan huimat 27000€! Ja kelakorvausta tästä lääkkeestä ei saa lainkaan. Ilmeisesti siksi, että on näin "siviilikäytössä" kovin harvinainen, joten ei ole korvausjärjestelmän piirissä. Onneksi meillä oli mahdollisuus saada siihen maksusitoumus. Joutunen hakemaan vielä toisen satsin, sillä seuraava kontrolliaika on 7.1. ja sitä ennen pitäisi laittaa vielä kolme pistosta - joten ensimmäinen paketti ei riitä.

Pistos laitettiin kankkuun. Hoitaja kertoi nesteen olevan sen verran paksua, että ohut ruisku ei oikein "vetänyt". Tarvitaan siis paksumpi piikki. Pistos kirveli hiukan, ja puolisen tuntia sen laittamisen jälkeen alkoi todella kova päänsärky, hyvin samantapainen kuin hormonisäryt kahdessa edellisessä raskaudessa: paikallinen, pistävä kipu, joka tuntuu suunnilleen siltä kuin tulikuumaa sukkapuikkoa työnnettäisiin aivoihin. Toistaiseksi siihen riitti päänsärkycocktail (1g parasetamolia ja 400mg ibuprofeiinia) sekä uni. Toivon että pysyvätkin sillä tasolla, enkä joutuisi taas ambulanssilla neuron päivystykseen öitä viettämään, kuten viime raskaudessa useamman kerran. Samanlainen päänsärky iski myös eilen keskiviikkona. Myös lievää pahoinvointia särkykohtauksiin liittyi. Tiedä sitten johtuvatko säryt pistoksesta vai oliko puhdasta sattumaa, että ne alkoivat juuri nyt.

Adalatia olen nyt ottanut joka aamu sen 10mg. Tosin olen useampana iltana joutunut ottamaan vielä toisen pillerin. Päivällä tuntuu melko hyvältä, ja sen vuoksi tulee sitten ehkä liikuttua liikaakin. Sitten se illalla kostautuu napakoina supistuksina. Saa nähdä miten käy, kun tässä joulun tienoilla ajelemme reilut parisataa kilometriä anoppilaan. Että miten kohtu sietää pitkän autossa istumisen.

Adalatistakin aluksi seurannut päänsärky on nyt tasoittunut. Ehkä elimistö on tottunut lääkkeeseen eikä iske joka kerta sitä jysäriä päälle. Löysin hyllyjä siivotessa epikriisin edellisen keskosen sairaala-ajalta. Silloin olen näemmä syönyt 30mg Adalatia, eli nostovaraa on, jos tuntuu että tämän tehot eivät riitä. Se on huojentavaa, sillä tottakai huolestuttaa se että viikot ovat vielä näin vähäiset ja supistelu tuntuu vain yltyvän. Keskenmenorajaan on vielä neljä viikkoa, ja aktiivisen hoidon rajaan, eli tilanteeseen jolloin vastasyntynyttä lähdetään elvyttämään vaikka hän itse ei tekisi hengitysliikkeitä, on kuusi viikkoa. Kuusi pitkää viikkoa, jonka aikana voi tapahtua mitä vain. En halua edes ajatella sitä, mitä on edessä jos kohtu päättää sylkeä tämän pikkuisen ulos ennen kuin on mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Yhden (hyvin sairaan) lapsen hautaaminen oli jo tarpeeksi kamalaa. Toisen, jota ei vielä oikein ihmiseksi edes tunnustettaisi, repisi täysin kappaleiksi.

Kerroimme vauvasta isommille lapsille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Silloin sanoimme, että ei ole vielä varmaa että vauva tulee. Nyt ekaluokkalainen kyselee usein, milloin se on varmaa. Mitä siihen nyt vastaa? Ei lapsia halua pelotella sellaisilla skenaarioilla, joita ei itsekään tahdo edes ajatella. Mutta valehtelemaankaan ei voi ruveta. Olemme toistaiseksi sanoneet, että sitten se on varmaa kun vauva kotiin saadaan. Niinhän se on. Tuntuu vain epäreilulta lapsiakin kohtaan tällainen epävarmuus. Ja se että he huolehtivat voinnistani niin paljon.

Olen ajatellut paljon sitä, miten toisenlainen suhtautuminen täällä Jyväskylässä tähän tilanteeseen on, kuin Turussa reilut viisi vuotta sitten. Kun siellä rv 19+ menin ensimmäistä kertaa supistusten vuoksi äitipolille, minut kyllä otettiin osastolle lepäämään "päiväksi tai pariksi", mutta kerrottiin että mitään lääkkeitä ei vielä tässä vaiheessa voida käyttää. Ja sitten tuli se toinen lääkäri, joka sanoi, että "epäkelpo raskausmateriaali pyrkii ulos" ja minun täytyy vain hyväksyä se. Olisi potkinut pois osastolta, mutta kun jouduin odottelemaan siellä useita tunteja hakijaa, ja supistelu yltyi uudestaan tuskaiseksi, kätilöt eivät suostuneet kotiuttamaan vaan konsultoivat toista lääkäriä, joka sanoi että ei saa laittaa kotiin. Sitten tuli se tympeä lääkäri pauhaamaan, miten tuhlaan resursseja kun vielä makaan siellä. :( Ja kuitenkin silloinkin oli jo yksi pikkukeskonen taustalla. En voi olla vertaamatta tähän nykyiseen tilanteeseen, jossa annettiin Adalatit tarvittavana rv 13 ja rv 17 sain luvan ottaa niitä säännöllisesti, sekä kirjoitettiin tämä pistoshoito. Ja että alusta asti suhtauduttiin supistuksiin vakavasti ja raskautta on myös hoitohenkilökunnan toimesta pyritty suojelemaan, eikä vain levitelty käsiä että voi voi.

Olen edelleen etsiskellyt vaunuja. Tori.fi:ssä halvimmat oikeanlaiset olisivat maksaneet 105€, mutta ilmeisesti menivät saman tien, kun en saanut edes vastausta tiedusteluuni. Sitten olisi yhdet parin sadan euron vaunut kiikarissa, mutta ovat Vantaalla enkä ole löytänyt ketään, joka pääsisi niitä katsomaan. Keski-Suomessa vastaavien vaunujen hinnat tuntuvat liikkuvan 400€:ssa ja ylikin. Näyttääpä Torissa olevan jopa 700€:n hintapyyntöjä, joka on kyllä jo aika kova käytetyistä kärryistä, vaikka olisivat hyväkuntoisetkin. Minä en kaipaa mitään iskemätöntä, käytön jälkiä saa olla, vaikka toki siistit ja homeettomat on ehdoton vaatimus. Ja rungon pitää olla suora. Jos siis tiedät jonkun, jolla olisi myynnissä Emmaljungan Duot (koppa ja ratasosa erikseen) sport-rungolla (eli kääntyvä heittoaisa), minulle saa tarjota. Muunlaisia vaunuja en edes ajattele, koska tiedän kokemuksesta noiden olevan juuri täydelliset meidän tarpeisiimme. Aikaa onneksi on vielä, sillä eipähän vauva kotiin tule missään tapauksessa ennen huhtikuuta.

Vauvan liikkeitä tuntuu nyt päivittäin. Vihdoinkin! Kauan tätä tilannetta saikin tällä kertaa odotella, kun huomioi miten aikaisin ne aiemmissa raskauksissa ovat tuntuneet. Paino ei edelleenkään ole tavoittanut lähtöpainoa, oli itse asiassa vähän laskenut viime viikosta ollen taas 2,5 kiloa lähtöpainon alle. Aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla painoa on tullut jo hyvinkin viitisen kiloa. Olen iloinen tästä, eikä neuvolassakaan asiasta huolissaan olla. Sokereita olen yhä mittaillut satunnaisesti ja arvot ovat oikein hyvät. Ei siis minkäänlaista huolta niiden suhteen edelleenkään. Ehkä kokeilen joulun aikaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta, miten sokerit suhtautuvat johonkin joulusuklaan äpöstämiseen. :-D Tosin kovin paljon makea ei maistu, joten eiköhän sekin aika maltillista syömistä ole.

Huomenna täyttyy 18. raskausviikko. Sitä kohti!

Adalat kaveriksi

Kuten tiistaina mainitsin, eilen oli naisten pikkujoulut eräässä kodissa kirkonkylällä. Jälkikäteen ajateltuna olis varmaan ollut parempi jäädä kotiin... Tosin eipä se kotona makaaminenkaan välttämättä mitään olis muuttanut.

Mutta siis aamulla nousin ylös seitsemältä, kuten aina, laittamaan lapset koulutaksiin. Käytännössä se tarkoittaa, että siirryn yläkerran sängystä alakerran sohvalle makoilemaan ja pidän vaan huolen, että lapset nousee, saa ajoissa vaatteet päälle ja murua rinnan alle ja ehtivät taksiin. Sen jälkeen mä useimmiten jatkan vähän aikaa unia sohvalla. Kymmenen aikaan nousi kuopus, ja mä kävin viemässä hänet perhepäivähoitajalle tuohon parin kilometrin päähän. Tuo mutka vie ehkä vartin verran aikaa pukemisimeen, olin max. 20 min pystyssä. Pari supistusta, mutta ei mitenkään hankalia.

