lauantai 25. marraskuuta 2017

Toukovauva, uudestaan

Olen tässä jo viikkoja pyöritellyt tämän blogitekstin kirjoittamista. Kiire vain on ollut aivan järjetön, joten eipä ole ollut aikaa syventyä hommaan. Nyt tartun toimeen ennen kuin alan lukea lapsille iltasatua.

Niinpä niin, olen jälleen raskaana. Viimeksi laskettu aika oli 20.5., nyt viikkoa aiemmin eli 13.5. Tai ihan oikeasti 14.5., mutta lääkäri halusi jostain kumman syystä sen ultran mukaan muuttaa päivää aiemmaksi. En ymmärrä perusteita siihen. Ensimmäistä kertaa ikinä laskettu aika oli oikein jopa raskauskiekon 28 päivän kierron mukaan määriteltynä. Siihen en kyllä luottaisi, mutta omiin tuntemuksiini luotan. Kun kierto käynnistyi noin puoli vuotta viime synnytyksen jälkeen, otin käyttöön kännykkääni hedelmällisyyssovelluksen nimeltä omakalenteri. Siihen voi merkitä paitsi vuotopäivät, myös oireet joita kierron aikana ilmaantuu, seurata painoa jne. Huomasin, että minähän tunnen kuin tunnenkin ovulaationi. Aiemmin kuvittelin etten tuntisi, mutta kierron tarkkailu ja oireiden helppo merkitseminen herätti havainnoimaan kehon viestejä. Tietynlainen toispuoleinen alavatsakipu toistui joka kierrossa. Ja tasan 14 päivän päästä kiputuntemuksista menkat alkoivat. Ei epäilystäkään mistä oli kyse. Tällä perusteella tiesin hedelmöittymisajankohdan. Sen mukaan laskien laskettu aika on 14.5. Ultran mukaan sikiön mitat vastasivat kuitenkin viikkoja 12+5, kun itse olin laskenut 12+4. Sen vuoksi lääkäri varhaisti laskettua aikaa. Ihmettelen tätä edelleen, sillä aina ennen on sanottu että laskettua aikaa muutetaan vain, jos se poikkeaa enemmän kuin viisi päivää kierron mukaan lasketusta. Tämä lääkäri nyt halusi toimia näin. Olen päättänyt suhtautua siihen niin, että onpahan ainakin aktiivisen hoidon raja päivää lähempänä. :-D Toki, jos vauva syntyisi ihan pienenä keskosena, sanoisin kyllä keskolaan että se on päivää nuorempi. Ihan pikkuviikoilla jokaisella päivällä on merkitystä.

Hämmästyttävä plussa

Raskaus oli ja ei ollut yllätys. Toivoimme sitä kovasti, mutta koska imetin edelleen lapsentahtisesti enkä aiemmin ole imetysaikana raskaaksi tullut vaikka miten olemme yrittäneet, en uskonut hetkeäkään raskauden mahdollisuuteen. Kierto oli sekoillut jostain tammikuulta asti oikein huolella, vaihdellut 23-90 päivän välillä, joten silloin tällöin piti tarkistaa ettei syynä vain ole raskaus. Siltä jäljiltä kaapissa oli raskaustesti. Eräänä päivänä mulla tuli hetkellinen heikotuskohtaus, ja hetken mielijohteesta ajattelin että teenpä testin, kun semmoinen kerran tuolla on. Odotin ilman muuta siihen vain yhtä viivaa, mutta toinen alkoi ilmestyä viereen heti. Tuijotin tikkua silmiäni uskomatta ja aloin nauraa ääneen. Onnentunne oli huikaisevan suuri, fiilis käsittämätön. En oikein tajunnut asiaa todeksi. Minulla ei ollut mitään oireita. Toki olin odotellut menkkoja alkavaksi, ne olivat oikeastaan jo muutaman päivän myöhässä, mutta en tosiaan uskonut vähääkään että voisin raskautua imetysaikana, joten en ollut kiirehtinyt testin teossa. Viikkoja oli tuolloin kuitenkin jo 4+4.

Yllä olevan kuvan lähetin parille ystävälle ja siskolleni Italiaan. Mies oli työreissussa, kuten aina, joten hänkin sai vain viestin... Hän on tehnyt reissuhommia oikeastaan taaperon syntymästä asti, eikä loppua näy. Reissut on olleet Rovaniemen ja Kotkan, Porin ja itärajan välillä, vähintään muutama yö viikossa, viime aikoina pääsääntöisesti ihan maantantaista perjantaihin. Viime vuosi meni hyvin, viikot kului nopeasti, melkein huomaamatta, mutta nyt raskauden myötä olen huomannut etten meinaa yhtään kestää miehen poissaoloa. Ikävä on jo maanantai-iltana. Kaipaan hirveästi läheisyyttä, sitä että toinen on paikalla, saan mennä kainaloon tai koskettaa ohimennen. Puhelin tuntuu kovin kehnolta korvikkeelta, vaikka ollaan pitkin päivää yhteyksissä vähintään whatsappin välityksellä ja toki soitellaankin pari kertaa illassa.

Mies meni raskausuutisesta ihan höpöksi. Oli juuri pomonsa seurassa viestin saatuaan ja oli heti kertonut tälle. Sen nyt vielä ymmärrän ja hyväksyin, koska mun raskaudet on mitä on ja on aivan kohtuullista että pomo tietää hyvissä ajoin varautua siihen, että ongelmat voi alkaa varsin aikaisin. Mutta mies laittoi samana päivänä viestin myös oman lapsuusperheensä wappirinkiin, toki vähän verhotusti etteivät kaikkein nuorimmat ymmärtäisi, ja siitä vedin kyllä herneet syvälle nekkuun. Olin ihan raivona että ethän sä VOI tehdä noin. Mies ei tajunnut ollenkaan. Sanoinkin että ilmeisesti me on päästy liian helpolla raskauksien kanssa, kun ei tule mieleenkään että ei ehkä kannata ihan kaikille huudella saman tien. Mies ihmetteli, että ai mekö helpolla. Vastasin että niin, me on saatu jokainen odottamamme vauva syliin. Yhtään keskenmenoa en ole kokenut. Se on muuten aika ihmeellistä ja jokseenkin todennäköisyyksien vastaista, kuitenkin kyse on jo seitsemännestä lapsesta. Itse odotin vähän sillä mielin, että kyllä se nyt tulee se keskenmeno, tilastollisesti sen pitäisi osua kohdalle. En tietenkään toivonut sitä, en todellakaan, mutta varauduin siihen että ei päästä toiselle kolmannekselle.

Taaperon vieroittaminen

Niin, sehän tässä tosiaan oli, että mä vielä imetin. Olin ihan pari päivää ennen plussatestiä päättänyt lopettaa yöimetykset, koska tuntui että lapsi roikkui tissillä ihan koko ajan. Päivisin kuitenkin oli tarkoitus jatkaa lapsentahtisesti. Tiesin tietenkin heti plussattuani, että pitkään ei näin voi tehdä. Se tuntui haikealta, koska olen aina haaveillut tandemimetyksestä eli isomman ja vauvan imettämisestä yhtä aikaa. Olin myös päättänyt että nyt imetän sen kaksi vuotta, jos suinkin mahdollista. En halunnut lopettaa. En ainakaan ennen kuin minulla oli varmuus, että kohdussa tosiaan kasvaa jotain. Ajattelin että niin kauan kun imetys ei tunnu pahalta, jatkan.

