Niinpä niin, olen jälleen raskaana. Viimeksi laskettu aika oli 20.5., nyt viikkoa aiemmin eli 13.5. Tai ihan oikeasti 14.5., mutta lääkäri halusi jostain kumman syystä sen ultran mukaan muuttaa päivää aiemmaksi. En ymmärrä perusteita siihen. Ensimmäistä kertaa ikinä laskettu aika oli oikein jopa raskauskiekon 28 päivän kierron mukaan määriteltynä. Siihen en kyllä luottaisi, mutta omiin tuntemuksiini luotan. Kun kierto käynnistyi noin puoli vuotta viime synnytyksen jälkeen, otin käyttöön kännykkääni hedelmällisyyssovelluksen nimeltä omakalenteri. Siihen voi merkitä paitsi vuotopäivät, myös oireet joita kierron aikana ilmaantuu, seurata painoa jne. Huomasin, että minähän tunnen kuin tunnenkin ovulaationi. Aiemmin kuvittelin etten tuntisi, mutta kierron tarkkailu ja oireiden helppo merkitseminen herätti havainnoimaan kehon viestejä. Tietynlainen toispuoleinen alavatsakipu toistui joka kierrossa. Ja tasan 14 päivän päästä kiputuntemuksista menkat alkoivat. Ei epäilystäkään mistä oli kyse. Tällä perusteella tiesin hedelmöittymisajankohdan. Sen mukaan laskien laskettu aika on 14.5. Ultran mukaan sikiön mitat vastasivat kuitenkin viikkoja 12+5, kun itse olin laskenut 12+4. Sen vuoksi lääkäri varhaisti laskettua aikaa. Ihmettelen tätä edelleen, sillä aina ennen on sanottu että laskettua aikaa muutetaan vain, jos se poikkeaa enemmän kuin viisi päivää kierron mukaan lasketusta. Tämä lääkäri nyt halusi toimia näin. Olen päättänyt suhtautua siihen niin, että onpahan ainakin aktiivisen hoidon raja päivää lähempänä. :-D Toki, jos vauva syntyisi ihan pienenä keskosena, sanoisin kyllä keskolaan että se on päivää nuorempi. Ihan pikkuviikoilla jokaisella päivällä on merkitystä.
Hämmästyttävä plussa
Raskaus oli ja ei ollut yllätys. Toivoimme sitä kovasti, mutta koska imetin edelleen lapsentahtisesti enkä aiemmin ole imetysaikana raskaaksi tullut vaikka miten olemme yrittäneet, en uskonut hetkeäkään raskauden mahdollisuuteen. Kierto oli sekoillut jostain tammikuulta asti oikein huolella, vaihdellut 23-90 päivän välillä, joten silloin tällöin piti tarkistaa ettei syynä vain ole raskaus. Siltä jäljiltä kaapissa oli raskaustesti. Eräänä päivänä mulla tuli hetkellinen heikotuskohtaus, ja hetken mielijohteesta ajattelin että teenpä testin, kun semmoinen kerran tuolla on. Odotin ilman muuta siihen vain yhtä viivaa, mutta toinen alkoi ilmestyä viereen heti. Tuijotin tikkua silmiäni uskomatta ja aloin nauraa ääneen. Onnentunne oli huikaisevan suuri, fiilis käsittämätön. En oikein tajunnut asiaa todeksi. Minulla ei ollut mitään oireita. Toki olin odotellut menkkoja alkavaksi, ne olivat oikeastaan jo muutaman päivän myöhässä, mutta en tosiaan uskonut vähääkään että voisin raskautua imetysaikana, joten en ollut kiirehtinyt testin teossa. Viikkoja oli tuolloin kuitenkin jo 4+4.