Palasin takaisin sohvan pohjalle. Tai tokihan mä söin siinä välissä, mutta siis päivä kului iltapäivään puoli kolmeen sohvalla. Sitten hakemaan kuopus. Hänen kotiuduttuaan täytin tiskikoneen ja aloin lämmittää pannulla ruokaa jääkaapista. Siinä hellan ääressä alkoi taas tulla supistuksia. Sellaisia selvästi tuntuvia, mutta aika helppoja. Niitä vaan ehti tulla aika monta siinä ehkä puolessa tunnissa, minkä keittiöpuuhissa vietin.

Syömisen jälkeen istuin sohvalle pyykkejä viikkaamaan. Sen jälkeen pitikin jo lähteä. Ajoin ensin ruokakauppaan hakemaan muutaman maitopurkin ja nakkipaketin. Kaupassa meni noin viisi minuuttia, jonka aikana tuli kaksi supistusta. Sitten ajoin ottopisteelle ja kävin viereisellä ärrällä rikkomassa setelin. Supistus.

Matka jatkui naisten iltaan. Siellä asettauduin kyljelleni säkkituoliin. Nousin siitä vain kolme kertaa: kahdesti ottamaan tarjoamisia (oli muuten ihanaa riisipuuroa! Ja niitä kakkuja, kun pöytä oli koreana!!) ja kerran polvilleni ottamaan valokuvan laulun sanoista. Ja joka kerta tuli supistus. Sellainen, että piti puhallella läpi. Myös maatessa supistuksia tuli useampia. Osa kesti noin kymmenen sekuntia, pisin puolisen minuuttia. Supistuksen aikana koko mahan muoto muuttui aivan toisenlaiseksi, yhtenäiseksi palloksi.

Tulin kotiin yhdeksän maissa. Supistelu jatkui tasaisesti, mutta koska se ei käynyt kipeää, oli vain epämiellyttävää, en ottanut Adalatia. Mutta sitten kiipesin portaat yläkertaan ja istahdin lukemaan lapsille iltasatua. En päässyt monta riviä eteenpäin kun massiivinen, toki edelleen kivuton supistus salpasi hengen. Melkein heti tuli perään toinen. En pystynyt puhumaan, yritim vain puhallella supistusta pois. Toisen hiljalleen laannuttua huusin alakerran kymmenvuotiaalle asukkaalle, että hän toisi yhden Adalatin ja vesilasin. Viereisestä kuului yhdeksänvuotiaan huolestunut kysymys, supisteleeko. Että tosiaan pitää lastenkin joutua huolestumaan tällaisesta! Iltasatu jäi lukematta, kömmin lääkkeen otettuani sänkyyn. Nukahdin melko pian, mutta ennwn sitä ehti tulla vielä pari kevyempää supparia.

Tänä aamuna soitin äitipolille. Sain nyt luvan ottaa Adalatia säännöllisesti aamuisin. Toivotaan että se auttaa. Mutta kotoa en kyllä enää uskalla mihinkään lähteä, ellei ole ihan pakko. Jouluostokset jäävät miehen vastuulle. :( Voi että tuntuu kurjalta! Olin niin odottanut ensi viikkoa, kun lapset on vielä koulussa ja kuopus hoidissa mutta mies lomalla. Että sitten kierretään kaupoissa hakemassa lahjat. Mitään ei ole vielä hankittuna. Ajatuksia on kyllä. Mies on vähän epäkäytännöllinen näissä, eikä välttämättä muista lasten toiveita... Ja onhan se muutenkin ihanaa yhdessä shoppailla lasten iloksi. Muutenkin masentaa ajatus sohvan pohjalle jäämisestä. Ihan pyllystä ja poikittain, suoraan sanottuna.

Gravidan sihteeri olikin laittanut sen lääkelupahakemuksen postiin. Hyvä niin, ni ei tartte ajaa 80km:n mutkaa sitä hakemaan. Kai se tänään tulee postissa. Sinällään sillä ei ole kiire, sillä kun soitin apteekkiin että tilaavat sitä valmiiksi, kerrottiin lääkkeen olevan loppu tukustakin. Ensi viikolla pitäisi tulla. Toivottavasti tulee myös. Hinta on ihan järkyttävä: kolme yhden millin injektiota (siis kolmen viikon annos) maksaa 80-90€! Lisäksi mun täytyy maksaa Fimealle 18€ luvasta käyttää tuota lääkettä. Että melekosen kallis lapsukainen täältä on tulossa... Toki vaikka hedelmöityshoitojen hintoihin nähdenhän nämä on pikkurahoja. Joten ei pitäisi valittaa. Sietää vaan toivoa, että lääke myös tehoaa!

Vielä sokereista. Mittailin niitä eilen ja toissapäivänä. Paastoarvot ovat olleet hyvin maltillisia, eilen 11h paasto taisi olla 4,4. Söin ihan järkyttävän monta hapankorppua (ei sitä voi vaan lopettaa kun rouskuu niin ihanasti) ja tunnin päästä arvo oli 7,7. Sillä hiilarimäärällä! Toissapäivänä taas oli 7h paasto, jonka jälkeen sokerit 4,2. Perunapataruoan jälkeen tunnin päästä sokerit 5,9 ja kahden tunnin päästä 5,5.  Tänä aamuna söin kreikkalaista jugurttia hedelmien kanssa, ja tunnin päästä arvo oli samoin 5,5. Että en ihan kauheesti nyt näistä suostu ahdistumaan.

Sykkeitä ja - yllätys yllätys - supistuksia

Tovi on vierähtänyt edellisestä kerrasta. Osin se johtuu siitä, että olen yrittänyt metsästää blogiin lisättäväksi tiedostoa tekstistä, jonka kirjoitin kirjoittajakurssille männävuonna. Se sisälsi tuokiokuvia vuoden 2010 prenataalijaksosta, siis tunnelmia vuodelevosta TYKS:ssa toista keskosta odottaessa. Tiedän että se on jossain, joko omalla tai mummolan koneella, mutta en löydä. Paperiversio on kyllä olemassa, mutta en jaksaisi ruveta naputtelemaan teksiä uudestaan koneelle. Ehkä se löytyy vielä.

Viuh-viuh-viuh - elämän ääni!

Paljon on tapahtunut, tiedä sitten miten kiinnostavia asioita, mutta sellaisia kuitenkin joita ajattelin blogiin raportoida. Mistähän tuota aloittaisi? No vaikkapa sydänäänistä. Mulla on oma Angelsound-kotidoppleri, jolla olen jostain kymppiviikolta asti silloin tällöin (pari kertaa viikossa) kuulostellut kohdun kuulumisia. Pääsääntöisesti huonolla menestyksellä, sillä vain istukkavirtaukset humisevat joka puolella. Edellisraskaudessa muistelen kuulleeni sykkeet jo joskus kymmenennen viikon jälkeen, ehdottomasti ennen 12. raskausviikkoa, ja niinpä sitten kun 14. viikko täyttyi eikä vieläkään tulosta tullut, soitin neuvolaan ja kysyin voisiko kokeilla heidän laitteillaan. Terkkari pyysi minut käymään tiistaina iltapäivällä, kun oli tullut peruutus. Kuuntelimme ääniä ensin yhdellä, sitten toisella dopplerilla, turhaan. Välillä terkkari käski mun kääntyä kyljelleni ja odotimme hetken, sitten uusi yritys. Lopulta tuli toinenkin terkkari kuuntelemaan. Hän sai pari kertaa laitteessa vilahtamaan hetken vauvan sykelukeman, mutta varsinaisia ääniä ei kuulunut. Mulle tarjottiin mahdollisuutta päästä seuraavana päivänä ultraan naapurikunnan neuvolaan (joka on siis huomattavasti lähempänä kuin muut oman kunnan neuvolat tai äitipoli), mutta jo näköhavainto sikiön sykelukemasta huojensi mieltäni niin, että sanoin tämän riittävän.

Seuraavalla viikolla, rv 15+3, otin sitten oman dopplerini käteen vähän kuin ajankuluksi. Asetin sen alavatsalle vasemmalle ja kuuntelin muutamia muksahduksia ja humahduksia, joita vauvan liikkeet aiheuttivat - ja sitten yhtäkkiä hän liikahti dopplerin alle! Mikä ihana, ihana ääni se onkaan! Kovin kauan en viitsinyt lapsukaista kiusata oman huvini vuoksi, mutta suuri huoli poistui. Välillä on tuntunut jo siltä, että meille ei ole tervettä lasta tulossakaan. Luulen että tämä "kutina" johtuu pikemminkin siitä, että olen tottunut elämään katastrofista katastrofiin. Esikoisen sairaus oli niin vaikea ja saneli koko elämäämme lähes 12 vuotta, että en vieläkään ole tottunut tähän tavallisen lapsiperheen elämään. Koko ajan jossain takaraivossa odottaa, että tulee jotain kamalaa. Että ei meidän elämä vaan voi olla näin helppoa. Erityislapsen äidin identiteetti on minussa niin syvällä, ettei sitä ihan noin vain riisutakaan, vaikka lapsi elääkin nyt vain muistoissa eikä hänestä enää tarvitse kantaa huolta.

Raskausdiabetes?

Jaa niin tosiaan, kävinhän minä sokerirasituksessakin. Ja sössin sen. Mulle oli annettu ohjeeksi 12 tunnin paasto. Koska aika labraan oli varattu klo 7.30, mun oli tarkoitus syödä iltapala klo 19 jälkeen. Sitten havahduin yhtäkkiä klo 20 siihen, että unohdinpa koko jutun. En uskaltanut enää ottaa iltapalaa, mikä jälkikäteen ajatellen oli typerää, koska myöhemmin luin paaston ohjeistukseksi 10-12 tuntia. Loogisesti ajatellen kuitenkin luulin olevan niin, että lyhempi paasto antaa virheellisemmän tuloksen kuin pidempi.