Neuvolahan ei ajatuksesta tykännyt. Ei tietenkään, minun riskeilläni. Pyysin ja sain lähetteen varhaisultraan, että näkisin onko kohdussa varmasti elämää. Kävin keskustan neuvolassa lääkärin ultrassa rv 6+4. Laite oli aika vanha ja lääkäri valitteli poikkeuksellisen huonoa näkyvyyttä. Jotain kohdussa kuitenkin oli. Ruskuaispussin erotin itsekin, ja jonkin epämääräisen hahmon. Syke ei vielä erottunut, eikä siitä epämääräisyydestä lääkärikään osannut muuta sanoa kuin että jotain kasvaa, sen mukaan mitä jotenkin sai mitattua niin viikkoja on noin kuusi, ja on syytä olettaa että kaikki on kunnossa. Taas suositeltiin imetyksen lopettamista. Sanoin että en vielä haluaisi. Lupasin kuitenkin vähentää.

Ja vähensin. Päätin jättää kaikki muut imetykset pois, paitsi aamutissin ja unitissit, eli kolmesti päivässä. Siihen siirtyminen oli ihmeen helppoa. Näin jatkettiin muutama viikko, eikä tuntunut millään lailla pahalta. Odotin että rinnat olisivat kipeytyneet, mutta niissä ei ollut semmoistakaan arkuutta kuin normaalisti raskausaikana. Oli kuin ei mitään. Mutta sitten eräänä sunnuntaiaamuna, kun viikot olivat tasan 10, aamuimetyksen aikana tunsin selvän supistuksen. Päätin, että tämä loppuu nyt. En ota riskiä, että imetyksen vuoksi menee kesken.

Halusin kuitenkin muiston imetyksestä. Meillä ei itsellä ole kunnollista kameraa, joten soitin serkkuni vaimolle ja pyysin, että hän ikuistaisi viimeisen imetystuokiomme. Niin menimme sitten illalla heille kylään. Olin taaperolle sanonut muutaman kerran, että saat enää yhden kerran tissiä, sitten se on loppu. Oli kuin lapsi olisi ymmärtänyt asian, sillä tavallisten päivän pikaimujen sijaan hän olikin rinnalla lähes puoli tuntia. Serkun vaimo sai useita ihania kuvia, tässä niistä yksi.


Taapero on siis tässä kuvassa paria päivää vaille 1v 5kk. Tämä oli toisiksi pisin imetystaipaleemme, neljäs lapsemme, pikkukeskosena syntynyt nykyisin yhdeksänvuotias, kävi rinnalla puolitoistavuotiaaksi, kunnes lopetin raskaushaaveiden vuoksi.

Imetyksen lopettaminen oli pienelle aika rankkaa. Muutamana ensimmäisenä iltana hän huusi aivan raivoissaan, eikä hyväksynyt minkäänlaista lohdutusta. Onneksi yöimetykset oli tosiaan jo aiemmin lopetettu, joten niitä hän ei osannut enää kaipaillakaan. Päivisin hän ei juuri itkenyt. Olin laittanut nännien päälle laastarit ja sanonut, että tissit on pipi, ei voi ottaa. Lapsi kurkisti välillä paidan alle ja totesi, että pipi on. Muutaman päivän päästä otin laastarit pois. Lapsi otti tavakseen räpeltää nännejä lohtua saadakseen, ja jatkaa sitä nukkumaan mennessä edelleen lähes kuusi viikkoa myöhemmin. Tärkeät on tisut hänelle. <3

Fyysisesti imetyksen lopettaminen oli ihmeen helppoa. En joutunut yhtään ainoaa kertaa tyhjentämään rintoja. Noin viikon päästä imetyksen lopettamisesta toinen rinta oli pari päivää melko arka ja hoidin sitä mm. kauratyynyllä ja lämpimällä suihkulla, mutta tukoksia ei tullut ja arkuus katosi. Ehkä maidontulo oli sitten jo jonkin verran hiipunut, vaikka taapero oli kyllä aina imetyksellä selvästi niellyt ihan kunnolla.

Fyysinen vointi

Alkuraskauden oireet oli melko maltillisia. Pahoinvointi pysyi pääsääntöisesti kurissa napostelulla: suolakekseillä, mehukeittohörpyillä ja lähinnä autossa pastilleja imeskelemällä. No kyllähän mä voin pahoin. Oksensin. Pahimpana päivänä muistaakseni seitsemän vai kahdeksan kertaa. Silloin mietin että jos sama jatkuu, niin seuraavana päivänä on pakko lähteä päivystykseen. Ei jatkunut. Se oli yksittäinen päivä. Sitten oli muutamia päiviä, jolloin oksensin kolme kertaa, muuten oikeastaan kerran, pääsääntöisesti iltaisin. Mutta kyllähän se, jos kaksi kuukautta kuvottaa jatkuvasti ja oksentaa melkein päivittäin, on rankkaa. Oksentelu loppui kokonaan 13. raskausviikon jälkeen ja kuvotuskin hävisi siitä viikon päästä. Nyt siis mennyt pari viikkoa ilman pahoinvointia.

Muita klassisia raskausoireita ovat varmaankin väsymys ja rintojen arkuus. Viimeksi mainitulta olen välttynyt kokonaan tässä raskaudessa, ensimmäistä kertaa. Ehkä se johtuu siitä että imetys jatkui vielä raskauden alkuvaiheessa, en tiedä. Rinnat siis oli ns. valmiit tehtäväänsä. Väsymys on ollut hyvin vähäistä. En ole kaivannut päiväunia, mutta huomasin toki joskus 8-9 viikolla todella runsaasti lisääntyvää aikaansaamattomuutta. Ei vain jaksanut ruveta oikein mihinkään. Sekin helpotti sittemmin.

Luulen että väsymyksen vähäisyys liittyy siihen, että edelleenkin syön isoa d-vitamiiniannosta, 160mcg. Tämänhän aloitin viime raskauden puolivälissä, jotta vauva saa sitten maidosta kaiken tarvitsemansa eikä pientä tarvitse kiusata vitamiinitipoista johtuvilla vatsavaivoilla, jotka meidän isommille lapsille oli tuttuja valmisteesta riippumatta. Näin minimoin myös sen riskin, että unohdan antaa tipat lapselle (harvan pääni oikein hyvin tuntien).

Moni kauhistuu tuollaista annosta. Imetyksen tuen ryhmässä minutkin eräs lääkäri haukkui, että aiheutan itselleni myrkytyksen ja lapselleni riisitaudin. Tottakai seurailin meidän molempien arvoja läpi imetyksen, molemmilta otettiin kolme kertaa verikoe. Vauva sai lähetteen neuvolasta, minun piti tehdä se itse Fimlabin sivuilla ja siis maksaa se vajaa 40€ per mittaus. Minun arvoni pysyi hyvin vakaana siellä 150 tienoilla, eli ei lähelläkään myrkytysrajaa. Vauvan arvo oli vielä korkeampi, alimmillaan muistaakseni 165, kahdessa mittauksessa 171. Tästä sanottiin, että pienillä arvo myös saa olla korkeampi kuin aikuisella.

