Kymmenen viikkoa, ja supistaa

Tässä sitä ollaan. Alkiovaihe on nipinnapin takana, ja joudun jo ottamaan rauhallisesti. Viime perjantaina se alkoi. Raskausviikot oletetun hedelmöittymispäivän mukaan laskien olivat tasan kymmenen, ja oli ihan tavallinen työpäivä. Ohjasin nuorten äitien avointa ryhmää, juttelin äitien kanssa, sylittelin lapsia. Ei mitään erikoista, eikä varsinkaan raskasta. Mutta niin vain yhtäkkiä huomasin, että hieman epämukava olo oli muuttunut selväksi supisteluksi. Selkää piti hieroa, lantiota keinuttaa varovasti. Peloissani kävin vessassa ja huokaisin helpotuksesta kun verta tai muuta epämääräistä vuotoa ei näkynyt.

Äidit poistuivat, ja työkaveri huomasi, ettei kaikki ole kunnossa. Kätilön arvovallalla hän kehotti minua lähtemään lepäämään. Vastustelin, sillä työpäivälle oli vielä paljon tehtävää. Mielessä oli erityisesti eräs perhe, jonka asioita piti selvitellä. Järki kuitenkin sanoi, että en pystyisi töihin. Ja että nekin asiat voivat odottaa viikonlopun yli.

Ajoin kotiin ja asetuin lepäämään. Olo helpottui hiukan, mutta jäi edelleen epämukavaksi. Tunsin kohdun koko ajan, ja alaselässä tuntui ikävää jomotusta. Sain kuitenkin nukuttua pari tuntia. Sitten hain kuopuksesta päiväkodista ja haimme kaupasta välttämättömiä tarpeita. Kumarrellessani tavaroita hyllyistä tunsin teräviä tuikkailuja kohdunsuulla. Ei hyvä. Kotiin palattuamme linnoittauduin sohvalle. Muutaman kerran yritin nousta, mutta aina supistelu palasi. Ruokaa laitteessa nojasin välillä ruokapöydän penkkiin ja keinutin lantiota. Mieskin oli huolissaan.

Pohdimme seuraavaa päivää. Miehellä oli työviikonloppu, joka tarkoitti että hän valvoi sekä pe-la että la-su -yöt. Se taas johti siihen, että minun pitäisi viedä lapset jonnekin, jotta mies saa nukkua päivällä. Ja itse asiassa minullakin piti olla lauantaina töitä, vapaaehtoiskoulutuksen toinen koulutuspäivä. Mitä tekisin? Hoitopaikka lapsille oli olemassa, mutta sinne piti ajaa yli 50 km. Sitten reilut 10 km takaisin päin työpaikalleni, ja iltapäivällä sama kuvio. Aikamoinen rasite supistelevana. Toisaalta kotiin jäädessäkin minun olisi vaikea levätä. Joutuisin hyssyttelemään lapsia koko päivän, tekemään ruokaa jne. Saattaisin päästä helpommalla viemällä lapset hoitoon ja menemällä koulutukseen, sillä työpaikalla oli sohva, jossa voisin pötkötellä koulutuksen ajan.

Tein ratkaisun vasta aamulla ja lähdin koulutukseen. Ihan aamusta ei supistellut kipeästi, mutta epämääräisen kireä olo jatkui. Jossain vaiheessa kuuden tunnin mittaista koulutusta supistelu palasi voimalla. Vaikka vain makoilin sohvalla! Ei ollut hyvä fiilis, ei lainkaan. Hammasta purren pohdin työtilannetta, meneillään olevaa doulapäivystystä ja sitä, että keskenmenorajaankin on vielä 12 viikkoa. Tuntui aika epätoivoiselta.

Selvisin päivästä kuitenkin. Kotona jatkoin taas sohvalla makaamista ja synkkiä pohdintojani. Mitä tästä raskaudesta tulee? Johtuuko supistelu siitä, että juuri sikiöksi varttuneessa pienessä ihmeessä oli jotain vikaa, jonka luonto hoitaisi keskenmenolla? Onko kyse vain siitä, että kohtuni on entistäkin supistusherkempi? Olin toivonut, että yli viiden vuoden väli raskauksissa olisi auttanut kohtua toipumaan ja vahvistumaan. Nyt kuitenkin näytti siltä, että tilanne oli vielä huonompi kuin edelliskerralla. Silloin sentään päästiin 20. viikolle ennen kuin supistukset ja lepo alkoivat.