Niinpä menin seuraavana aamuna rasitukseen 14,5 tunnin paaston jälkeen. Tuloksena oli paastoarvo 5,3, joka on siis raja-arvo ja riittää radi-diagnoosiin, vaikka 1h ja 2h arvot olivat hyvät. Vasta pari päivää tulosten saamisen jälkeen tajusin alkaa selvittää, miten liian pitkä paasto vaikuttaa arvoihin. Yllätyksekseni luin, että se saattaakin antaa väärän hälytyksen, koska elimistö alkaa itse korjata liian matalaa verensokeria. Sain neuvolasta kuitenkin verensokerimittarin ja luennon radin hoidosta. Näin siitä huolimatta, että terkkarikin piti todennäköisenä raja-arvon virheellisyyttä.

Seuraavana aamuna otin 12 tunnin paastoarvon. 4,7, eli oikein hyvä. Tarkoitus on ollut mittailla sokereita muutenkin, kun tuo mittari kerran on käytettävissä. Mä vaan olen ADD-aivoineni niin huono tällaisissa kellontarkasti tehtävissä asioissa. Unohdan hyvät aikeeni. Aamuisin kun herään laittamaan koululaiset taksiin, odottelen että paastoaika tulisi täyteen. Ja sitten nukahdan sohvalle ja herään vasta, kun iltapalasta on vierähtänyt 13 tuntia. Ja ruokien jälkeen mittaamiset sitten? Ei vaan muista! Pitäisi skarpata tässä, ihan terkkarin mieliksi. Vaikka mulle nyt tehdään sitten se uusi rasitus rv 24-26.

Tällä hetkellä elän kuitenkin sen mukaan, ettei mulla ole radia. Olen toki raskaustestistä asti rajoittanut sokereiden syömistä, esimerkiksi karkit ovat saaneet jäädä kaupan hyllylle ja muutenkin sokeriherkkuja olen nautiskellut maltillisesti. Tiedä sitten siitäkö johtuu vai mistä, etten ole vielä saavuttanut lähtöpainoani, vaan olen kilon verran sen alapuolella. Osaltaan se ehkä johtuu siitä, että nyt raskausaikana mulla säilyy kylläisyyden tunne todella kauan. Nytkin taitaa olla edellisestä ateriasta kohta seitsemän tuntia, ja yhä tuntuu että ei ole yhtään nälkä. Täytyy kyllä kohta syödä kuitenkin. Pitäisi oikeasti keskittyä säännölliseen syömiseen. Toki mulla on niin monta kymmentä kiloa ylipainoa, ettei varsinaisesti haittaa vaikka painoa ei tulisi lainkaan koko raskausaikana. Ehkä elimistö tällä kummallisella kylläisyyden tunteella pitää huolen siitä, ettei paino nouse?

Jaa että miten supistelu? 

No eihän se kovin hyvin. Viime perjantaina siirryttiin siinäkin uudelle tasolle. Aiemmin supistustuntemukset on olleet lähinnä särkyä selässä ja lantiossa, ja puristava tunne alavatsalla. Perjantaina kuitenkin tuli ensimmäinen pitkähkö (yli 20 sek) supistus, joka tuntui ihan oikeana poltteena vatsan puolella. Se meni ohi eikä toistunut moneen tuntiin, mutta lantion särky vaivasi koko ajomatkan Korpilahdelta Kalantiin ystävän joulukonserttiin. Ja konsertissa, ja sen jälkeen ystävien kotona. Vaikka makasin sohvalla, särky aaltoili jatkuvasti. Ja kun siinä tuli valvottua pitkälle yöhön jutellessa, jossain vaiheessa tuntemukset siirtyivät taas vatsankin puolelle. Siinä vaiheessa kun oli tullut viiden-kuuden supistuksen sarja muutaman minuutin välein, totesin että on turvauduttava Adalatiin. Ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa. Sekään ei heti helpottanut, mutta nukahdin lopulta ja aamulla herätessä supistelu oli rauhoittunut.

Joka päivä supistuksia tulee. Aamuisin kun nousen ylös, tulee muutama napakka supistus peräkkäin, ja asettuu sitten. Päivän mittaan aina välillä, usein autoa ajaessa, kohtu kiristyy, joskaan ei kovin kipeästi. Mutta heti jos ei tarpeeksi ehdi tai malta makoilla, se kostautuu. Kuten tänään. Vaikka suurimman osan päivästä vietin sohvalla, noin 2,5 tuntia vienyt neuvolareissu teki sen, että kotona ruokaa laittaessa häiritseviä supistuksia tuli ihan jatkuvasti. Nyt makaan sohvalla ja olo on taas parempi. En tiedä mitä tapahtuu kun nousen tästä syömään.

Lääkesekoilua

Minunhan piti aloittaa progesteronihoito rv 16 alkaen. Eilen kävin lopultakin hakemassa apteekista 30 päivän annoksen Lugesteron-emätinkapseleita. Olen siitä huoleton tyyppi, että aika usein lääkkeiden tuoteseloste jää lukematta. Nyt kuitenkin kaivoin sen esille ja kahlasin läpi. Onneksi! Siinä nimittäin mainittiin - kuten paketissakin, minkä myöhemmin huomasin - tuotteen sisältävän maapähkinäöljyä. Olen allerginen käsittelemättömälle pähkinälle. En vaarallisesti, vaan niiden syöminen aiheuttaa lähinnä epämukavaa oloa kurkun, nenän ja korvien kutinana. Koska pakkausseloste kuitenkin yksiselitteisesti kielsi tuotteen käyttämisen pähkinäallergikoilta, päätin jättää kokeilematta ennen kuin olen jutellut lääkärin kanssa.

Tänään sain iltapäivästä kiinni Gravidan lääkärin. Hän ihmetteli ensin sitä, että Pharmacan mukaan lääke ei sisällä maapähkinä- vaan auringonkukkaöljyä. Tuoteseloste oli kuitenkin aivan selkeä. Lääkäri meinasi, että voin kuitenkin kokeilla sopisiko lääke minulle, kun ei pähkinä ole koskaan mitään vakavaa minulle aiheuttanut.

Viiden minuutin päästä puhelin soi ja lääkäri kertoi neuvotelleensa kolmen muun kollegan kanssa. Heistä kaksi oli ollut sitä mieltä, että koska pähkinäallergia on arvaamaton ja saattaa yllättäen aiheuttaa hyvinkin voimakkaan reaktion, en missään tapauksessa saa lähteä kokeilemaan miten käy. Kysyin, onko vaihtoehtoista hoitoa olemassa, kun supistelu kuitenkin on selvästi viime päivinä ollut voimakkaampaa. Kuulemma ei. Kuitenkin jonkin ajan päästä lääkäri soitti uudestaan ja kertoi jutelleensa taas kollegoidensa kanssa. He olivat tulleet siihen tulokseen, että minulle kokeillaan erityisluvallista pistoshoitoa.

Käyn hakemassa äitipolilta hakemuksen, jonka täyttämällä saan apteekista Prolution depot -nimistä lääkettä. Se annostellaan pistoksena lihakseen kerran viikossa joko tk:ssa tai neuvolassa raskausviikolle 37 asti, ellei lapsi sitä ennen synny. Saa nähdä minkä hintainen tuote on kyseessä. Toisaalta kuukauden annos Lugesteroniakin maksoi lähes 40€. Ehkä neljä pistosta, joka kuukaudessa tulee annettua, ei maksa sen enempää. Toivottavasti. Ja toivottavasti tuo hoito tehoaa. Tällä hetkellä tuntuu, että en kohta voi oikeasti edes kotoa poistua, kun supistelu ärhäköityy heti. :( Huomenna olen menossa naisten pikkujouluihin, mutta varmistin että pääsen sielläkin pötköttelemään. On kuulemma säkkituoleja tarjolla, eiköhän se riitä.

Masu kasvaa 

Olen koko alkuraskauden ajatellut, ettei mulle varmaan mitään vauvapallukkaa edes tule. Vatsassa on sen verran röllykkää, että se peittää kyllä kohdun pömpötyksen tehokkaasti. Nyt kuitenkin huomaan, että vatsa on vähän erilainen. Jo reilu viikko sitten eräs tuttava sanoi, että raskauden huomaa jo selvästi. Itse en mahaa näe, mutta toki housut kiristävät jo niin, että farkkuihin piti viritellä hiuspompuloista venymisvaraa ja pikkuhousut puristavat myös ikävästi. Kohdunpohja tuntuu jo lähes navan korkeudella! Hurja hyppäys tapahtui ihan lyhyessä ajassa. Silloin kaksi viikkoa sitten kun neuvolassa yritettiin tavoittaa sykkeitä, ei kohtua vielä oikein erottanut rasvakerroksen alta. Nyt se on aivan selkeästi tunnettavissa - myös silloin kun ei supista. On se kyllä aika ihanaa! :)

Joulu tulloo, juosta pittää, sanoi vanha kansa. Minun osaltani juoksut on kyllä juostu. Mies jää perjantaina kuukauden pituiselle joululomalle (tuon työpaikan ehdottomia etuja!) ja oli tarkoitus tehdä joulusiivousta yhdessä, minä toki vointini mukaan. Aika heikolta näyttää nyt sen osalta. Mutta ehkä se joulu tulee vähemmälläkin touhuamisella. Kaappeja meillä ei ole ikinä siivottukaan, mutta huushollin kaaos pitäisi kyllä saada selätettyä. Onneksi on mahdollisuus käyttää myös kotipalvelua 6h/vko, tai enemmänkin jos tarve vaatii. Jouluostosten hoito jää jollekin muulle. Vaunujen hankinta mulla tällä hetkellä on eniten mielessä. Ne kun haluan käytettynä, eikä mies osaa samalla tavalla huomioida kaikkia pikkujuttuja kuntoa tarkistaessa. Mutta voi olla että mun on vaan luotettava. Yhdet on nyt kiikarissa, taisivat olla Hämeenlinnassa... Ehkä saamme ne vielä ennen joulua.