Yllä olevan kuvan lähetin parille ystävälle ja siskolleni Italiaan. Mies oli työreissussa, kuten aina, joten hänkin sai vain viestin... Hän on tehnyt reissuhommia oikeastaan taaperon syntymästä asti, eikä loppua näy. Reissut on olleet Rovaniemen ja Kotkan, Porin ja itärajan välillä, vähintään muutama yö viikossa, viime aikoina pääsääntöisesti ihan maantantaista perjantaihin. Viime vuosi meni hyvin, viikot kului nopeasti, melkein huomaamatta, mutta nyt raskauden myötä olen huomannut etten meinaa yhtään kestää miehen poissaoloa. Ikävä on jo maanantai-iltana. Kaipaan hirveästi läheisyyttä, sitä että toinen on paikalla, saan mennä kainaloon tai koskettaa ohimennen. Puhelin tuntuu kovin kehnolta korvikkeelta, vaikka ollaan pitkin päivää yhteyksissä vähintään whatsappin välityksellä ja toki soitellaankin pari kertaa illassa.
Mies meni raskausuutisesta ihan höpöksi. Oli juuri pomonsa seurassa viestin saatuaan ja oli heti kertonut tälle. Sen nyt vielä ymmärrän ja hyväksyin, koska mun raskaudet on mitä on ja on aivan kohtuullista että pomo tietää hyvissä ajoin varautua siihen, että ongelmat voi alkaa varsin aikaisin. Mutta mies laittoi samana päivänä viestin myös oman lapsuusperheensä wappirinkiin, toki vähän verhotusti etteivät kaikkein nuorimmat ymmärtäisi, ja siitä vedin kyllä herneet syvälle nekkuun. Olin ihan raivona että ethän sä VOI tehdä noin. Mies ei tajunnut ollenkaan. Sanoinkin että ilmeisesti me on päästy liian helpolla raskauksien kanssa, kun ei tule mieleenkään että ei ehkä kannata ihan kaikille huudella saman tien. Mies ihmetteli, että ai mekö helpolla. Vastasin että niin, me on saatu jokainen odottamamme vauva syliin. Yhtään keskenmenoa en ole kokenut. Se on muuten aika ihmeellistä ja jokseenkin todennäköisyyksien vastaista, kuitenkin kyse on jo seitsemännestä lapsesta. Itse odotin vähän sillä mielin, että kyllä se nyt tulee se keskenmeno, tilastollisesti sen pitäisi osua kohdalle. En tietenkään toivonut sitä, en todellakaan, mutta varauduin siihen että ei päästä toiselle kolmannekselle.
Taaperon vieroittaminen
Niin, sehän tässä tosiaan oli, että mä vielä imetin. Olin ihan pari päivää ennen plussatestiä päättänyt lopettaa yöimetykset, koska tuntui että lapsi roikkui tissillä ihan koko ajan. Päivisin kuitenkin oli tarkoitus jatkaa lapsentahtisesti. Tiesin tietenkin heti plussattuani, että pitkään ei näin voi tehdä. Se tuntui haikealta, koska olen aina haaveillut tandemimetyksestä eli isomman ja vauvan imettämisestä yhtä aikaa. Olin myös päättänyt että nyt imetän sen kaksi vuotta, jos suinkin mahdollista. En halunnut lopettaa. En ainakaan ennen kuin minulla oli varmuus, että kohdussa tosiaan kasvaa jotain. Ajattelin että niin kauan kun imetys ei tunnu pahalta, jatkan.
Neuvolahan ei ajatuksesta tykännyt. Ei tietenkään, minun riskeilläni. Pyysin ja sain lähetteen varhaisultraan, että näkisin onko kohdussa varmasti elämää. Kävin keskustan neuvolassa lääkärin ultrassa rv 6+4. Laite oli aika vanha ja lääkäri valitteli poikkeuksellisen huonoa näkyvyyttä. Jotain kohdussa kuitenkin oli. Ruskuaispussin erotin itsekin, ja jonkin epämääräisen hahmon. Syke ei vielä erottunut, eikä siitä epämääräisyydestä lääkärikään osannut muuta sanoa kuin että jotain kasvaa, sen mukaan mitä jotenkin sai mitattua niin viikkoja on noin kuusi, ja on syytä olettaa että kaikki on kunnossa. Taas suositeltiin imetyksen lopettamista. Sanoin että en vielä haluaisi. Lupasin kuitenkin vähentää.