Kun aloin syödä isoa annosta, en odottanut erityisiä hyötyjä itselleni. Tarkoitus oli todellakin vain taata vauvan vitamiininsaanti. Jossain vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että oma vointini on muuttunut aivan toiseksi. En ole oikeastaan koskaan väsynyt. No tottakai sillä lailla luonnollisesti, miten illalla nukkumaan mennessä pitää ollakin, mutta päivisin olen virkeä ja jaksava. Lapsesta asti vähintäänkin taka-alalla häilynyt masennus ei ole missään vaiheessa nostanut päätään. Olen aivan eri ihminen kuin ennen. Tästä kertoo sekin, että alimmillaan sain laskettua lääkitykseni jopa 75mg:n vuorokausiannokseen, kun minulle aikanaan sanottiin, että alle 200mg:n en tule koskaan pääsemään. Kun aloitin ison vitamiiniannoksen, lääkitys meni muistaakseni 400mg:n tasolla. Joitakin viikkoja sitten nostin annoksen varmuuden vuoksi sataseen, kun alkoi tulla monenlaista kuormitusta ja hienoinen ahdistus puski pintaan. Se korjasi tilanteen nopeasti. Mutta edelleenkin siis annos on puolet siitä, mitä aiemmin on ennustettu minulle minimiksi.

Myös nivelkivut ja kilpirauhasen vajaatoiminnan tyyppiset oireet ovat kadonneet. Vajistahan mulla ei siis ole, mutta arvot on kyllä olleet varsin matalat, aivan siinä vajaatoiminnan rajalla, oikeastaan siitä asti kun niitä on mittailtu. Aiempi 12-13 onkin nyt viimeisissä mittauksissa ollut 15 tai 16. Myös painoni on pudonnut paljon. Viime raskaudessahan lähtöpainoni oli 104kg eli ylipainoa oli noin 40kg. Tähän raskauteen lähtöpaino oli noin 86kg ja tällä hetkellä se on alle 85kg. Toki viime raskaudessa mulle ei lainkaan tullut painoa, eli käytännössä laihduin raskausaikana rapiat 10kg. Imetysaikana paino nousi muutaman kilon, mutta viime keväänä sain sen takaisin laskusuuntaan hyvin pienillä jutuilla, sellaisilla joilla ei aiemmin ole ollut mitään tekoa. Paino putosi ensimmäistä kertaa ikinä tervettä noin puolen kilon viikkovauhtia, ja lisäkiloja ei ole tullut. Tai tottakai välillä on ollut vähän enemmän painoa ja välillä vähemmän, mutta suunta on kuitenkin ollut selkeästi ja tasaisesti laskusuuntainen. Olen tavattoman iloinen tästä.

Taapero on muuten ollut tavattoman terve lapsi. Olisiko ehkä kaksi kertaa ollut pari päivää vähän kipeän oloinen, flunssainen tai lievästi kuumeessa. Vaikka isommat lapset olis olleet kipeänä, pieni ei ole sairastunut. Ja meillähän kaikilla viidellä vanhimmalla on ollut vauvana korvakierre, kolmella todella pahana ja on jouduttu odottamaan myös liimakorvan kanssa kuukausia että lapsi on ollut riittävän iso nukutettavaksi putkituksen ajaksi. Tätä lasta ei ole tarvinnut lääkärissä käyttää sairauden vuoksi lainkaan. Uskon vahvasti, että hyvä d-vitamiinitaso on auttanut terveenä pysymisessä.

Ultrakäynti

Tästähän jo tuossa aluksi mainitsinkin, laskettuun aikaan liittyen. Me emme halunneet mitään seulontoja, ei edes niskapoimumittausta, joten ensimmäinen ultra oli määrätty rv 12+4. Aiemmin me olis se saatu, mutta kun halusin joko perjantain tai maanantain että mies voi olla mukana, se meni sitten vähän myöhemmälle. Kohdussa pyöriskeli varsin virkeä pikkuinen. Lääkäri valitteli taas huonoa näkyvyyttä ja joutui painamaan todella kovaa. Se tuntui aluksi lähinnä epämiellyttävältä ja alkoi pian sattua. Supistella siis. Ensimmäistä kertaa ikinä toivoin, että ultraaminen olisi pian ohi. Vaikka pikkuihmistä oli tietenkin ihana ruudulta katsella, oma olo oli niin inhottava että välillä piti pitää silmiä kiinni että selvisi siitä.

Istukka oli takaseinässä, vauva vastasi viikkoja. Tai no, oli päivää isompi tämän lääkärin mittauksella, mutta käytännössä siis vastasi viikkoja. Kaikki mitat, niin reisiluu, vartalo kuin päänympärys, antoivat tismalleen saman päivän, eli oikein sopusuhtainen tapaus. :-D Siihen mennessä en ollut vielä liikkeitä tuntenut, ultran aikana ensimmäistä kertaa olin tuntevinani pari töytäisyä anturia vasten. (Samana iltana niitä alkoi sitten tuntua enemmän ja siitä saakka on tuntunut lähes päivittäin, ja runsaasti.)


Vaikka lääkäri valitteli huonoa näkyvyyttä, kuva jonka mukaan saimme, oli harvinaisen selkeä. Pari epäselvempääkin siellä oli, mutta tämä yksi on erittäin tarkka, kuten näette. Lääkärin mukaan kaikki näyttää olevan oikein erinomaisen hyvin. <3

Tietenkin puhuimme tämän raskauden riskeistä. Sain reseptin Lutinus-emätinpuikkoihin, jotka oli tarkoitus aloittaa rv 16. Kyselin lupaa ottaa tarvittaessa myös Adalateja, joita edellisestä raskaudesta on vielä kaappiin jäänyt ja ovat käyttökelpoisia vielä yli vuoden ajan. Tähän lääkäri sanoi, että periaatteessa jos sellainen tilanne tulee että Adalateja tarvitsee, niin pitäisi tulla näytille.

Juttelimme myös jo vähän toiveestani aktiivisen sektion suhteen. Siitä bloggaan myöhemmin enemmän. Yllätyksekseni lääkäri tiesi mistä puhuin, ei tokikaan voinut mitään luvata mutta ei myöskään suoraan tyrmännyt asiaa. (Myöhemmin puhelimessa taas toinen lääkäri, minua viime raskaudessa hoitanut, oli pikemminkin pilkallinen. Hänelle asia oli täysin vieras, ja hän oli sitä mieltä että ei vauva sieltä sektiohaavasta itse ulos osaa tulla. Sanoin että kuule netissä on runsaasti videoita tästä, olen valmis näyttämään linkkejä. Mutta positiivista tosiaan että edes joku lääkäri tuolla oli kuullut tästä toimintatavasta. En siis suostu haaveestani vielä luopumaan.)

Ongelmat alkavat, taas

Ikävä kyllä kymppiviikon vaiheilla minun piti luopua pitkistä, 7-12 kilometrin kävelylenkeistä, joita joko itsekseni tai vaunujen kanssa tein. Jo kuudennen viikon jälkeen piti lopettaa juokseminen, jonka makuun olin pitkästä aikaa päässyt juuri ennen plussatestiä, kun juostessa alkoi alavatsalla tuntua painetta. Kymppiviikolla supisteli ensimmäistä kertaa illalla sen verran rajusti, että liikunta piti jättää. Olen ollut kotiäitinä, mutta viimeiset kolmisen viikkoa suorittanut työkkärin yrittäjäkurssia verkko-opintoina. Neljä ensimmäistä päivää oli lähiopetusta, ja niistä selvisin aika hyvin. Yhden päivän jälkeen jouduin kotona lepäilemään, kun illalla supisti, ja jouduin ottamaan parasetamolia.