Nyt päästän muksut katsomaan Maltin ja Valtin joulukalenteria. Aikamoinen tarina tässä nyt jo tulikin, vaikka en edes kaikkea mielessä ollutta kertonut! Ehkä joku kuitenkin jaksoi lukea loppuun asti. :-D

Puhelu äitipolilta

Tänään yllätyin, kun sain puhelun äitipolilta. Lääkäri oli nyt saanut ne TYKS:n paperit ja soitti, että ne luettuaan ehdottaisi progesteronihoitoa. Emätinpuikkoja. Lääkärin sanojen mukaan kyse on "melko uudesta ja hiukan kiistellystä hoidosta", josta voi olla apua keskenmenojen ja ennenaikaisen synnytyksen ehkäisyssä. On siis viitteitä että sillä voi joissain tapauksissa saada raskaus jatkumaan pidempään, mutta tietenkään mitään varmuutta hoidon tehosta ei voida antaa. Lääkäri oli halunnut papereista varmistaa että hoito minulle sopii, siksi ei puhunut mitään vielä tiistaina. Este olisi voinut olla, jos minulla olisi todettu tulehdusta jo ennen vesien menoa.

Nyt sitten minua odottaa apteekissa resepti tuohon valmisteeseen. Yksi emätinpuikko joka ilta. Inhoan emätinpuikkoja, niin ärsyttävän suttuisia, mutta olen valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, mistä saattaa olla apua, joten ilman muuta käyn hakemassa lääkkeen. Vähän jännittää mikä niiden hintataso on. Kirpaisee, jos se kovin kallista on, mutta minkäs teet. Kai niistäkin kelakorvausta saa.

Eilen kuulin eräässä Facebook-ryhmässä, että nykyään Jyväskylässä keskoshoidon raja onkin 32 raskausviikkoa. Tänään varmistin asian lääkäriltä, ja hän sanoi asian tosiaan muuttuneen kesäkuun alussa. Vähän harmittaa se, että mahdollinen keskola-aika tai makaaminen kaukana kotoa pidentyy parilla viikolla, mutta toisaalta yo-sairaala on aina yo-sairaala. Hoito on todennäköisesti sen tason keskolassa parempaa kuin keskussairaalan vastasyntyneiden teholla. Ainakin haluan uskoa niin, vaikka kirpeä kokemus perheessä onkin siitä, ettei yliopistosairaala todellakaan takaa hoidon tasoa... Keskoshoito on kuitenkin ihan eri juttu kuin se, josta meillä aiempi huono kokemus on. Yritän unohtaa sen tässä asiassa.

Huomenna täyttyy 13. raskausviikko. Sitä ollaan sitten tosiaan jo keskiraskaudessa. Niin se aika kulkee. :)

Hienoja äitipolikuulumisia

Tänään oli se kovasti odotettu aika äitipolille. Mies oli valvonut yön töissä, ja edessä vielä kaksi valvottavaa yötä ennen vapaita, lisäksi mun piti polin jälkeen jatkaa vielä työpaikalle hoitamaan asioita, joten sovittiin ettei mies tule mukaan. Sen sijaan doulani tuli kaveriksi, kuten jo aikaa sitten oli sovittukin.

Olin varautunut siihen, että vastassa voi olla lääkäri jonka kanssa joutuu vääntämään suunnilleen kaikesta. Olin sommitellut mielessäni puolustuspuhetta vauvan puolesta (kuulinhan edellisessä raskaudessa että kyseessä on "epäkelpo raskausmateriaali"). Olin miettinyt miten saan lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että mua oikeasti supistaa ja kunnolla. Jo vuosia olen miettinyt, miten perustelen alatiesynnytystoivetta kahden sektion jälkeen. Varauduin myös perustelemaan sitä, että jos joudun sairaalalepoon, haluan mieluummin Tampereelle kuin Kuopioon. Suunnittelin pyytäväni Adalat-reseptiä, mutta en oikeastaan hetkeäkään uskonut saavani sellaista, kun viikot ovat vielä varsin vaatimattomat.

Turhaan huolehdin! Sekä vastaanottanut kätilö että lääkäri olivat aivan ihania. Mun TYKS:n paperit ei olleetkaan siirtyneet keskussairaalaan, vaikka olin siinä luulossa että ne on toimitettu sinnekin. Suurta vahinkoa siinä ei tullut, ne on kuitenkin Korpilahden neuvolassa, josta muutamassa päivässä siirtyvät kaupunkiin sairaalan käytettäväksi. Niinpä mä sitten kertoilin siinä samalla keskostaustoja. Toki neuvolan esitietolomake lääkärillä oli nähtävissä, joten jotakin faktaa hänellä oli pohjalla.

Erikseen on mainittava, että minkäänlaista kiireen tuntua vastaanotolla ei ollut, vaikka ajat olivat hiukan myöhässä ja lääkäri heti alkuun kertoi, että heillä on toinen lääkäri sairaana ja sijaista ei ole saatu. Minua kuunneltiin, kysymyksiini vastattiin ja tilannetta pohdittiin täysin syventyen siihen. Ultrattiin sekä alakautta että vatsanpeitteiden päältä. Kohdun sisäsuu oli hyvin kiinni, kaulakanavaa oli hyvin jäljellä, ja se oli melko kiinteä, mutta kyllä sinne kuulemma sormi upposi. Kerroin havainneeni sattumalta muutoksen keskiviikon supistelun jälkeen. Lääkäri ei pitänyt sitä huolestuttavana uudelleensynnyttäjällä, mutta noteerasi kyllä kun kerroin, että aiemmissa keskosraskauksissa näin on käynyt vasta rv 24+, jolloin jouduin sairaalaan. Täysiaikaisissa raskauksissa kohdunsuulla ei ole tapahtunut mitään muutosta ennen kuin synnytys on käynnistynyt.

Vauvasta ei mitenkään selkeää kuvaa saanut kumpaakaan reittiä. Alakautta kulma ei ollut kovin hyvä, ja vatsanpeitteiden läpi näkymää heikensi kohdun etuseinämässä oleva istukka ja, kuten itse totesin, paksuhko rasvakerros. Lohdutinkin miestä kotona, ettei hän olisi ultrasta juuri mitään kostunut. Minä ja doula näimme kyllä välillä vauvan hahmon, mutta täytyy sanoa ettei yhdessäkään raskaudessa näillä viikoilla ole yhtä epäselvää kuvaa ollut. Lääkäri sai kuitenkin mitattua pää-perämitan, joka vastasi tismalleen omia laskelmiani raskauden kestosta. Minun ilmoittamaani laskettua aikaa ei siis siirretty. Hyvin sitä näköjään oman kroppansa tuntee ja osaa päätellä milloin mitäkin tapahtuu, vaikka kierto olisikin epäsäännöllinen.

Seulontoja emme miehen kanssa halua. Mahdollisilla löydöksillä ei olisi kuitenkaan vaikutusta siihen, miten raskauteen suhtautuisimme. Siksi niskaturvostusta ei ruvettu mittaamaan, mutta lääkäri mainitsi sen näyttävän silmämääräisesti normaalilta. Se toki siinä mielessä huojensi mieltä, että syy supisteluun tuskin on vauvassa. Muutoinkin kaikki näytti kohdussa olevan hyvin. Istukka ei näyttänyt olevan liian lähellä sektioarpea. Varsinaisesti arven mittailuja lääkäri ei pitänyt tarpeellisena. Luotan hänen arvioonsa enemmän kuin TYKS:n muutaman vuoden takaiseen pelottelijalääkäriin.

Keskustelimme synnytyksestä. Lääkärin mielestä alatiesynnytykselle ei nykytietämyksellä ole kahdenkaan sektion jälkeen estettä. Kun mainitsin siitä, että Turussa oli sanottu puudutteiden olevan sitten pois laskuista koska oksitosiinia ei sektioarven vuoksi voi käyttää, kävimme lyhyen keskustelun siitä miten ylipäänsäkin automaattinen oksitosiinilisä selkäpuudutteiden yhteydessä on hiukan kyseenalainen toimintatapa. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos synnytys on hyvin käynnissä, ei sitä puudutteilla pysähtymään saa, joten suoraan hän ei lähtisi puudutetta minunkaan kohdallani kieltämään. Tosin silti aion lähteä siitä, että synnytys hoidetaan luomukeinoin, jos siihen asti päästään. En halua ottaa mitään lisäriskejä, joita puudutteet kyllä mukanaan tuovat.