Ja vähensin. Päätin jättää kaikki muut imetykset pois, paitsi aamutissin ja unitissit, eli kolmesti päivässä. Siihen siirtyminen oli ihmeen helppoa. Näin jatkettiin muutama viikko, eikä tuntunut millään lailla pahalta. Odotin että rinnat olisivat kipeytyneet, mutta niissä ei ollut semmoistakaan arkuutta kuin normaalisti raskausaikana. Oli kuin ei mitään. Mutta sitten eräänä sunnuntaiaamuna, kun viikot olivat tasan 10, aamuimetyksen aikana tunsin selvän supistuksen. Päätin, että tämä loppuu nyt. En ota riskiä, että imetyksen vuoksi menee kesken.
Halusin kuitenkin muiston imetyksestä. Meillä ei itsellä ole kunnollista kameraa, joten soitin serkkuni vaimolle ja pyysin, että hän ikuistaisi viimeisen imetystuokiomme. Niin menimme sitten illalla heille kylään. Olin taaperolle sanonut muutaman kerran, että saat enää yhden kerran tissiä, sitten se on loppu. Oli kuin lapsi olisi ymmärtänyt asian, sillä tavallisten päivän pikaimujen sijaan hän olikin rinnalla lähes puoli tuntia. Serkun vaimo sai useita ihania kuvia, tässä niistä yksi.
Taapero on siis tässä kuvassa paria päivää vaille 1v 5kk. Tämä oli toisiksi pisin imetystaipaleemme, neljäs lapsemme, pikkukeskosena syntynyt nykyisin yhdeksänvuotias, kävi rinnalla puolitoistavuotiaaksi, kunnes lopetin raskaushaaveiden vuoksi.
Imetyksen lopettaminen oli pienelle aika rankkaa. Muutamana ensimmäisenä iltana hän huusi aivan raivoissaan, eikä hyväksynyt minkäänlaista lohdutusta. Onneksi yöimetykset oli tosiaan jo aiemmin lopetettu, joten niitä hän ei osannut enää kaipaillakaan. Päivisin hän ei juuri itkenyt. Olin laittanut nännien päälle laastarit ja sanonut, että tissit on pipi, ei voi ottaa. Lapsi kurkisti välillä paidan alle ja totesi, että pipi on. Muutaman päivän päästä otin laastarit pois. Lapsi otti tavakseen räpeltää nännejä lohtua saadakseen, ja jatkaa sitä nukkumaan mennessä edelleen lähes kuusi viikkoa myöhemmin. Tärkeät on tisut hänelle. <3
Fyysisesti imetyksen lopettaminen oli ihmeen helppoa. En joutunut yhtään ainoaa kertaa tyhjentämään rintoja. Noin viikon päästä imetyksen lopettamisesta toinen rinta oli pari päivää melko arka ja hoidin sitä mm. kauratyynyllä ja lämpimällä suihkulla, mutta tukoksia ei tullut ja arkuus katosi. Ehkä maidontulo oli sitten jo jonkin verran hiipunut, vaikka taapero oli kyllä aina imetyksellä selvästi niellyt ihan kunnolla.
Fyysinen vointi
Alkuraskauden oireet oli melko maltillisia. Pahoinvointi pysyi pääsääntöisesti kurissa napostelulla: suolakekseillä, mehukeittohörpyillä ja lähinnä autossa pastilleja imeskelemällä. No kyllähän mä voin pahoin. Oksensin. Pahimpana päivänä muistaakseni seitsemän vai kahdeksan kertaa. Silloin mietin että jos sama jatkuu, niin seuraavana päivänä on pakko lähteä päivystykseen. Ei jatkunut. Se oli yksittäinen päivä. Sitten oli muutamia päiviä, jolloin oksensin kolme kertaa, muuten oikeastaan kerran, pääsääntöisesti iltaisin. Mutta kyllähän se, jos kaksi kuukautta kuvottaa jatkuvasti ja oksentaa melkein päivittäin, on rankkaa. Oksentelu loppui kokonaan 13. raskausviikon jälkeen ja kuvotuskin hävisi siitä viikon päästä. Nyt siis mennyt pari viikkoa ilman pahoinvointia.