Viikko sitten supistukset rupesivat olemaan sitä tasoa, että olen nyt joutunut pääsääntöisesti lepäilemään. Ihan en ole sohvan pohjalle voinut jäädä, sillä aivan yhtäkkiä meille kasaantui kalenteriin hirveä määrä monenlaisia terveysmenoja. Eikä loppua näy. Kasaantuminen tuntuu vain kiihtyvän. On oikomishoitoa, tavallista hammaslääkärikäyntiä, lasten erikoissairaanhoidon käyntejä, tottakai minun omat neuvola- ja äitipolikäynnit. Lisäksi lasten kouluasioissa on ollut erilaisia huolia, joihin olen yrittänyt jo alkusyksystä tarttua, mutta en ole saanut koululta vastakaikua, ja niitä on nyt vasta ruvettu selvittämään ja palavereja järjestämään. Siihen päälle vielä arviointikeskustelut kaikille neljälle lapselle. Ja nämähän kasaantuu pelkästään minun harteilleni, koska mies on tosiaan viikot milloin missäkin päin Suomea. Juuri nyt kalenterissa on seuraaville viikoille tuommoista 7-10 palaveria per viikko. Vielä viikko sitten siellä oli itsenäisyyspäivän lisäksi viisi täysin tyhjää arkipäivää, nyt taitaa olla enää kaksi. Ja osa arviointikeskusteluista on vielä sopimatta, lisäksi tiedossa on että lasten asioissa on tulossa ainakin kaksi erikoislääkärikäyntiä ja minulle yrittäjäkurssin yksilöohjaus jossain vaiheessa lähiviikoille. Täytyy myöntää, että tämän viimeisen viikon aikana on tuntunut aika epätoivoiselta. Supistelee päivittäin, pitäisi levätä, mutta kukaan muu ei voi noita palavereja hoitaa. Niitä ei voi myöskään siirtää, koska ovat varsin akuutteja asioita.

No mutta siis. Elettiin viime viikon perjantaita. Olin päivällä käynyt yhden lapsen kanssa lastenneurologian polilla ja sen jälkeen ruokakaupassa. Kotiin tullessa alkoi supistaa. Ja supisti. Ja supisti. Ajattelin että en välitä. Että jos en vain kiinnitä huomiota asiaan, niin kyllä se loppuu. Itse asiassa mua oli jo torstaiaamusta asti särkenyt selkää enemmän tai vähemmän, perjantain aikana särky vain levisi lantioon ja säteili ajoittain reisiin. Mutta halusin uskoa, että mulla on vaan selkä jumissa.

(Tähän liittyy sellainen takaraivossa tykyttävä ajatus, että kyllähän mun pitäis pystyä. Ja osittain se, että viimeksikin meni kuitenkin täysiaikaiseksi. Että jos mä vaan ylireagoin, havainnoin kehoani liikaa, kuvittelen. Kun eihän raskaus oo sairaus ja kyllähän muutkin pystyy ja pystyinhän mäkin ennen. Sitten tulee joku rajumpi muistutus siitä että minä en ole muut. Että minun kohtu ei ole enää niin kuin oli alkuun. Muistan lääkärien arvelut kroonisesta tulehdustilasta ja toivon vaan että se pysyy kurissa ja kalvot ehjinä niin kauan, että vauvalla on mahdollisuudet elää. Ja samaan aikaan joka päivä mietin, miltä vauva nyt näyttäisi jos syntyisi. Minkä kokoinen laatikko hänelle riittäisi arkuksi, miten sen päällystäisin, miten vauvan sinne arkkuun pukisin ja miten hänen nimensä saataisiin isoveljen hautakiveen lisättyä. Lasken koko ajan viikkoja keskenmenorajaan, siihen että minua aletaan hoitaa, siihen että vauvaa aletaan aktiivisesti hoitaa. Päivät menee niin hitaasti, viikot vielä hitaammin.)

Palataan perjantai-iltapäivään. Istuin keinutuolissa ja hengitin. Aattelin, että tää on vaan joku yksittäinen. Mutta heti kohta tuli toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Menin pötköttämään. Levähdin. Tuntui että vähän helpottaa. Jouduin välissä laittamaan ruokaa tai täyttämään tiskikonetta, mitä lie keittiöpuuhia tein. Sitten siirryinkin jo sängyn päälle. Supistelu jatkui. En siitä pahemmin huudellut muille. Talo hiljeni, kaikki nukahtivat. Mä valvoin vielä lukien. Sitten tajusin että supistuksen aikana kohdunkaulaa vihloo. Siinä vaiheessa mulle riitti. Nousin ja otin gramman parasetamolia. Yritin vähän miestä herätellä lohdukseni, mutta ei se edes havahtunut. Parasetamoli onneksi auttoi aika nopeasti ja sain nukahdettua. Päätin kuitenkin, että heti aamulla soitan synnärin päivystykseen ja pyydän luvan ottaa Adalatia, tarvittaessa menen käymään siellä arviossa. Ja että saisinkohan aloittaa ne Lutinukset etuajassa.

Aamulla tilanne oli rauhallinen, mutta soitin kuitenkin synnärille. Enhän mä vielä niiden tontille kuulu viikkoihin, mutta tiesin ettei päivystyksessä kumminkaan osata mitään sanoa ja käskevät soittaa sinne. Kätilö yhdistikin mut heti lääkärille. Lääkäri avasi mun paperit ja muisti heti mut ennestään. Sanoi että aloita saman tien ne Lutinukset. Adalat-ajatuksesta ei tykännyt. Sanoi että kun ei ultrassa ole katottu kohtuvaltimoiden tilannetta, niin ei uskalla antaa lupaa. Oli myös kovin epäileväinen Adalatien tehosta. Tää on jännä juttu muuten. Osa lääkäreistä uskoo että se auttaa, ja viimeksi mulle tosiaan (mun omasta pyynnöstä ja tosiaan aika poikkeuksellisesti) määrättiin ne jo rv 12+. Osa taas on silleen että ei niistä kyllä oo mitään hyötyä. Jännä kyllä niitä sitten systemaattisesti määrätään isommilla viikoilla. Tehohan perustuu siihen, että ne rentouttaa kehon sileitä lihaksia, siis myös kohtulihasta. Ja mun kokemuksen pohjalta ne todellakin auttaa.

Jonkin aikaa juteltiin ja lopulta lääkäri sanoi, että jos sulla nyt i-han pakkotilanne tulee, niin omalla vastuulla voit Adalatia ottaa, jos sulla on vaan verenpainemittari. Että paineet pitää olla yli 100/65. Ja että pitää tulla lähiaikoina ylimääräiseen kontrolliaikaan äitipolille. Oikeastaan ihmetteli miksi mun tilanteessa ei ole automaattisesti määrätty kontrollia rv 16, vaan laitettu suoraan rakenneultra.