Päivän parhaan uutisen kuulin, kun kysyin mahdollisuudesta päästä makaamaan Tampereelle Kuopion sijaan. Jyväskylässä keskolassa on valmiudet hoitaa vauvoja rv 30 jälkeen, sitä ennen synnytykset siis hoidetaan yliopistosairaalassa. Lääkäri kertoi, että Jyväskylässäkin on kyllä makuutettu pikkuviikkoisia odottajia, jos kohdunsuun tilanne on ollut hyvä. Sitten on siirretty Kuopioon, jos synnytys näyttää olevan ihan nurkan takana. Minun kohdallanihan on molempien keskosten kanssa ollut niin, että kohdunsuulla ei ole näennäisesti tapahtunut juuri mitään ennen kuin lapsivesi on mennyt. Siksipä on mahdollista, jos sama toistuu nyt, että saisinkin maata täällä lähellä kotia. Mikä helpotus! Siinä tapauksessa en edes yrittäisi Tampereelle. Jos Kuopiossa joutuu olemaan vasta synnytyksen jälkeen, niin kyllä sen sairaalan keskolan olosuhteet voittavat kirkkaasti lyhyemmän ajomatkan hyödyn.

Kysyin lääkäriltä myös, miltä viikoilta asti voidaan määrätä Adalatia supistusten estoon. Lääkäri sanoi, että periaatteessa Adalat on turvallinen ihan alusta asti, ja koska se rentouttaa kohdun sileitä lihaksia, siitä voi hyvinkin olla hyötyä jo näin varhaisillakin viikoilla. Sain reseptin! En päivittäiseen käyttöön, vaan sovimme, että otan yhden Adalatin, jos oikein kovin supistaa, eikä rauhoitu levossa. Jos yksi pilleri ei auta, voi 20 minuutin kuluttua ottaa vielä toisen. Tarpeen tullen täytyy käydä näytillä, että kohdunsuun tilannetta voidaan arvioida. Ihan helposti en kyllä lähde näytille ennen kuin ollaan hyvin lähellä 20. raskausviikkoa.

Olikohan tässä nyt kaikki tärkeimmät. Varmaankin. Sairauslomaahan lääkäri kirjoitti suoraan rakenneultraan asti, joka siis varattiin torstaille 7.1. Tämäkin oli aikamoinen yllätys, sillä skeptisesti odotin saavani juosta parin viikon välein hakemassa lisää saikkua. Lääkäri kuitenkin sanoi, että kyllä tällä taustalla supistukset täytyy ottaa vakavasti, ja siltä pohjalta teki tämän arvion. Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että joulukuun puoliväliin asti sovittu työkokeilu elämäni mahtavimmassa työpaikassa päättyy nyt ennen aikojaan. Olin siihen toki jo varautunut, mutta kyllä se haikealta tuntuu. Toisaalta stressi helpotti huomattavasti, kun minulla on lääkärin lupa ja määräyskin ottaa nyt rauhallisesti.

Mulla on tosi hyvä mieli. Nyt jaksan taas uskoa, että tällä raskaudella on jatkumisen edellytykset, vaikka se sitten vaatii paljon lepoa ja rauhoittumista. Tulen kaipaamaan työkavereita ja asiakkaita kovasti. Nyt pitää vain keksiä paljon sellaista ajankulua, jota voi tehdä sohvanpohjalla. Vauvanvaatteiden neulomista ynnä muuta. Lankoja mulla kyllä on, kiitos ihanan hörhön nettiyhteisöni viime jouluisen lahjan! :)

Pakkohan se on myöntää - sairauslomalle

Eilen keskiviikkona lähdin taas reippaana tyttönä töihin. Kaupan kautta työpaikalle valmistelemaan perheryhmän aamupalaa. Oikeastaan heti työpaikalle tullessa huomasin, että taas alkaa supistaa. En halunnut välittää siitä. Halusin olla normaalisti, tavata perheet, ohjata ryhmää. Tajusin kuitenkin, että pakkohan mun on jotain tehdä. Yritin tavoittaa neuvolan terkkaria ja jätin soittopyynnön. Paistoin cocktailpiirakat, keitin kahvit, keräsin jugurtit ja tuoremehut ynnä muut tarjoamiset työkaverin kanssa. Ryhmä alkoi kymmeneltä ja osallistujia oli ilahduttavasti. Siinä vaiheessa oma olo oli jo sellainen, että hain välillä jumppapallon alleni. Siinä istuessa oli helppo pyöritellä lanteita. Yksi asiakkaista (joka jo reilu kuukausi sitten oli osannut vihreästä naamastani päätellä että olen raskaana) kysyi vaivihkaa, supistaako minua. Mitäpä siinä muuta voi sanoa kuin myöntää. Työkaveri kyseli, pystynkö olemaan. Aioin sinnitellä ryhmän loppuun asti, mutta sitten oli annettava periksi.

Terkkari soitti ja sain neuvolalääkärille ajan täksi aamuksi. Sanoin työkavereille, että luultavasti jään saikulle. Synnytysvalmennusiltojen kohtalo mietityttää. Mutta minkäs tälle tekee. Ajoin kotiin ja pötkähdin sohvalle. Supistelu rauhoittui aika hyvin levossa, mutta heti kun piti nousta ylös, se alkoi taas. Huono olokin oli, vaikka pahoinvointi on ollut jo reilun viikon lähes kokonaan poissa. Kun lapset kiehnäsivät, vaistomaisesti estin heitä tulemasta vatsan päälle. Oikeasti pienet tönäisyt eivät tässä vaiheessa tunnu missään, ja aivan hyvin mahaan voisi vaikka nojaillakin. Mutta selkäytimestä se tulee, että vähänkin vatsan suunnalle osuva käsi, jalka tai peffa saa refleksinomaisen torjunnan. Siitä tietty tulee vähän paha mieli itselle, vaikka yrittääkin tilannetta paikkailla ohjaamalla lapset sitten parempaan kohtaan, halimalla ja hellimällä. 

No, tänään kävin sitten neuvolassa. Lääkäriä en ollut tavannut aiemmin, sellainen nuori mies. Kyseli minä päivänä se äitipoliaika onkaan tulossa, pohtien ilmeisesti pitäisikö laittaa päivystyslähete sinne. Lopulta kuitenkin päätyi kirjoittamaan saikkua tiistain Gravida-aikaan asti. 

Tämä tilanne rassaa suunnattomasti. Viime raskaudessa jouduin himmailemaan supistusten vuoksi 20. viikolta alkaen. Silloin en voinut muuta kuin pikkupyykkejä ripustaa - kunhan joku ensin nosti pyykkikorin niin lähelle, etten joutunut kumartumaan kertaakaan. Edes ruokapöytää en voinut pyyhkiiä, koska kumartuminen aiheutti välittömästi supistuksen. Niinpä panokseni kotitöihin oli todella vaatimaton. Ruokaa laitoin, ja tosiaan niitä pikkupyykkejä ripustin, jonkin verran viikkasin puhtaita vaateita, jos niitä ei vain tarvinnut kovin paljon oikoa. Kaikki muu oli miehen vastuulla. Nyt olen muutenkin ollut vähän saamaton kotitöissä, mikä liittyy suoraan suruprosessiin ja kriisin vaiheeseen. Mies on pyörittänyt arkea enemmän. Ja nyt näyttää siltä, että hommat kaatuvat entistä enemmän hänen harteilleen. Se tuntuu törkeän pahalta. 

Onneksi lapset ovat sen verran isoja, ettei heitä tarvitse enää kummemmin hoitaa. Ei siis pyllypyykkiä, ei syöttämistä, nostelua tai kantamista. No, nuorimmaisen yleensä kannan aamulla alakertaan, kun hän on hiukkasen hidas heräämään. Katsotaan kauanko sen voin vielä tehdä. Tuntuu sydäntäsärkevältä sanoa lapselle, että sorry, äiti ei nyt pysty vaikka sinä tällaista huolenpitoa tarvitsisit. Myös jouduin eilen illalla, kun mies oli jo lähtenyt töihin, pyytämään isompia tekemään nuorimmalle iltapalan, koska heti kun nousin ylös, alkoi supistaa. Eihän se ole iso asia, yhden voileivän tekeminen, mutta kun pienemmän ruokkiminen ei kuulu vielä alakouluikäisen vastuulle. Tai eihän se heidän vastuullaan ole, vaikka heiltä välillä apua pyydänkin. Kumminkin ruoka on valmiina kaapissa ja minä neuvon mitä pitää tehdä. 

Kaikkinensa tämä tilanne on todella ahdistava. Mulla tulee huomenna täyteen 12 viikkoa. Tiedän, että kohdussa on ainakin ollut sykkivä sydän, ja uskon että on edelleen, sillä raskausoireet ovat ihan selkeät eikä mitään vuotoa ole. Epämääräistä muljuntaa olen tuntenut parina iltana sen jälkeenkin, kun ensi kertaa sen koin, joten uskon sen todella olevan vauvan liikkeitä. Niinpä kaikki olisi paremmin kuin hyvin ilman tätä riivatun supistelua. On äärimmäisen vaikea hyväksyä, että oma kroppa pyrkii pettämään. Taas. Olin ihan oikeasti ajatellut, että nuo aiemmat keskossyntymät johtuivat siitä, että kroppa ei saanut levähtää riittävästi tiuhaan toistuvien raskauksien välillä. Tai siitä, että asuimme hometalossa. Tai molemmista. Uskoin, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Vaikka olinkin tehnyt ajatustyötä jo valmiiksi ennen raskausuutista, ja sen myötä heti lähdin etsimään doulaa ja pohtimaan KYS:n ja TAYS:n eroja, sillä kyllähän ennenaikaisuuden riski on huomioon otettava. Siitä syystä sanoin töissäkin heti, etten lähde palkkatukea hakemaan. Mutta en todellakaan osannut odottaa, että jo ennen kuin alkuraskaus on edes takana, tämä menee näin vaikeaksi. Että pitkästä tauosta huolimatta mun kroppa ei kykene normaaliin raskauteen.