Muita klassisia raskausoireita ovat varmaankin väsymys ja rintojen arkuus. Viimeksi mainitulta olen välttynyt kokonaan tässä raskaudessa, ensimmäistä kertaa. Ehkä se johtuu siitä että imetys jatkui vielä raskauden alkuvaiheessa, en tiedä. Rinnat siis oli ns. valmiit tehtäväänsä. Väsymys on ollut hyvin vähäistä. En ole kaivannut päiväunia, mutta huomasin toki joskus 8-9 viikolla todella runsaasti lisääntyvää aikaansaamattomuutta. Ei vain jaksanut ruveta oikein mihinkään. Sekin helpotti sittemmin.
Luulen että väsymyksen vähäisyys liittyy siihen, että edelleenkin syön isoa d-vitamiiniannosta, 160mcg. Tämänhän aloitin viime raskauden puolivälissä, jotta vauva saa sitten maidosta kaiken tarvitsemansa eikä pientä tarvitse kiusata vitamiinitipoista johtuvilla vatsavaivoilla, jotka meidän isommille lapsille oli tuttuja valmisteesta riippumatta. Näin minimoin myös sen riskin, että unohdan antaa tipat lapselle (harvan pääni oikein hyvin tuntien).
Moni kauhistuu tuollaista annosta. Imetyksen tuen ryhmässä minutkin eräs lääkäri haukkui, että aiheutan itselleni myrkytyksen ja lapselleni riisitaudin. Tottakai seurailin meidän molempien arvoja läpi imetyksen, molemmilta otettiin kolme kertaa verikoe. Vauva sai lähetteen neuvolasta, minun piti tehdä se itse Fimlabin sivuilla ja siis maksaa se vajaa 40€ per mittaus. Minun arvoni pysyi hyvin vakaana siellä 150 tienoilla, eli ei lähelläkään myrkytysrajaa. Vauvan arvo oli vielä korkeampi, alimmillaan muistaakseni 165, kahdessa mittauksessa 171. Tästä sanottiin, että pienillä arvo myös saa olla korkeampi kuin aikuisella.
Kun aloin syödä isoa annosta, en odottanut erityisiä hyötyjä itselleni. Tarkoitus oli todellakin vain taata vauvan vitamiininsaanti. Jossain vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että oma vointini on muuttunut aivan toiseksi. En ole oikeastaan koskaan väsynyt. No tottakai sillä lailla luonnollisesti, miten illalla nukkumaan mennessä pitää ollakin, mutta päivisin olen virkeä ja jaksava. Lapsesta asti vähintäänkin taka-alalla häilynyt masennus ei ole missään vaiheessa nostanut päätään. Olen aivan eri ihminen kuin ennen. Tästä kertoo sekin, että alimmillaan sain laskettua lääkitykseni jopa 75mg:n vuorokausiannokseen, kun minulle aikanaan sanottiin, että alle 200mg:n en tule koskaan pääsemään. Kun aloitin ison vitamiiniannoksen, lääkitys meni muistaakseni 400mg:n tasolla. Joitakin viikkoja sitten nostin annoksen varmuuden vuoksi sataseen, kun alkoi tulla monenlaista kuormitusta ja hienoinen ahdistus puski pintaan. Se korjasi tilanteen nopeasti. Mutta edelleenkin siis annos on puolet siitä, mitä aiemmin on ennustettu minulle minimiksi.
Myös nivelkivut ja kilpirauhasen vajaatoiminnan tyyppiset oireet ovat kadonneet. Vajistahan mulla ei siis ole, mutta arvot on kyllä olleet varsin matalat, aivan siinä vajaatoiminnan rajalla, oikeastaan siitä asti kun niitä on mittailtu. Aiempi 12-13 onkin nyt viimeisissä mittauksissa ollut 15 tai 16. Myös painoni on pudonnut paljon. Viime raskaudessahan lähtöpainoni oli 104kg eli ylipainoa oli noin 40kg. Tähän raskauteen lähtöpaino oli noin 86kg ja tällä hetkellä se on alle 85kg. Toki viime raskaudessa mulle ei lainkaan tullut painoa, eli käytännössä laihduin raskausaikana rapiat 10kg. Imetysaikana paino nousi muutaman kilon, mutta viime keväänä sain sen takaisin laskusuuntaan hyvin pienillä jutuilla, sellaisilla joilla ei aiemmin ole ollut mitään tekoa. Paino putosi ensimmäistä kertaa ikinä tervettä noin puolen kilon viikkovauhtia, ja lisäkiloja ei ole tullut. Tai tottakai välillä on ollut vähän enemmän painoa ja välillä vähemmän, mutta suunta on kuitenkin ollut selkeästi ja tasaisesti laskusuuntainen. Olen tavattoman iloinen tästä.