Entä miten asiaan suhtautuisivat lääkärit? Minulla on aika Gravidaan eli paikalliselle äitipolille kolmen viikon päästä. Siellä tehdään ultra ja kartoitetaan raskauden riskejä. (Kerran olen jo päässyt pikkuista kurkistamaan, kun seitsemän viikon tienoilla epäilin keskeytynyttä keskenmenoa. Kaikki oli kuitenkin hyvin, syke näkyi, vaikka muuten alkio erottui pelkkänä epämääräisenä möykkynä.) TYKS:n lääkäri sanoi jo vuosia sitten, että jos todella aion vielä pyrkiä alatiesynnytykseen, tulee sektioarpea ultrata säännöllisesti raskauden alkumetreiltä saakka, jotta sen kestävyyttä voidaan arvioida. Jännittää, miten lääkäri haaveisiini suhtautuu.

Se on kumminkin vasta myöhäisempi murhe. Nyt pohdin tämän hetken tilannetta. Jos supistelu vain jatkuu, mutta vuotoa ei tule, saanko sairauslomaa? Vai suhtautuuko lääkäri asiaan vain normaalina varhaisen keskenmenon uhkana, jonka annettaisiin tapahtua jos tapahtuu, ja tästä syystä pitäisi vain elää normaalia elämää. Mutta mitenkä siinä elää, jos on jatkuvasti kipeä ja huolissaan vauvasta? Olen juuri muutama kuukausi sitten menettänyt yhden lapsen. Miten kestäisin toisen menetyksen?

Pääsääntöisestihän lienee niin, että varhaisvaiheen keskenmenot johtuvat nimenomaan alkion tai sikiön vauriosta. Lapsesta ei tulisi elinkelpoista. Muistan kuitenkin aina sen lääkärin, joka minulle edellisessä raskaudessa puhui, miten "epäkelpo raskausmateriaali" pyrkii ulos, ja sen täytyy antaa tapahtua, lääketiede ei asiaan puutu. Kun toinen lääkäri otti minut osastolle lepäämään ja myöhemmin kätilöt kieltäytyivät kotiuttamasta, tämä lääkäri tuli rähjäämään yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta ja siitä että minun pitää vain hyväksyä, ettei lapsi ole elinkelpoinen. Kun sitten kuopus kotiutui täysin terveenä raskausviikolla 33+4, neljän viikon keskolajakson jälkeen, olisin halunnut etsiä tylyn lääkärin käsiini ja näyttää, että tässä on tämä sinun epäkelpo raskausmateriaalisi. Vieläkö olet sitä mieltä, että hoidettiin turhaan.

Pointti on siis se, että mitä jos kyse onkin terveestä sikiöstä? Entä jos supistelu johtuu vain siitä, että kohtu on tehtäväänsä jotenkin väsynyt? Korkeasta stressitasosta, joka on täysin normaalia, kun suremme vielä esikoistamme, elämme edelleen kriisin vaiheita? Mistä tiedämme, onko lepo kuitenkin nyt perusteltua? Kuka kertoo, mikä tässä on oikein? Pystyisikö pelkkä lepo estämään keskenmenon, jos se on tullakseen? Hävitäänkö siinä siis mitään, jos lepäilenkin, vai onko tässä tilanteessa ainoastaan voitettava?

No, aika näyttää. Sunnuntaina tilanne oli jo parempi. Jäljellä oli enää epämukava olo. Aivan illasta supisteli jonkin verran, mutta ei likikään aiemmalla voimalla. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi pitää tänään, maanantaina, etätyöpäivän. Maanantain äitiryhmä selvisi kyllä ilman minuakin, ja totuus on että paljon on tehtävää seuraavan synnytysvalmennusillan valmisteluissa. Tiistait mulla on aina vapaapäiviä. Keskiviikkona menen sitten normaalisti töihin. Siihen haluan uskoa kykeneväni.