Laitoimme perhelomahakemuksen hiihtolomaviikolle. Sitäkin mietimme monta viikkoa ennen kuin lopulta täytimme lomakkeen. Mies halusi hakea Vuokattiin. Minä pohdin, miten pystyn istumaan autossa niin pitkän matkan, ja missä on lähin pikkukeskosia hoitava keskola. Ja jos olenkin vuodelevossa silloin ja synnytys käynnistyy, kuinka nopeasti mies pääsee paikalle. Yritin tarjota lähempänä olevia vaihtoehtoja, kuten Peurunkaa tai Ikaalisten kylpylää. Tai vaikka Yyteriä, josta päätyisi TYKS:aan, tutulle osastolle tuttujen hoitajien luo. (Rauhalahteen emme halunneet, vaikka se olisi suhteellisen lähellä ja lisäksi ihan yo-sairaalan vieressä, sillä edellinen perheloma siellä ei ollut vastannut odotuksia.) Mies ja lapset kuitenkin halusivat paikkaan, jossa voi myös lasketella. Ihan kunnon rinteessä. Muistutin, etten kumminkaan lähde rinteisiin rymyämään niillä viikoilla, vaikka vointi olisi mikä. En yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä. Ja kaikkien neljän lapsen kanssa mies ei yksin pystyisi laskettelemaan 

Jätimme asian hautumaan. Kuulin muilta tahoilta kehuja Vuokatista, ja lopulta tuntui, että emme me voi täysin heittäytyä riskejä pohtimaan. On uskallettava ajatella, että asiat voivatkin mennä hyvin. Toki mietimme myös vaihtoehtoa, että hakisimme lomaa vasta kesälle, kuten aiemminkin. Mutta eipä pikkuvauvan kanssa ole juuri järkeä lähteä mihinkään kylpylään. Etenkään, jos kyse on infektioherkästä keskosesta. Lopulta täytimme lomahakemuksen niin, että ykkösvaihtoehdoksi laitoimme Vuokatin, kakkoseksi Ikaalisten kylpylän. Katsotaan nyt sitten mitä sieltä kuuluu. Katsotaan, mikä silloin on tilanne. Ehkä mies joutuu lähtemään ýksin lasten kanssa, tai ehkä tämä supistelu tästä rauhoittuu ja voinkin elää täysin normaalin keskiraskauden. Kuka tietää. 

Nyt siis vain jäämme odottelemaan tiistaita ja äitipoliaikaa. Doulani Milja on luvannut tulla sinne jo mukaan, miehen lisäksi. Siihen asti lepäilen. Vaikka se tympii, niin vauva on kuitenkin se tärkein. Jos hänellä on edellytykset kasvaa kohdun ulkopuoliseen elämään, minun tehtäväni on pyrkiä mahdollistamaan se kaikin keinoin. Minä olen tällä hetkellä ainut ihminen, joka sitä pientä, haurasta elämää pystyy suojelemaan. Lääketiede tulee mukaan siinä vaiheessa, kun se on järkevää. Toivon, että lääkärien arvio minun tilanteessani on etsiä keinoja jo ennen keskenmenorajan täyttymistä. Mutta en uskalla siihen luottaa. Lääkäreitäkin on niin moneen junaan, hoito voi riippua täysin siitä, kenen asiakkaaksi päätyy. 

Huonoja ja hyviä uutisia

Tänään oli taas se tilanne, että jouduin lähtemään kotiin kesken työpäivän. Vähän vaille 12 selässä alkoi tuttu särky. Jatkoin kuitenkin ryhmän ohjaamista, hieroskelin vain alaselkää rystysillä. Huoneessa oli myös toimistokaappeja, joiden teräväkulmaiset kahvat oli just sopivalla korkeudella. Nojasin kaappiin ja keinuin hiukan sivuttaissuunnassa, jolloin kahva hankasi selkää juuri oikeasta kohdasta. Se tuntui hyvältä, mutta ei auttanut supistuksiin.

Ryhmän jälkeen soitin miehelle, että lähtee hakemaan mua. Matkaa kotoa maanantain ryhmän järjestämispaikkaan on lähes 50 km, joten ihan heti mies ei päässyt paikalle. Samassa rakennuksessa sijaitsee kuitenkin terveysasema. Kapusin portaat yläkertaan pyytämään, että pääsen pitkäkseni odottamaan. Onneksi yksi paaripaikka oli tarkkailuhuoneessa vapaa. Pötköttelin siellä parikymmentä minuuttia, kunnes mies tuli noutamaan. Iltapäivä ja ilta on mennyt pitkälti sängyllä maaten. Ylös noustessa tuntuu heti pari supistusta, samoin  kun keittelin iltapalaksi mannapuuroa.

Odotan ensi viikon tiistaita ja ultraa. Ehkä lääkäri osaa sanoa jotain tähän supisteluasiaankin. Mutta jotain hyvääkin: olen melko varma, että eilen vatsallani maatessa tunsin vauvan liikkeet! Epämääräistä muljaamista alavatsalla. Ihanaa!

Rv 11+3

Ensimmäinen keskosemme (TYKS 07/08)

Viikko meni ilman supistuksia, vaikka elin ihan normaalisti, kannoin painavia kasseja ym. Sen sijaan teemana on ollut päänsärky. Lähes joka päivä jollakin tasolla. Se tulee ja menee, välillä voi helpottaa puoleksi tunniksi ja sitten palaa taas. Alkuviikosta Heketin Anu Lampinen jakoi Facebookissa englanninkielisen jutun parasetamolin vaikutuksista raskausaikana. Sen mukaan parasetamoli blokkaa prostaglandiinin tuotantoa, mikä voi estää supistelua - mutta vaikuttaa toisaalta sikiökalvojen rakenteeseen. Ei sillä että parasetamolista olisi juuri ollut hyötyä näihin päänsärkyihin, mutta nyt en varsinkaan uskalla sitä syödä. En halua enää yhtään lisää riskitekijöitä, kuten sikiökalvojen ohenemista.

En viimeksi tainnut kertoa aiemmista keskosraskauksista tarkemmin. Meillähän on siis kolme vanhinta syntyneet täysiaikaisina: esikoinen spontaanisti 39+1, ei mitenkään jättiläisenä, mutta leveäharteisena, jonka vuoksi hartiat olivat hiukan jumissa synnytyksessä. Tästä syystä kakkosta lähdettiin kypsyttelemään Sytoteceilla rv 39+1, ja niillä synnytys käynnistyikin sitten rajuna: tyttö syntyi pari päivää myöhemmin syöksymällä, alle 1,5 tuntia ensimmäisestä supistuksesta. Kolmatta alettiin kypsytellä myös Sytoteceilla rv 37+3, näin varhain, koska olin tässä välissä saanut lääkityksen, joka voi aiheuttaa vastasyntyneelle hengityskatkoja. Ja kun en monta päivää ilman lääkettä pärjää, piti synnytyksen ajankohta pohtia tarkoin. Tyttö syntyi lopulta 37+5 kalvojen puhkaisun jälkeen samoin syöksyllä, synnytys kesti kymmenen minuuttia pidempään kuin edellinen.

Kaikki kolme ensimmäistä raskautta olivat menneet melko hyvin. Pahoinvointia oli, ja etenkin esikoisen odotusaikana rajuja verenpaineen laskuja, joiden vuoksi lääkäri kielsi liikkumasta kodin ulkopuolella yksin - saatonhan yhtäkkiä saada pahan huimauskohtauksen ja kerran pyörryinkin. Jonkin verran oli ennakoivaa supistelua, erityisesti seksin jälkeen, mutta eikö suunnilleen kaikilla ole? Tällä taustalla en todellakaan osannut odottaa ongelmia, kun aloin odottaa neljättä lasta. Oli tammikuu kun tein positiivisen raskaustestin. Lasketuksi ajaksi sain itse lokakuun 15. päivän. Neuvola tosin halusi laskea väkisin kuukautisten mukaan, ja tietenkin 28 päivän kierrosta. Eipä sillä ollut väliä että sanoin, ettei mulla ole koskaan niin lyhyitä kertoja ollut, ja ettei mieheni ollut edes samassa maassa neuvolan laskemana hedelmöittymispäivänä. En kuulemma voi niin tarkasti tietää... Ultra tosin antoi raskauden kestoksi tismalleen sen, minkä itse olin laskenut. Sitä ei kuitenkaan korjattu, koska heitto neuvolan laskuista oli alle viikon. Lopulta päätin ajatella, että eipähän tarvitse kärvistellä loppuraskaudessa niin pitkään, kun väkisin haluavat määrätä LA:n viisi päivää aiemmaksi.

Raskaus meni kohtalaisen hyvin. Pahoinvointia oli kuten ennenkin raskausviikolle 12 asti. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua jo ennen kuin pahoinvointi loppui. Keskiraskaudessa, muistaakseni rv 16, alkoi uusi vaiva: hormonipäänsäryt. Oli kuin joku olisi työntänyt tulikuumaa sukkapuikkoa ohimon läpi aivoihin. Jotenkin sen kanssa pärjäilin, kun ei tarvinnut käydä töissä.

Kesäkuussa, juuri keskenmenorajan ylitettyäni, huomasin olossani jotain outoa. Ei mitään kunnollista, vaan sellaista epämääräistä kireyttä ja hankalaa oloa. Selkää särki välillä. Mietin, voiko minua supistella, ja yritin tunnustella kovettuuko kohtu. Parikymmentä ylikiloa kuitenkin esti selkeän tuntuman vielä pieneen kohtuun, ja ajattelin että ei kai tässä mitään kummempaa ole. Kävin sitkeästi kävelylenkeillä, vaikka välillä piti vauhtia hidastaa ja pysähdellä puhaltelemaan.