Lauantai meni hyvin, joitakin satunnaisia supistuksia, vaikka käytiin kaupoillakin lasten kanssa. Hain samalla Lutinukset ja aloitin ne samana iltana. Sunnuntaina sitten, lauantaista voimaantuneena, aattelin että hyvinhän tää menee. Miehellä oli velvollisuuksia kylällä, oltiin koko perhe menossa yhteen tilaisuuteen jossa mies oli vastuuhenkilönä. Taaperoa ei oltu saatu ajoissa päiväunille, joten aateltiin että jospa hän vaikka rattaisiin nukahtaisi. Jostain syystä päädyttiin siihen että mies menee autolla ja mä kävelen vaunujen kanssa. Aattelin että eihän sinne oo matkaa kun 800 metriä ja alamäkeen. Että takaisin en kyllä vaunuja pukkaa mutta kyllähän mä nyt tosta selviän.

Niin mä sitten lykkäsin rattaat seurakuntatalolle. Siellä vielä vähän nostelin tuoleja, toki ihan pieniä nostoja, lyhyitä matkoja, ei mitään tarvinnut isommin kanniskella. Ei tuntunut missään. Kunnes sitten tilaisuuden alettua paikallani istuessa alkoi tulla supistuksia. Yhä enemmän ja enemmän. Lopulta kävi tosissaan kipeää ja totesin, että en pysty olemaan täällä. Ystäväperheen äiti kävi sitten viemässä minut ja lapset kotiin, mies joutui jäämään vielä hoitamaan tehtävänsä loppuun.

Koko illan supisteli. Olin edellispäivänä käynyt hakemassa serkun vaimolta verenpainemittarin lainaan. Meinasin että otan Adalatia, mutta paineet olikin liian matalat, vain 100/62. En siis voinut ottaa. Parasetamolia taas naamaan. Vähitellen helpotti taas.

Tän viikon olen siis mahdollisuuksien mukaan levännyt. Aika huonostihan se on onnistunut, kun joka päivä on ollut vähintään yksi hoidettava asia, pääsääntöisesti kaupungissa asti. Ja tietenkin on pitänyt pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, hoitaa tiskit. Siivouksen oon jättänyt suosiolla lapsille. Kodinhoitajakin kävi keskiviikkona ja taltutti pahimman kaaoksen. Meille on myönnetty nyt kotipalvelua 2*2h/vko joulukuun loppuun asti. No, huusholli kaatukoon niskaan. Ei vaan. Ei se nyt pahassa jamassa ole. Lattia kaipaa todellakin pesua, mutta niin kauan kun ei sukat tartu lattiaan kiinni, ei oo pissaa tai kakkaa missään niin maailma ei vielä kaadu eikä kenenkään terveys vakavasti vaarannu. Eiköhän kodinhoitaja ehdi ensi viikolla luututa. Tai ehkä mies huomenna.

Hauta on jäänyt tänä syksynä hoitamatta ja se surettaa eniten. En vaan voi enää kävellä edes tuota 300 metriä haudalle, saati ylämäkeen takaisin kotiin. Onneksi mun äiti vei sinne kanervat pyhäinpäivänä ja välillä on käväisty kynttilät viemässä. Kodinhoitaja lupasi tuoda heidän metsästä havuja, kun en ole uskaltanut lähteä rämpimään pururadalle, josta olis saanut hakea kaadetuista puista. Tuntuu pahalta piipahtaa kynttilöitä viedessä kun ympärillä on toinen toistaan kauniimmin talvikuntoon laitettuja hautoja, on kanervaa, havuja ja jäkälää. Meillä oli pyhäinpäivän aamuna vain kuihtuneet kesäkukat, risuja ja käpyjä pitkin hautaa. Se näytti niin hylätyltä. Kanervat vähän helpottivat asiaa. Vaikka eihän se, miltä hauta näyttää, kerro yhtään mitään. Rakas on kuitenkin mielessä edelleen lähes koko ajan. Ja kyllä mä mietin jo, miten haudan jouluksi laitan. Ja aion laittaa, vaikka sitten konttaamalla. Vaikka joutuisin ajamaan auton aivan haudan viereen, niin laitan.

No niin. Tulipa taas pitkä teksti. Ehkä joku jaksoi lukea. Nyt päästän lapsukaiset koneelle kun ovat kärkkyneet jo toista tuntia tuossa vieressä.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Synnytyskertomus, lopultakin

Aika on vierähtänyt, anteeksi siitä, hyvät lukijat. Olen saanut moneen otteeseen kyselyitä, milloin kirjoitan synnytyskertomuksen. En ole halunnut tarttua siihen, sillä asiat eivät menneet ollenkaan niin kuin toivoin.

Tärkein tietysti meni hyvin. Meillä on terve tyttö. Synnytys jätti kuitenkin minuun surun. Ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen en jaksanut lukea muiden synnytyskertomuksia, piilotin jopa hetkeksi Aksyn facebook-ryhmän, koska sen seuraaminen tuntui siltä kuin olisi hieronut suolaa haavoihin. Vähitellen olen tullut asian kanssa paremmin sinuksi. Ei se lopulta ollut huono kokemus, vaikka päättyikin toisin kuin olin toivonut.

En muista enää tarkkaan mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. En muista tarkasti, oliko mulla varsinaisessa synnytyksessä mukana kaksi vai kolme eri doulaa. Ehkäpä korjailen tätä joskus myöhemmin, kun muistan paremmin.

Viimeiset puolitoista raskausviikkoa

Minä sitten sain kuin sainkin sen mahataudin. Olin tosi huonossa kunnossa, oksensin ja ripuloin enkä jaloillani pysynyt. Jouduin myös käymään päivystyksessä voimakkaan ylävatsakivun vuoksi. Labrat sopivat raskausmyrkytykseen, mutta siihen en uskonut ollenkaan, minusta kyse oli sappikohtauksesta. Päivystyksestä kuitenkin lähetettiin synnärin puolelle tsekkaukseen. Gynekologi arvioi, että oireet johtuivat vatsataudista ja kuivumisesta. Kipu oli jo päivystyksessä saatu loppumaan piikillä, ja kun en halunnut jäädä osastolle, pääsin kotiin ohjeistuksella että heti jos oireet pahenevat pitää tulla takaisin.

Oikein piti omakantaan kirjautua, että muistaisin paremmin miten nämä käynnit meni, mutta eipä se juuri apua tuonut. Neuvolakorttiin on merkitty käynti synnärillä 10.5., sen täytyy olla se kerta, kun olin ihan varma että lapsivettä tulee. Kotona valutteli jotain, laitoin doulan ohjeen mukaisesti pikkuhousuihin siteen päälle vielä talouspaperia. Vuoto meni siitä läpi siteeseen ja oli vaaleanpunaista, sekä tuoksuikin makealle. Selvältä vedenmenoltahan se vaikutti. Menimme synnärille, jossa oli tuttu kätilö vastassa. "Nyt minä tulen, enkä lähde enää ilman vauvaa!", sanoin. Olo oli riehakas ja helpottunut - selviän ilman käynnistystä! Kätilö otti PROM-tikulla näytteen. Sitä ottaessaan hänkin sanoi, että kyllä se vedeltä näyttää. Yhtä ällistyneitä taisimme olla kaikki, kun testi olikin negatiivinen. Lähdimme kotiin pettyneenä.

(Jälkikäteen olen kuullut, että yllättävän moni on saanut promista väärän negatiivisen. Olen siis taipuvainen uskomaan, että vuoto oli kuin olikin lapsivettä.)