Taapero on muuten ollut tavattoman terve lapsi. Olisiko ehkä kaksi kertaa ollut pari päivää vähän kipeän oloinen, flunssainen tai lievästi kuumeessa. Vaikka isommat lapset olis olleet kipeänä, pieni ei ole sairastunut. Ja meillähän kaikilla viidellä vanhimmalla on ollut vauvana korvakierre, kolmella todella pahana ja on jouduttu odottamaan myös liimakorvan kanssa kuukausia että lapsi on ollut riittävän iso nukutettavaksi putkituksen ajaksi. Tätä lasta ei ole tarvinnut lääkärissä käyttää sairauden vuoksi lainkaan. Uskon vahvasti, että hyvä d-vitamiinitaso on auttanut terveenä pysymisessä.
Ultrakäynti
Tästähän jo tuossa aluksi mainitsinkin, laskettuun aikaan liittyen. Me emme halunneet mitään seulontoja, ei edes niskapoimumittausta, joten ensimmäinen ultra oli määrätty rv 12+4. Aiemmin me olis se saatu, mutta kun halusin joko perjantain tai maanantain että mies voi olla mukana, se meni sitten vähän myöhemmälle. Kohdussa pyöriskeli varsin virkeä pikkuinen. Lääkäri valitteli taas huonoa näkyvyyttä ja joutui painamaan todella kovaa. Se tuntui aluksi lähinnä epämiellyttävältä ja alkoi pian sattua. Supistella siis. Ensimmäistä kertaa ikinä toivoin, että ultraaminen olisi pian ohi. Vaikka pikkuihmistä oli tietenkin ihana ruudulta katsella, oma olo oli niin inhottava että välillä piti pitää silmiä kiinni että selvisi siitä.
Istukka oli takaseinässä, vauva vastasi viikkoja. Tai no, oli päivää isompi tämän lääkärin mittauksella, mutta käytännössä siis vastasi viikkoja. Kaikki mitat, niin reisiluu, vartalo kuin päänympärys, antoivat tismalleen saman päivän, eli oikein sopusuhtainen tapaus. :-D Siihen mennessä en ollut vielä liikkeitä tuntenut, ultran aikana ensimmäistä kertaa olin tuntevinani pari töytäisyä anturia vasten. (Samana iltana niitä alkoi sitten tuntua enemmän ja siitä saakka on tuntunut lähes päivittäin, ja runsaasti.)
Vaikka lääkäri valitteli huonoa näkyvyyttä, kuva jonka mukaan saimme, oli harvinaisen selkeä. Pari epäselvempääkin siellä oli, mutta tämä yksi on erittäin tarkka, kuten näette. Lääkärin mukaan kaikki näyttää olevan oikein erinomaisen hyvin. <3
Tietenkin puhuimme tämän raskauden riskeistä. Sain reseptin Lutinus-emätinpuikkoihin, jotka oli tarkoitus aloittaa rv 16. Kyselin lupaa ottaa tarvittaessa myös Adalateja, joita edellisestä raskaudesta on vielä kaappiin jäänyt ja ovat käyttökelpoisia vielä yli vuoden ajan. Tähän lääkäri sanoi, että periaatteessa jos sellainen tilanne tulee että Adalateja tarvitsee, niin pitäisi tulla näytille.
Juttelimme myös jo vähän toiveestani aktiivisen sektion suhteen. Siitä bloggaan myöhemmin enemmän. Yllätyksekseni lääkäri tiesi mistä puhuin, ei tokikaan voinut mitään luvata mutta ei myöskään suoraan tyrmännyt asiaa. (Myöhemmin puhelimessa taas toinen lääkäri, minua viime raskaudessa hoitanut, oli pikemminkin pilkallinen. Hänelle asia oli täysin vieras, ja hän oli sitä mieltä että ei vauva sieltä sektiohaavasta itse ulos osaa tulla. Sanoin että kuule netissä on runsaasti videoita tästä, olen valmis näyttämään linkkejä. Mutta positiivista tosiaan että edes joku lääkäri tuolla oli kuullut tästä toimintatavasta. En siis suostu haaveestani vielä luopumaan.)