Sitten eräänä iltana, kesäkuun viimeisenä, menin vessaan ja huomasin, pikkuhousunsuojassa limatulpan. Vaikken koskaan ennen ollut sellaista nähnyt - aiemmissa raskauksissa se oli irronnut pikkuhiljaa - nyt se oli niin selvä tapaus, ettei epäilyksiä jäänyt. Samalla huomasin myös hyvin vetistä, hiukan punertavaa vuotoa, jota epäilin lapsivedeksi. Lähdin äitipolille näytille. Olin itkuinen ja peloissani, mutta eniten hämmentynyt. En vieläkään oikein tiennyt, supisteleeko minua vai ei.

Äitipolilla minut otettiin ystävällisesti vastaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun hiukan pehmenneen ja ulkosuun olevan parille sormelle auki. Ultra kuitenkin kertoi, että kaulakanavaa on jäljellä 5,5 senttiä eikä sisäsuulla näkynyt suppiloitumista. Lakmus-paperi värjäytyi, joka viittasi siihen että vetinen vuoto voi olla lapsivettä. Tarkempikin testi tehtiin, mutta se oli negatiivinen, joten lv-menosta ei saatu selkeää varmuutta. Sain Nifangin-tabletin, joka on nopeavaikutteinen supistusten estolääke. Sen vaikutuksesta sain armottoman päänsäryn, mutta omituinen kireä olo katosi. Minua hävetti: neljässynnyttäjä, enkä ole tajunnut että minua on supistellut jo kaksi viikkoa!!!

Siirryin osastolle, sain kortisonipiikin sikiön keuhkoja kypsyttämään. Raskausviikot olivat 24+4 ja vauvan painoarvio oli hiukan alle 700g. Minulle kerrottiin, että jos päästään viikko eteenpäin, kortisoni on vaikuttanut niin että keuhkotilanne paranee huomattavasti. Sain kehotuksen lepäillä pääsääntöisesti, mutta esimerkiksi ruokailuihin sain mennä päiväsaliin, koska kohdunsuun tilanne oli vielä hyvä. Osastolta ei kuitenkaan saanut lähteä edes alakerran kanttiiniin.

Supistukset jatkuivat joka päivä. Sain lisää Nifanginia ja sen kaveriksi aina päänsärkycocktailin: 1000mg parasetamolia ja 600mg Buranaa (joka raskauden keskikolmanneksella on turvallista). Sitten rv 25+6 lapsivedet todella menivät. Myös tulehdusarvot alkoivat nousta heti. Minut kiikutettiin lapsivesipunktioon, jossa saataisiin tietoa sikiön keuhkojen tilanteesta. Crp:n nousu viittasi kohtutulehdukseen, jonka vuoksi kerrottiin että synnytys käynnistettäisiin aamulla, jos supistukset eivät omia aikojaan lähtisi vauhtiin. Soitin doulalle, ystävälleni, joka lähti mummolasta Alajärveltä ajamaan kohti Turkua. Hän ja mies tulivat seurakseni synnytyssaliin, jonne minut oli siirretty vauvan sydänäänten tarkkailua varten. Tehtiin lisäksi ulkokäännnös, koska poika oli perätilassa. Se onnistui hyvin eikä edes tuntunut kovin pahalta.

Nukuimme yön. Viiden aikaan aamulla heräsin siihen, että supistukset olivat voimistuneet ja tulivat säännöllisesti. Puhaltelin niitä läpi, keskittyen synnytyslaulun hengitystekniikkaan. Ääntä en vielä tarvinnut. Kuuden aikaan herätin doulan seurakseni, ja vähän ajan päästä mieskin heräsi. Vauva karkaili sykeanturin alta, joten doula painoi anturia napakammin vatsaani vasten, jotta saataisiin ehjempää käyrää. Jonkin ajan päästä vauvalle laitettiin scalp-anturi päähän, jotta saataisiin luotettavampaa käyrää.

Tässä vaiheessa huomattiin, että sikiön sykkeet laskivat aina supistuksen jälkeen. Tehtiin sisätutkimus, joka kertoi kohdunsuun avautuneen noin viiteen senttiin, mutta se oli aivan liian vähän. Alettiin tehdä sektiovalmisteluja. Pelkäsin sektiota hirveästi ja pyysin että minut nukutettaisiin. Se ei kuulemma ollut mahdollista. Pyysin, että doula saisi tulla tuekseni (mies ei olisi kyennyt), mutta sekään ei onnistunut. Supistukset olivat todella repiviä, tulehtunut kohtulihas huusi armoa parin minuutin välein toistuvien aaltojen keskellä. Synnytyslaulu oli ainut apuni, kun minut siirrettiin sängyltä leikkauspöydälle, spinaalipuudutus valmisteltiin ja minun piti maata kyljelläni kippurassa. Joku käski avaamaan suun ja suihkautti sinne jotain, jonka sanoi olevan nitroa ja auttavan supistuksiin. Myöhemmin kävi ilmi, että suihkeen merkitys oli jokin ihan muu, en vieläkään tiedä mikä, mutta liittyi ilmeisesti jotenkin vauvan huonoon vointiin.

Sektio oli yksi elämäni kauheimmista kokemuksista. Siihen asti kamalin. Jälkikäteen sen on voittanut vain vitosen katastrofaalinen synnytys ja se hetki, jona poliisit kertovat esikoisemme menehtyneen. Olin hereillä, paniikissa, palelin ja tärisin horkassa. Yritin saada jotain kontaktia minua hoitaneeseen kätilöön ja anestesialääkäriin, yritin pyytää peittoa ylävartalolleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt emotionaalisiin tarpeisiini mitään huomiota. Tunsin kuinka vatsani heilui kun vauvaa kaivettiin ulos. Kuulin, kuinka joku totesi "Syntymäaika 9:01" ja kiireiset askeleet ulos salista. Sitten kohtua imettiin tyhjäksi ja minua alettiin kursia kokoon. Vasta tässä vaiheessa joku hoksasi puhua minulle: "Onneksi olkoon, poika tuli!" Vasta nyt minusta alettiin huolehtia, sain peiton ja lohdullisia sanoja.

TYKS:ssa on synnytysosastolla omat leikkaussalit ja niiden vieressä oma heräämö. Sinne minut siirrettiin ja sain doulan vierelleni. Mies oli mennyt keskolaan vauvan mukana. Olin edelleen shokissa, aivan jäässä. Sain sähköpeiton ja muistan yhä, miten ihanasti se alkoi vähitellen lämmetä. Janottikin, mutta juoda en vielä saanut. Sitten puudutus alkoi haihtua ja hirvittävä kipu tuli tilalle. Kun minut siirrettiin vuodeosastolle, huusin jokaisen pienen tärskäyksen kohdalla ääneen. Huoneessani itkin ja huusin tuskasta. Ympärillä seisoi kätilöitä ihmettelemässä, miten olen niin kipeä. Jälkikäteen ajatellen sen ei olisi pitänyt olla mikään ihme: sektioarpi pahasti tulehtuneessa kohtulihaksessa ei ole kovin kiva juttu. Minuun pumpattiin lääkkeitä, mutta vasta kun doula lopulta ärähti että on pakko löytyä jotain tehokkaampaa, sain jotain mikä alkoi vähitellen helpottaa.

Myöhemmin olen ihmetellyt - ja joku muukin - miksi minulla ei ollut epiduraalikatetria, jolla kipu olisi saatu pidettyä poissa. Viimeisessä synnytyksessä sellainen oli, ja niin on ollut kaikilla niillä ystävilläni, joita olen käynyt sektion jälkeen sairaalassa katsomassa.

Jossain vaiheessa iltaa keskolan lääkäri tuli nopeasti käymään. Välttelevästä tavasta puhua vaistosimme, etteivät asiat olleet hyvin. Poika oli kyllä hyvänkokoinen, 995g. Vointi ei ollut hyvä. Kysyimme, onko syytä tehdä hätäkaste. Meiltä kysyttiin, haluammeko. Puoli tuntia myöhemmin minut kärrättiin sängyllä keskolaan. Näin kaapissa sählypallon kokoisen, punaisen pään, jonka nenään meni hengityskoneen putki. Koskemaan en päässyt. Sairaalapappi kastoi pojan, puhui hyvin lyhyesti. Doulan kanssa lauloimme vauvalle Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Henkilökunta odotti aivan lähellä valmiina syöksymään hätiin heti, jos pojan vointi heikkenisi. Heitä ei kuitenkaan tarvittu.

Seuraavana päivänä kuulimme, että tuo kastehetki oli ensimmäinen, jonka aikana koneet eivät jatkuvasti huutaneet hälytyksiä. Lääkärin sanoin: "En muista koskaan tehneeni yhtä intensiivisesti töitä yhden lapsen kanssa. En uskonut että hän selviää." Meille kerrottiin, että synnytyksen aikana oli saatu lapsivesipunktion tulokset. Ne olivat katastrofaaliset. Vauvan keuhkot eivät olleet kortisoneista huolimatta kehittyneet. Pienellä oli vaikea verenmyrkytys ja edellytykset selvitä edes synnytyksestä lähes olemattomat. Periaatteessa kriteerit hätäsektioon olisivat täyttyneet, mutta vauva ei olisi kestänyt nukutusaineen vaikutusta. Siksi sektio tehtiin selkäydinpuudutuksessa. Minun kokemukseni totaalisesta yksinjäämisestä sektion aikana johtui siitä, että koko sektiojoukko oli tiennyt vauvan tilanteen ja jännittänyt hänen puolestaan niin kovasti.