Oksitosiinia, sittenkin

Käynnistysaika oli siis varattu 11.5. Äitipolille mennessämme vitsailin sisarusten whatsapp-ryhmässä että katsotaan vaan, niin kärvistelen vuorokauden supistuksissa ja sitten mennään kuitenkin sektioon. Oikeasti en uskonut tähän. Luotin siihen, että kyllä kroppa hoitaa.

Ensimmäinen järkytys tuli siitä, että kohdunsuu olikin kolme senttiä auki. Yö synnärillä oli avannut sen kahteen senttiin, ja sen jälkeen vielä sentti oli hävinnyt. Tämä oli tietenkin sinällään hyvä uutinen, ettei lähdetty ihan nollasta, mutta huono siksi, että ballonkia ei nyt kannattanut laittaa. Lääkäri suositteli oksitosiinikäynnistystä. Minua alkoi pelottaa. Aina aiemmin oli sanottu, että kahden sektion jälkeen ei oksitosiinia käytetä ollenkaan, ja nyt sitten synnytys haluttiin käynnistää sillä! Kyselin, onko se todella turvallista. Lääkärin mielestä kyllä oli, ja toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä vielä kotiin. Siihen en uskaltanut ruveta, mielessä kangasteli edelleen riski synnyttää matkalle, ja toisekseen olin nukkunut ihan hirvittävän huonosti monta yötä. Iskiasmainen kipu lonkassa vaivasi niin, että mies kertoi minun valittavan unissanikin. Lisäksi olin taas ollut ottamatta iltalääkkeen, joten ei tuntunut järkevältä enää siirtää synnytystä eteenpäin. Luotin siis lääkäreihin, jotka olivat sitä mieltä että käynnistys menee varmasti hyvin ja pian minulla on vauva sylissä. Siirryimme synnytyssaliin puolen päivän maissa odottelemaan tippaa. Doulista päivällä paikalle pääsi Kaisa. Hänet tapasin ensimmäistä kertaa tuolloin, mutta toki olimme foorumilta tuttuja jo vuosien takaa, eikä hän siis tuntunut lainkaan vieraalta.

Urakka alkaa

Vaihdoin taas päälleni oman synnytysmekkoni, ja odottelimme hyvissä tunnelmissa. Tippa laitettiin ja vähitellen supistuksia alkoi tulla. Ne olivat oikein hyvin siedettävissä, hengittelin ja pysyttelin pystyssä. Doula vaihtui neljän aikaan, kun Milja ehti töistä sairaalaan. TENS viriteltiin ja samaan aikaan otettiin käyttöön jääside. Alapääni nimittäin kuumotti hirmuisesti, tuntui olevan kuin tulessa. Sellaista oiretta en muista mistään synnytyksestäni, en ennen enkä jälkeen. Onneksi kätilöillä tosiaan oli kasteltuja, pakkasessa pidettyjä terveyssiteitä, jonka saattoi sujauttaa pöksyihin. Väliin toki toinen side. Helpotus oli huikea ja olo muuttui jälleen siedettävämmäksi.

17.25 meni lapsivesi spontaanisti. Se oli oikein hyvän värinen. Laitettiin scalp-anturi ja varmaan myös IUP-piuha kohdun painetta mittaamaan. Siitä ei ole kyllä muistiinpanoissa mitään mainintaa, mutta oletan että se on laitettu samalla kertaa, koska muistan että arvoa seurattiin. Liikuin edelleen, enkä muista että piuhat olisi pahemmin liikkumista rajoittaneet, paitsi tietenkin tippaletku. Tästä olen arvellut, että minulla oli varmaan langaton seuranta, mutta varma en ole.

Vedenmenon jälkeen supistukset kipeytyivät, kuten aina on käynyt, ja hengityksen mukaan tuli äänenkäyttö eli synnytyslaulu. Arven vasemmassa reunassa tuntui supistuksen aikana kovaa kipua. Sitä koetettiin helpottaa lämpöpussilla, mutta kovin merkittävää apua ei siitä varmaan ollut. Sain myös ensimmäisen annoksen antibioottia, koska streptokokki b oli positiivinen.

Tämän jälkeen mielikuviani synnytyksestä hallitsee arpikipu. Supistuksen aikana sietämättömältä tuntuva kiristys vasemmalla puolella. Doulan muistiinpanojen mukaan olen saanut Buscopania, jota googlen mukaan käytetään "sisäelinten, esim. ruuansulatuskanavan, haiman, sappiteiden, virtsateiden ja synnytinelinten kouristuksenomaisten kiputilojen laukaisemiseen." Minkäänlaista mielikuvaa tästä minulla ei ole, joten en osaa sanoa onko siitä ollut apuakaan. Sen sijaan 19.35 annettu PCB eli kohdunkaulanpuudutus vei kipua hyvin pois. Varsinainen supistuskipu oli ihan siedettävää, mutta muistan että jokaisella supistuksella tuntui kuin arpi repeäisi rikki. Minulle vakuuteltiin ettei niin käy, ja lääkäri tuli ultraamaan arpea. Se näytti aivan hyvältä, joten jatkettiin kuten ennenkin. 


Tässä välissä lepäilin sängyllä pötkötellen noin puolitoista tuntia. Muistan Milja-doulan lempeästi muistutelleen, että toivoin että minut nostetaan pystyyn vaikka väkisin, etten vain jäisi sänkyyn. Muistan sanoneeni, että nyt on pakko levähtää. Ketipinorin vieroitusoireet jylläsivät, oli huono olo ja palelsi, vaikka olin hikinen. Pahoinvointia hallitsin mehujäillä, joita pariin kertaan kanttiinista haettiin, ja kun kanttiini meni kiinni, kätilöt toivat jääpaloja. Missään vaiheessa minua ei kielletty syömästä eikä juomasta, mikä viittaa siihen, että henkilökunta luotti yhä vahvasti alatiesynnytyksen onnistumiseen.





Pieleen mennyt spinaali


Ennen yhdeksää tehdyssä sisätutkimuksessa olin vasta neljä senttiä auki, mutta kaulakanava oli hävinnyt lähes kokonaan, reuna oli ohutta. Synnytys oli siis edistynyt. Arpikipu palaili PCB:n vaikutuksen lakatessa ja suostuin spinaalipuudutukseen. Se ei meinannut onnistua millään. Muistelen, että lääkäri pisti hyvinkin toistakymmentä kertaa, meinasi jo luovuttaa mutta sanoin että koeta vielä kerran. Lopulta pistäminen onnistui, doulan merkintöjen mukaan 22.07. Anestesialääkäri lähti huoneesta. Hetken päästä muistan kysyneeni, kuuluuko käsien olla puutunut. Verenpaineet alkoivat laskea ja yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä. Puolisoni oli piikkikammoisena lähtenyt pistämisen ajaksi pois salista, ja muistan että mun oloni oli niin huono että käskin doulaa lähteä hakemaan miestä takaisin. Ajattelin, että taidan kuolla tähän. Muistan hyörinän ympärillä. Joku kätilöistä lähti hakemaan anestesialääkäriä ja tuli kohta sanomaan, että se tulee ihan pian. "SANO ETTÄ TARVITAAN HETI!" minua hoitanut kätilö sanoi hyvin topakasti, ja sitten lääkäri tulikin. Minulla oli ikään kuin leijuva olo, ja samaan aikaan painava. Tuntui että nukahdan, mutta ajattelin että en saa nukahtaa, minun pitää nähdä vielä Joni ja sanoa että pitää lapsista huolen. Muistan kun kätilö luetteli yhä vain laskevia paineita (65/32. 60/30.) Alin doulan ylös merkitsemä lukema oli 58/28. Muistan, miten lääkäri käski antaa lisää lääkettä, kätilö sanoi että kolme kertaa on jo annettu, vieläkö annan. "Joojoo, nyt tarvitaan." Joni tuli paikalle juuri kun tilanne alkoi helpottaa. Ilmeisesti ongelma ei kestänyt kovin kauan, mutta se tuntui pitkältä ajalta. Vauvan sykkeetkin olivat laskeneet, tottakai, kun äidin verenpaine on pohjalukemissa, tietenkin siihen sikiökin reagoi. Syke korjaantui kuitenkin nopeasti minun vointini myötä. 