Ongelmat alkavat, taas
Ikävä kyllä kymppiviikon vaiheilla minun piti luopua pitkistä, 7-12 kilometrin kävelylenkeistä, joita joko itsekseni tai vaunujen kanssa tein. Jo kuudennen viikon jälkeen piti lopettaa juokseminen, jonka makuun olin pitkästä aikaa päässyt juuri ennen plussatestiä, kun juostessa alkoi alavatsalla tuntua painetta. Kymppiviikolla supisteli ensimmäistä kertaa illalla sen verran rajusti, että liikunta piti jättää. Olen ollut kotiäitinä, mutta viimeiset kolmisen viikkoa suorittanut työkkärin yrittäjäkurssia verkko-opintoina. Neljä ensimmäistä päivää oli lähiopetusta, ja niistä selvisin aika hyvin. Yhden päivän jälkeen jouduin kotona lepäilemään, kun illalla supisti, ja jouduin ottamaan parasetamolia.
Viikko sitten supistukset rupesivat olemaan sitä tasoa, että olen nyt joutunut pääsääntöisesti lepäilemään. Ihan en ole sohvan pohjalle voinut jäädä, sillä aivan yhtäkkiä meille kasaantui kalenteriin hirveä määrä monenlaisia terveysmenoja. Eikä loppua näy. Kasaantuminen tuntuu vain kiihtyvän. On oikomishoitoa, tavallista hammaslääkärikäyntiä, lasten erikoissairaanhoidon käyntejä, tottakai minun omat neuvola- ja äitipolikäynnit. Lisäksi lasten kouluasioissa on ollut erilaisia huolia, joihin olen yrittänyt jo alkusyksystä tarttua, mutta en ole saanut koululta vastakaikua, ja niitä on nyt vasta ruvettu selvittämään ja palavereja järjestämään. Siihen päälle vielä arviointikeskustelut kaikille neljälle lapselle. Ja nämähän kasaantuu pelkästään minun harteilleni, koska mies on tosiaan viikot milloin missäkin päin Suomea. Juuri nyt kalenterissa on seuraaville viikoille tuommoista 7-10 palaveria per viikko. Vielä viikko sitten siellä oli itsenäisyyspäivän lisäksi viisi täysin tyhjää arkipäivää, nyt taitaa olla enää kaksi. Ja osa arviointikeskusteluista on vielä sopimatta, lisäksi tiedossa on että lasten asioissa on tulossa ainakin kaksi erikoislääkärikäyntiä ja minulle yrittäjäkurssin yksilöohjaus jossain vaiheessa lähiviikoille. Täytyy myöntää, että tämän viimeisen viikon aikana on tuntunut aika epätoivoiselta. Supistelee päivittäin, pitäisi levätä, mutta kukaan muu ei voi noita palavereja hoitaa. Niitä ei voi myöskään siirtää, koska ovat varsin akuutteja asioita.
No mutta siis. Elettiin viime viikon perjantaita. Olin päivällä käynyt yhden lapsen kanssa lastenneurologian polilla ja sen jälkeen ruokakaupassa. Kotiin tullessa alkoi supistaa. Ja supisti. Ja supisti. Ajattelin että en välitä. Että jos en vain kiinnitä huomiota asiaan, niin kyllä se loppuu. Itse asiassa mua oli jo torstaiaamusta asti särkenyt selkää enemmän tai vähemmän, perjantain aikana särky vain levisi lantioon ja säteili ajoittain reisiin. Mutta halusin uskoa, että mulla on vaan selkä jumissa.