Poika oli kuitenkin taistelija. Kastetilaisuus oli käännekohta. Uskon sen johtuneen siitä, että vauva kuuli minun ääneni, mikä laski stressitasoa ja rauhoitti tilannetta. Seuraavana päivänä vointi oli jo parempi. Muutaman päivän kuluttua voitiin siirtyä hengityskoneesta nasaaliylipainehoitoon (cpap). Pientä, ensimmäisen asteen aivoverenvuotoa (käytännössä mustelma aivoissa) lukuunottamatta kaikki meni hienosti. Ductus eli sydämen valtimotiehyt sulkeutui indometasiinihoidolla, eikä leikkausta tarvittu. Maha kesti maidot alusta asti hyvin. Apneoita eli hengityskatkoja oli viikolle 37 asti, muita murheita ei. Poika kotiutui kahdentoista keskolaviikon jälkeen, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa.

Tottahan näihin vuosiin on mahtunut monenlaista. Niistä kirjoitan myöhemmin. Samoin toisen keskosemme syntymästä. Nyt otan tuon ekaluokkalaisen pikku taistelijan hetkeksi syliini, ja sen jälkeen alan viikata pyykkivuorta.

Kymmenen viikkoa, ja supistaa

Tässä sitä ollaan. Alkiovaihe on nipinnapin takana, ja joudun jo ottamaan rauhallisesti. Viime perjantaina se alkoi. Raskausviikot oletetun hedelmöittymispäivän mukaan laskien olivat tasan kymmenen, ja oli ihan tavallinen työpäivä. Ohjasin nuorten äitien avointa ryhmää, juttelin äitien kanssa, sylittelin lapsia. Ei mitään erikoista, eikä varsinkaan raskasta. Mutta niin vain yhtäkkiä huomasin, että hieman epämukava olo oli muuttunut selväksi supisteluksi. Selkää piti hieroa, lantiota keinuttaa varovasti. Peloissani kävin vessassa ja huokaisin helpotuksesta kun verta tai muuta epämääräistä vuotoa ei näkynyt.

Äidit poistuivat, ja työkaveri huomasi, ettei kaikki ole kunnossa. Kätilön arvovallalla hän kehotti minua lähtemään lepäämään. Vastustelin, sillä työpäivälle oli vielä paljon tehtävää. Mielessä oli erityisesti eräs perhe, jonka asioita piti selvitellä. Järki kuitenkin sanoi, että en pystyisi töihin. Ja että nekin asiat voivat odottaa viikonlopun yli.

Ajoin kotiin ja asetuin lepäämään. Olo helpottui hiukan, mutta jäi edelleen epämukavaksi. Tunsin kohdun koko ajan, ja alaselässä tuntui ikävää jomotusta. Sain kuitenkin nukuttua pari tuntia. Sitten hain kuopuksesta päiväkodista ja haimme kaupasta välttämättömiä tarpeita. Kumarrellessani tavaroita hyllyistä tunsin teräviä tuikkailuja kohdunsuulla. Ei hyvä. Kotiin palattuamme linnoittauduin sohvalle. Muutaman kerran yritin nousta, mutta aina supistelu palasi. Ruokaa laitteessa nojasin välillä ruokapöydän penkkiin ja keinutin lantiota. Mieskin oli huolissaan.

Pohdimme seuraavaa päivää. Miehellä oli työviikonloppu, joka tarkoitti että hän valvoi sekä pe-la että la-su -yöt. Se taas johti siihen, että minun pitäisi viedä lapset jonnekin, jotta mies saa nukkua päivällä. Ja itse asiassa minullakin piti olla lauantaina töitä, vapaaehtoiskoulutuksen toinen koulutuspäivä. Mitä tekisin? Hoitopaikka lapsille oli olemassa, mutta sinne piti ajaa yli 50 km. Sitten reilut 10 km takaisin päin työpaikalleni, ja iltapäivällä sama kuvio. Aikamoinen rasite supistelevana. Toisaalta kotiin jäädessäkin minun olisi vaikea levätä. Joutuisin hyssyttelemään lapsia koko päivän, tekemään ruokaa jne. Saattaisin päästä helpommalla viemällä lapset hoitoon ja menemällä koulutukseen, sillä työpaikalla oli sohva, jossa voisin pötkötellä koulutuksen ajan.

Tein ratkaisun vasta aamulla ja lähdin koulutukseen. Ihan aamusta ei supistellut kipeästi, mutta epämääräisen kireä olo jatkui. Jossain vaiheessa kuuden tunnin mittaista koulutusta supistelu palasi voimalla. Vaikka vain makoilin sohvalla! Ei ollut hyvä fiilis, ei lainkaan. Hammasta purren pohdin työtilannetta, meneillään olevaa doulapäivystystä ja sitä, että keskenmenorajaankin on vielä 12 viikkoa. Tuntui aika epätoivoiselta.

Selvisin päivästä kuitenkin. Kotona jatkoin taas sohvalla makaamista ja synkkiä pohdintojani. Mitä tästä raskaudesta tulee? Johtuuko supistelu siitä, että juuri sikiöksi varttuneessa pienessä ihmeessä oli jotain vikaa, jonka luonto hoitaisi keskenmenolla? Onko kyse vain siitä, että kohtuni on entistäkin supistusherkempi? Olin toivonut, että yli viiden vuoden väli raskauksissa olisi auttanut kohtua toipumaan ja vahvistumaan. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tilanne oli vielä huonompi kuin edelliskerralla. Silloin sentään päästiin 20. viikolle ennen kuin supistukset ja lepo alkoivat.

Entä miten asiaan suhtautuisivat lääkärit? Minulla on aika Gravidaan eli paikalliselle äitipolille kolmen viikon päästä. Siellä tehdään ultra ja kartoitetaan raskauden riskejä. (Kerran olen jo päässyt pikkuista kurkistamaan, kun seitsemän viikon tienoilla epäilin keskeytynyttä keskenmenoa. Kaikki oli kuitenkin hyvin, syke näkyi, vaikka muuten alkio erottui pelkkänä epämääräisenä möykkynä.) TYKS:n lääkäri sanoi jo vuosia sitten, että jos todella aion vielä pyrkiä alatiesynnytykseen, tulee sektioarpea ultrata säännöllisesti raskauden alkumetreiltä saakka, jotta sen kestävyyttä voidaan arvioida. Jännittää, miten lääkäri haaveisiini suhtautuu.

Se on kumminkin vasta myöhäisempi murhe. Nyt pohdin tämän hetken tilannetta. Jos supistelu vain jatkuu, mutta vuotoa ei tule, saanko sairauslomaa? Vai suhtautuuko lääkäri asiaan vain normaalina varhaisen keskenmenon uhkana, jonka annettaisiin tapahtua jos tapahtuu, ja tästä syystä pitäisi vain elää normaalia elämää. Mutta mitenkä siinä elää, jos on jatkuvasti kipeä ja huolissaan vauvasta? Olen juuri muutama kuukausi sitten menettänyt yhden lapsen. Miten kestäisin toisen menetyksen?

Pääsääntöisestihän lienee niin, että varhaisvaiheen keskenmenot johtuvat nimenomaan alkion tai sikiön vauriosta. Lapsesta ei tulisi elinkelpoista. Muistan kuitenkin aina sen lääkärin, joka minulle edellisessä raskaudessa puhui, miten "epäkelpo raskausmateriaali" pyrkii ulos, ja sen täytyy antaa tapahtua, lääketiede ei asiaan puutu. Kun toinen lääkäri otti minut osastolle lepäämään ja myöhemmin kätilöt kieltäytyivät kotiuttamasta, tämä lääkäri tuli rähjäämään yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta ja siitä että minun pitää vain hyväksyä, ettei lapsi ole elinkelpoinen. Kun sitten kuopus kotiutui täysin terveenä raskausviikolla 33+4, neljän viikon keskolajakson jälkeen, olisin halunnut etsiä tylyn lääkärin käsiini ja näyttää, että tässä on tämä sinun epäkelpo raskausmateriaalisi. Vieläkö olet sitä mieltä, että hoidettiin turhaan.

Pointti on siis se, että mitä jos kyse onkin terveestä sikiöstä? Entä jos supistelu johtuu vain siitä, että kohtu on tehtäväänsä jotenkin väsynyt? Korkeasta stressitasosta, joka on täysin normaalia, kun suremme vielä esikoistamme, elämme edelleen kriisin vaiheita? Mistä tiedämme, onko lepo kuitenkin nyt perusteltua? Kuka kertoo, mikä tässä on oikein? Pystyisikö pelkkä lepo estämään keskenmenon, jos se on tullakseen? Hävitäänkö siinä siis mitään, jos lepäilenkin, vai onko tässä tilanteessa ainoastaan voitettava?

No, aika näyttää. Sunnuntaina tilanne oli jo parempi. Jäljellä oli enää epämukava olo. Aivan illasta supisteli jonkin verran, mutta ei likikään aiemmalla voimalla. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pitää tänään, maanantaina, etätyöpäivän. Maanantain äitiryhmä selvisi kyllä ilman minuakin, ja totuus on että paljon on tehtävää seuraavan synnytysvalmennusillan valmisteluissa. Tiistait mulla on aina vapaapäiviä. Keskiviikkona menen sitten normaalisti töihin. Siihen haluan uskoa kykeneväni.