Spinaalista seurasi jälleen tuttu, sietämätön kutina. Arpikipuun se ei sen sijaan juurikaan auttanut. Kutinaa yritettiin helpottaa märillä harsoilla, mutta ei siitä juuri ollut hyötyä, sen kummemmin kuin antihistamiinista. Muistan mananneeni itsekseni, että pitikin ottaa se, vaikka tiesin että en kestä tätä kutinaa. Yhdentoista aikaan oksitosiinia nostettiin 36:een. Vähän sen jälkeen supistuksen huiput kipeytyivät ja tunsin paineentunnetta. Kohdunsuu oli kuitenkin vain noin viisi senttiä auki ja vauva edelleen korkealla. Arpikipu oli entistäkin julmempaa ja sain toisen annoksen PCB:tä. Se auttoikin taas jonkin verran. 


Nousin ylös kävelytuen varaan, nostelin jalkoja ja kyykin minkä pystyin, jotta saisin vauvan laskeutumaan. Muistelen että tunnelma oli ihan hyvä, luotin edelleen siihen että vauva tulee alakautta, koska henkilökunta siihen niin vahvasti uskoi. Ajattelin, että ehkä sektioiden kiinnikkeet vääntävät vauvaa virheasentoon ja hän ei siksi laskeudu tehokkaasti. Kolmen aikaan sain vielä kolmannen annoksen PCB:tä, kohdunsuu oli seitsemisen senttiä auki, mutta reuna oli paksua ja vauva edelleen korkealla. Silloin muistan ajatelleeni, että ei tässä hyvin käy. Edelleen minulle vakuuteltiin, että arpi kestää kyllä, vaikka siihen sattuukin. IUP ei antanut kovin huolestuttavia lukemia. 


PCB:n vaikutuksen laantuessa olin taas järkyttävän kipeä. Anelin uutta annosta, tuo puudute kun oli ainut josta todellista apua arpikipuun oli missään vaiheessa ollut. Lääkäri pahoitteli, ettei voi enempää antaa, kolme annosta on maksimi. Jotain oli kuitenkin pakko saada, joten sain Oxanest-kipupiikin. Se rentoutti ja uskoin että nyt pystyn hetken levähtämään. Koska Milja-doulan piti aamulla taas mennä töihin, patistin häntä lähtemään kotiin, "kyllä me nyt pärjätään vähän aikaa itsekseenkin". Se oli virhe. Doulan lähdettyä ei mennyt montakaan tovia, kun kipu yltyi niihin mittoihin että luulin todella kuolevani. Huusin ääneen, että arpi repeää justiinsa, ihan varmasti repeää, kipu ei poistunut edes supistusten välillä. Lääkäri tuli ja lausui sanan, jonka olisin itse sanonut jos hän ei olisi ehtinyt ensin: sektioon. 


Lopussa kiitos seisoo


Pikkuinen tyttö syntyi 12.5.2016 kello 6.36 mitoin 3610g ja 48cm. Kohdunsuu ei lopulta auennut seitsemää senttiä pidemmälle, sillä vauva ei mahtunut sektioarven ohi laskeutumaan kohdunsuuta painamaan. Näin jälkikäteen olen arvellut, että kroppa totesi tämän jo silloin rv 37+0 kun olimme yön synnytyssalissa: ei tule onnistumaan, homma seis. Sektiossa lääkäri totesi arven ohenneen.





 Sektio tehtiin nukutuksessa, koska aiemmin epäonnistuneen spinaalin jäljiltä ei uusi selkäpuudutus tullut kysymykseenkään. Myöhemmin lääkäri arveli, että lähes koko raskauden kestänyt makaaminen oli painanut selkänikamia kasaan, jolloin selkäydinkanava on ahtautunut ja puudutus nousi liian ylös, vaikka annos oli sektiotaustan vuoksi normaalia pienempi. Miten tämä vaikuttaa jatkossa, jos on leikkaustarpeita, en tiedä. Tuon sektion jälkeen olin kuitenkin tunteja täysin muissa maailmoissa. Joskus yhdentoista jälkeen tulin ensimmäistä kertaa tajuihini sen verran, että tajusin kysellä vauvasta. Minulle kerrottiin, että tyttö voi hyvin ja olisi tuotu jo aiemmin luokseni, mutta olin täysin kanttuvei, joten olivat päättäneet antaa minun nukkua vielä. Tapasin pikkuisen ensimmäistä kertaa puolen päivän aikaan, kun minut siirrettiin osastolle. Vauva pääsi heti rinnalle ja vietimme kolme sairaalapäiväämme tiiviisti ihokontaktissa.  


Mitä tästä opimme? On kuunneltava ennen kaikkea kropan viestejä, ei luotettava sokeasti mittauslaitteisiin. Sekä IUP että ultra olivat lupailleet asioiden olevan kunnossa, mutta niin ei ollut. En tietenkään tiedä, eikä kukaan muukaan, missä vaiheessa arven oheneminen oli tapahtunut: oliko se ultratessa vielä ihan ok, mutta synnytyksen edetessä tilanne muuttui? Selvää kuitenkin on, että kohdunrepeämän riski oli todellinen ja sektio ehdottoman välttämätön.


Tätä ei pidä tulkita niin, että arvostelisin minua hoitaneiden ammattitaitoa. Ei. Koin koko ajan olevani hyvässä hoidossa. Olen kyllä jossitellut: entä jos se oksitosiinikäynnistys tämän teki? Jos olisi vielä odoteltu, että lapsi tulee itsekseen? Tai jos olisi vain puhkaistu kalvot? Samaan aikaan koen, että ihan oikeasti näin ei ollut. Kuten aiemmin sanoin, synnytyshän yritti käynnistyä jo aiemmin, eteni, mutta pysähtyi itsekseen. Viisas keho tiesi. 


Päin vastoin olen todella kiitollinen siitä, että sairaala antoi minun yrittää. Että minua kannustettiin ja kehoni kykyyn synnyttää alakautta luotettiin todella lujasti. Minun kanssani tehtiin yhteistyötä, minua kuunneltiin ja asiat selitettiin minulle. Jos mulle olisi jyrkästi sanottu että kuule, kahden sektion jälkeen se on automaattisesti sektio, olisin tuntenut itseni jyrätyksi ja väärin kohdelluksi. Maailmalla ja Suomessakin on paljon hyviä, onnistuneita alatiekokemuksia kahdenkin sektion jälkeen. Olen itsekseni pohtinut, johtuiko arven joustamattomuus siitä, että aiemmat sektiot on tehty pikkuviikoilla, pienempään ja paksumpaan kohtuun. Ehkä arpikin on siksi muodostunut paksummaksi eikä siinä ollut riittävästi joustoa, että täysikokoinen vauva olisi sen mahtunut ohittamaan. 