(Tähän liittyy sellainen takaraivossa tykyttävä ajatus, että kyllähän mun pitäis pystyä. Ja osittain se, että viimeksikin meni kuitenkin täysiaikaiseksi. Että jos mä vaan ylireagoin, havainnoin kehoani liikaa, kuvittelen. Kun eihän raskaus oo sairaus ja kyllähän muutkin pystyy ja pystyinhän mäkin ennen. Sitten tulee joku rajumpi muistutus siitä että minä en ole muut. Että minun kohtu ei ole enää niin kuin oli alkuun. Muistan lääkärien arvelut kroonisesta tulehdustilasta ja toivon vaan että se pysyy kurissa ja kalvot ehjinä niin kauan, että vauvalla on mahdollisuudet elää. Ja samaan aikaan joka päivä mietin, miltä vauva nyt näyttäisi jos syntyisi. Minkä kokoinen laatikko hänelle riittäisi arkuksi, miten sen päällystäisin, miten vauvan sinne arkkuun pukisin ja miten hänen nimensä saataisiin isoveljen hautakiveen lisättyä. Lasken koko ajan viikkoja keskenmenorajaan, siihen että minua aletaan hoitaa, siihen että vauvaa aletaan aktiivisesti hoitaa. Päivät menee niin hitaasti, viikot vielä hitaammin.)
Palataan perjantai-iltapäivään. Istuin keinutuolissa ja hengitin. Aattelin, että tää on vaan joku yksittäinen. Mutta heti kohta tuli toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Menin pötköttämään. Levähdin. Tuntui että vähän helpottaa. Jouduin välissä laittamaan ruokaa tai täyttämään tiskikonetta, mitä lie keittiöpuuhia tein. Sitten siirryinkin jo sängyn päälle. Supistelu jatkui. En siitä pahemmin huudellut muille. Talo hiljeni, kaikki nukahtivat. Mä valvoin vielä lukien. Sitten tajusin että supistuksen aikana kohdunkaulaa vihloo. Siinä vaiheessa mulle riitti. Nousin ja otin gramman parasetamolia. Yritin vähän miestä herätellä lohdukseni, mutta ei se edes havahtunut. Parasetamoli onneksi auttoi aika nopeasti ja sain nukahdettua. Päätin kuitenkin, että heti aamulla soitan synnärin päivystykseen ja pyydän luvan ottaa Adalatia, tarvittaessa menen käymään siellä arviossa. Ja että saisinkohan aloittaa ne Lutinukset etuajassa.
Aamulla tilanne oli rauhallinen, mutta soitin kuitenkin synnärille. Enhän mä vielä niiden tontille kuulu viikkoihin, mutta tiesin ettei päivystyksessä kumminkaan osata mitään sanoa ja käskevät soittaa sinne. Kätilö yhdistikin mut heti lääkärille. Lääkäri avasi mun paperit ja muisti heti mut ennestään. Sanoi että aloita saman tien ne Lutinukset. Adalat-ajatuksesta ei tykännyt. Sanoi että kun ei ultrassa ole katottu kohtuvaltimoiden tilannetta, niin ei uskalla antaa lupaa. Oli myös kovin epäileväinen Adalatien tehosta. Tää on jännä juttu muuten. Osa lääkäreistä uskoo että se auttaa, ja viimeksi mulle tosiaan (mun omasta pyynnöstä ja tosiaan aika poikkeuksellisesti) määrättiin ne jo rv 12+. Osa taas on silleen että ei niistä kyllä oo mitään hyötyä. Jännä kyllä niitä sitten systemaattisesti määrätään isommilla viikoilla. Tehohan perustuu siihen, että ne rentouttaa kehon sileitä lihaksia, siis myös kohtulihasta. Ja mun kokemuksen pohjalta ne todellakin auttaa.
Jonkin aikaa juteltiin ja lopulta lääkäri sanoi, että jos sulla nyt i-han pakkotilanne tulee, niin omalla vastuulla voit Adalatia ottaa, jos sulla on vaan verenpainemittari. Että paineet pitää olla yli 100/65. Ja että pitää tulla lähiaikoina ylimääräiseen kontrolliaikaan äitipolille. Oikeastaan ihmetteli miksi mun tilanteessa ei ole automaattisesti määrätty kontrollia rv 16, vaan laitettu suoraan rakenneultra.