Toipuminen

Aiemmista sektioista poiketen minulle oli laitettu haavan paranemista edistävä Pico-laite, joka toimi pattereilla ja loi muistaakseni jonkinlaisen alipaineen, joka imi ylimääräiset nesteet haavan mittaiseen imutyynyyn. Vaikea arvioida auttoiko se. Sen muistan, että haava oli tosi kipeä siihen asti että tikit poistettiin. Vasenta reunaa kiristi tosi paljon, särkylääkkeet auttoi vain muutaman tunnin ja käveleminen oli yhtä tuskaa. Pico oli ärsyttävä, kun sitä piti roikottaa kaulassa koko ajan ja piuha takertui milloin mihinkin. Mutta arpi on paljon siistimpi kuin edellisten sektioiden jäljiltä, johtuuko sitten taitavammasta leikkaajasta vai Picosta, en tiedä. Kipupumppua mulla ei ollut edes sairaalassa enkä siellä kokenut sitä tarvitsevanikaan, kun ei paljon tarvinnut liikkua. Ongelmat alkoivat vasta kotona. Se oli pitkä viikko, jota väritti myös vauvan joutuminen sairaalaan tarkkailuun omituisten tärinöiden takia. Ne jatkuivat joitakin viikkoja, eikä niille mitään selitystä lopulta löytynyt. Mahdollisesti ketiapiinin vieroitusoireita, tai sitten ihan hermostollista kehittymättömyyttä. 


Henkisesti sektiosta on ollut hyvin raskas toipua. Surutyö on ollut pitkä ja rankka. Eikä se varmaan koskaan kokonaan lopu. Synnyttäminen on ollut mulle intohimo, niin itse koettuna kuin kiinnostuksen kohteena ja doulan roolissa. Olen pohtinut siitä ammattia itselleni, joko kätilönä tai doulana. Olen haaveillut synnytyksistä, käynyt raskauksien aikana ja ei-raskaanakin varmaan satoja kertoja läpi synnytysskenaarioita. Nyt se on ohi. Lopullisesti. Lasten saamiselle ei ole toistaiseksi estettä, toki suositeltu ero seuraavaan synnytykseen (sektioon) on kaksi vuotta. Se on lusittu nyt. Alatiesynnytys minun kohdallani voisi olla mahdollinen ainoastaan hyvin pienen keskosen kohdalla, jos näyttäisi siltä että se tulee sieltä helposti ja nopeasti. Mutta sellaiset upeat, intensiiviset hetket, joissa kroppa puskee itsestään uutta elämää, saisin itse omin käsin ottaa lapsen vastaan ja nostaa rinnoilleni (kuten edellisessä synnytyksessä oli sovittu kätilöiden kanssa tapahtuvan), sellaista en tule koskaan kokemaan. 


Olen miettinyt myös, miten moninkertaisesti kamalaa olisi nyt menettää lapsi kohtukuolemalle. Sellaisessakin tilanteessa sektio olisi pakko tehdä. Olisi haava ja toipumisaika, mutta ei sitä lasta. Eikä välttämättä mahdollisuutta enää yrittää uudestaan. Seuraava sektio voi hyvinkin olla viimeinen. 


Sekin on hyvin vaikea sulattaa. Että pitäisi laittaa ennen sektiota nimi paperiin, että lääkäri voi samalla tehdä sterilisaation, jos näkee sen tarpeelliseksi. Pystyisinkö allerkirjoittamaan? En kerta kaikkiaan tiedä. Pakkohan se varmaan olisi, luotan kyllä pääosin lääkärien ammattitaitoon ja arviointikykyyn, mutta hirvittävän katkeralta se epäilemättä tuntuisi. Ylipäänsä olla raskaana ja tietää, että tämä on suurella todennäköisyydellä viimeinen kerta. Ei siksi, että haluaisin sen olevan tai siksi että ikä tulisi vastaan, vaan koska kohtu ei kestä. Tällaiselle, joka on aina halunnut paljon (PALJON!) lapsia, se tuntuu tosi vaikealta palalta. 


Pitkään tuntui, että doulaamiset on nyt tässä. Että ei enää pysty eikä edes halua elää rinnalla sellaisessa, josta itse väistämättä jää paitsi. Tuntui todella vaikealta innostua läheisten ja ystävien synnytysasioista. Teki mieli painaa kädet korville ja silmille ja vetäytyä pois, johonkin kuplaan, jossa kukaan ei synnytä. Vauvoja saa kyllä tulla, mutta jotenkin vaan tupsahtamalla. Olin kateellinen. Olen edelleen, myönnän, aina kun kuulen upeita synnytyskertomuksia. Olen kuitenkin pakottanut itseni vähitellen lukemaan ja kuuntelemaan, katsomaan videoita ja valokuvia netissä, iloitsemaan toisten kokemuksista. Olen hyvin kiitollinen siitä, että minua pyydettiin taas doulaksi. Marraskuussa mennään taas. Jos pyytäjä olisi ollut joku satunnainen henkilö, jota en tunne, olisin varmuudella kieltäytynyt. Mutta kun pyyntö esitetään tyyliin "jo silloin kun tämä meidän edellinen oli pieni, päätin että haluan sinut sitten doulaksi jos toisen lapsen saamme", ei sellaisesta kieltäydytä. Ja hyvä että ei kieltäydytä. Ilman tätä olisin saattanut jäädä rypemään katkeruuteeni ja pettymykseeni loputtomiin. Nyt en voi. Siitä on vain porskutettava läpi. Eikä se enää tunnukaan mahdottomalta. Se tuntuu hyvältä, innostavalta. Hitusen mukana on surua ja haikeutta, mutta uskon että sekin kääntyy voimavaraksi, kuten aiempienkin synnytysten vaikeat kokemukset ovat kääntyneet. 




Kuvista


Yritin löytää tähän valokuvia synnytyksestä. Doula niitä otti, ja aina välillä olen niihin törmännyt. Nyt vain en löydä niitä mistään. Kännykkäni simahti tässä välissä, ja uudesta en kuvia löydä. Kyllä ne on jonnekin vanhasta puhelimesta siirretty, olen ne nähnyt moneen kertaan, mutta toistaiseksi vedin vesiperän sekä tietokoneen että kolmen muistitikun kohdalla. Katsotaan, saanko niitä lisättyä joskus myöhemmin, jos ne on vaikka jollain muistikortilla jossain. Tässä bloggauksessa on siis mukana vain syntymän jälkeen otettuja kuvia: miehen ottama ensimmäinen kuva vauvasta, joka oli hetkisen lämpökaapissa, mun synnytyspäivän iltana ottama selfie ja lisäksi serkkuni Solja Hyyryläisen ottamia kuvia vauvakuvauksesta. 


P.S. En ymmärrä, miksi fonttikoko vaihtuu välillä. Liitin siihen toisaalta pätkän, jonka poistin. Se kuitenkin muutti fonttia jostain syystä. Nyt pitäisi olla samat asetukset koko tekstissä, mutta jostain syystä näyttää silti erilaiselta. Hö.