Lauantai meni hyvin, joitakin satunnaisia supistuksia, vaikka käytiin kaupoillakin lasten kanssa. Hain samalla Lutinukset ja aloitin ne samana iltana. Sunnuntaina sitten, lauantaista voimaantuneena, aattelin että hyvinhän tää menee. Miehellä oli velvollisuuksia kylällä, oltiin koko perhe menossa yhteen tilaisuuteen jossa mies oli vastuuhenkilönä. Taaperoa ei oltu saatu ajoissa päiväunille, joten aateltiin että jospa hän vaikka rattaisiin nukahtaisi. Jostain syystä päädyttiin siihen että mies menee autolla ja mä kävelen vaunujen kanssa. Aattelin että eihän sinne oo matkaa kun 800 metriä ja alamäkeen. Että takaisin en kyllä vaunuja pukkaa mutta kyllähän mä nyt tosta selviän.
Niin mä sitten lykkäsin rattaat seurakuntatalolle. Siellä vielä vähän nostelin tuoleja, toki ihan pieniä nostoja, lyhyitä matkoja, ei mitään tarvinnut isommin kanniskella. Ei tuntunut missään. Kunnes sitten tilaisuuden alettua paikallani istuessa alkoi tulla supistuksia. Yhä enemmän ja enemmän. Lopulta kävi tosissaan kipeää ja totesin, että en pysty olemaan täällä. Ystäväperheen äiti kävi sitten viemässä minut ja lapset kotiin, mies joutui jäämään vielä hoitamaan tehtävänsä loppuun.
Koko illan supisteli. Olin edellispäivänä käynyt hakemassa serkun vaimolta verenpainemittarin lainaan. Meinasin että otan Adalatia, mutta paineet olikin liian matalat, vain 100/62. En siis voinut ottaa. Parasetamolia taas naamaan. Vähitellen helpotti taas.
Tän viikon olen siis mahdollisuuksien mukaan levännyt. Aika huonostihan se on onnistunut, kun joka päivä on ollut vähintään yksi hoidettava asia, pääsääntöisesti kaupungissa asti. Ja tietenkin on pitänyt pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, hoitaa tiskit. Siivouksen oon jättänyt suosiolla lapsille. Kodinhoitajakin kävi keskiviikkona ja taltutti pahimman kaaoksen. Meille on myönnetty nyt kotipalvelua 2*2h/vko joulukuun loppuun asti. No, huusholli kaatukoon niskaan. Ei vaan. Ei se nyt pahassa jamassa ole. Lattia kaipaa todellakin pesua, mutta niin kauan kun ei sukat tartu lattiaan kiinni, ei oo pissaa tai kakkaa missään niin maailma ei vielä kaadu eikä kenenkään terveys vakavasti vaarannu. Eiköhän kodinhoitaja ehdi ensi viikolla luututa. Tai ehkä mies huomenna.
Hauta on jäänyt tänä syksynä hoitamatta ja se surettaa eniten. En vaan voi enää kävellä edes tuota 300 metriä haudalle, saati ylämäkeen takaisin kotiin. Onneksi mun äiti vei sinne kanervat pyhäinpäivänä ja välillä on käväisty kynttilät viemässä. Kodinhoitaja lupasi tuoda heidän metsästä havuja, kun en ole uskaltanut lähteä rämpimään pururadalle, josta olis saanut hakea kaadetuista puista. Tuntuu pahalta piipahtaa kynttilöitä viedessä kun ympärillä on toinen toistaan kauniimmin talvikuntoon laitettuja hautoja, on kanervaa, havuja ja jäkälää. Meillä oli pyhäinpäivän aamuna vain kuihtuneet kesäkukat, risuja ja käpyjä pitkin hautaa. Se näytti niin hylätyltä. Kanervat vähän helpottivat asiaa. Vaikka eihän se, miltä hauta näyttää, kerro yhtään mitään. Rakas on kuitenkin mielessä edelleen lähes koko ajan. Ja kyllä mä mietin jo, miten haudan jouluksi laitan. Ja aion laittaa, vaikka sitten konttaamalla. Vaikka joutuisin ajamaan auton aivan haudan viereen, niin laitan.
No niin. Tulipa taas pitkä teksti. Ehkä joku jaksoi lukea. Nyt päästän lapsukaiset koneelle kun ovat kärkkyneet jo toista tuntia tuossa vieressä.
