Tänään yllätyin, kun sain puhelun äitipolilta. Lääkäri oli nyt saanut ne TYKS:n paperit ja soitti, että ne luettuaan ehdottaisi progesteronihoitoa. Emätinpuikkoja. Lääkärin sanojen mukaan kyse on "melko uudesta ja hiukan kiistellystä hoidosta", josta voi olla apua keskenmenojen ja ennenaikaisen synnytyksen ehkäisyssä. On siis viitteitä että sillä voi joissain tapauksissa saada raskaus jatkumaan pidempään, mutta tietenkään mitään varmuutta hoidon tehosta ei voida antaa. Lääkäri oli halunnut papereista varmistaa että hoito minulle sopii, siksi ei puhunut mitään vielä tiistaina. Este olisi voinut olla, jos minulla olisi todettu tulehdusta jo ennen vesien menoa.
Nyt sitten minua odottaa apteekissa resepti tuohon valmisteeseen. Yksi emätinpuikko joka ilta. Inhoan emätinpuikkoja, niin ärsyttävän suttuisia, mutta olen valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, mistä saattaa olla apua, joten ilman muuta käyn hakemassa lääkkeen. Vähän jännittää mikä niiden hintataso on. Kirpaisee, jos se kovin kallista on, mutta minkäs teet. Kai niistäkin kelakorvausta saa.
Eilen kuulin eräässä Facebook-ryhmässä, että nykyään Jyväskylässä keskoshoidon raja onkin 32 raskausviikkoa. Tänään varmistin asian lääkäriltä, ja hän sanoi asian tosiaan muuttuneen kesäkuun alussa. Vähän harmittaa se, että mahdollinen keskola-aika tai makaaminen kaukana kotoa pidentyy parilla viikolla, mutta toisaalta yo-sairaala on aina yo-sairaala. Hoito on todennäköisesti sen tason keskolassa parempaa kuin keskussairaalan vastasyntyneiden teholla. Ainakin haluan uskoa niin, vaikka kirpeä kokemus perheessä onkin siitä, ettei yliopistosairaala todellakaan takaa hoidon tasoa... Keskoshoito on kuitenkin ihan eri juttu kuin se, josta meillä aiempi huono kokemus on. Yritän unohtaa sen tässä asiassa.
Huomenna täyttyy 13. raskausviikko. Sitä ollaan sitten tosiaan jo keskiraskaudessa. Niin se aika kulkee. :)
torstai 12. marraskuuta 2015
tiistai 10. marraskuuta 2015
Hienoja äitipolikuulumisia
Tänään oli se kovasti odotettu aika äitipolille. Mies oli valvonut yön töissä, ja edessä vielä kaksi valvottavaa yötä ennen vapaita, lisäksi mun piti polin jälkeen jatkaa vielä työpaikalle hoitamaan asioita, joten sovittiin ettei mies tule mukaan. Sen sijaan doulani tuli kaveriksi, kuten jo aikaa sitten oli sovittukin.
Olin varautunut siihen, että vastassa voi olla lääkäri jonka kanssa joutuu vääntämään suunnilleen kaikesta. Olin sommitellut mielessäni puolustuspuhetta vauvan puolesta (kuulinhan edellisessä raskaudessa että kyseessä on "epäkelpo raskausmateriaali"). Olin miettinyt miten saan lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että mua oikeasti supistaa ja kunnolla. Jo vuosia olen miettinyt, miten perustelen alatiesynnytystoivetta kahden sektion jälkeen. Varauduin myös perustelemaan sitä, että jos joudun sairaalalepoon, haluan mieluummin Tampereelle kuin Kuopioon. Suunnittelin pyytäväni Adalat-reseptiä, mutta en oikeastaan hetkeäkään uskonut saavani sellaista, kun viikot ovat vielä varsin vaatimattomat.
Turhaan huolehdin! Sekä vastaanottanut kätilö että lääkäri olivat aivan ihania. Mun TYKS:n paperit ei olleetkaan siirtyneet keskussairaalaan, vaikka olin siinä luulossa että ne on toimitettu sinnekin. Suurta vahinkoa siinä ei tullut, ne on kuitenkin Korpilahden neuvolassa, josta muutamassa päivässä siirtyvät kaupunkiin sairaalan käytettäväksi. Niinpä mä sitten kertoilin siinä samalla keskostaustoja. Toki neuvolan esitietolomake lääkärillä oli nähtävissä, joten jotakin faktaa hänellä oli pohjalla.
Erikseen on mainittava, että minkäänlaista kiireen tuntua vastaanotolla ei ollut, vaikka ajat olivat hiukan myöhässä ja lääkäri heti alkuun kertoi, että heillä on toinen lääkäri sairaana ja sijaista ei ole saatu. Minua kuunneltiin, kysymyksiini vastattiin ja tilannetta pohdittiin täysin syventyen siihen. Ultrattiin sekä alakautta että vatsanpeitteiden päältä. Kohdun sisäsuu oli hyvin kiinni, kaulakanavaa oli hyvin jäljellä, ja se oli melko kiinteä, mutta kyllä sinne kuulemma sormi upposi. Kerroin havainneeni sattumalta muutoksen keskiviikon supistelun jälkeen. Lääkäri ei pitänyt sitä huolestuttavana uudelleensynnyttäjällä, mutta noteerasi kyllä kun kerroin, että aiemmissa keskosraskauksissa näin on käynyt vasta rv 24+, jolloin jouduin sairaalaan. Täysiaikaisissa raskauksissa kohdunsuulla ei ole tapahtunut mitään muutosta ennen kuin synnytys on käynnistynyt.
Vauvasta ei mitenkään selkeää kuvaa saanut kumpaakaan reittiä. Alakautta kulma ei ollut kovin hyvä, ja vatsanpeitteiden läpi näkymää heikensi kohdun etuseinämässä oleva istukka ja, kuten itse totesin, paksuhko rasvakerros. Lohdutinkin miestä kotona, ettei hän olisi ultrasta juuri mitään kostunut. Minä ja doula näimme kyllä välillä vauvan hahmon, mutta täytyy sanoa ettei yhdessäkään raskaudessa näillä viikoilla ole yhtä epäselvää kuvaa ollut. Lääkäri sai kuitenkin mitattua pää-perämitan, joka vastasi tismalleen omia laskelmiani raskauden kestosta. Minun ilmoittamaani laskettua aikaa ei siis siirretty. Hyvin sitä näköjään oman kroppansa tuntee ja osaa päätellä milloin mitäkin tapahtuu, vaikka kierto olisikin epäsäännöllinen.
Seulontoja emme miehen kanssa halua. Mahdollisilla löydöksillä ei olisi kuitenkaan vaikutusta siihen, miten raskauteen suhtautuisimme. Siksi niskaturvostusta ei ruvettu mittaamaan, mutta lääkäri mainitsi sen näyttävän silmämääräisesti normaalilta. Se toki siinä mielessä huojensi mieltä, että syy supisteluun tuskin on vauvassa. Muutoinkin kaikki näytti kohdussa olevan hyvin. Istukka ei näyttänyt olevan liian lähellä sektioarpea. Varsinaisesti arven mittailuja lääkäri ei pitänyt tarpeellisena. Luotan hänen arvioonsa enemmän kuin TYKS:n muutaman vuoden takaiseen pelottelijalääkäriin.
Keskustelimme synnytyksestä. Lääkärin mielestä alatiesynnytykselle ei nykytietämyksellä ole kahdenkaan sektion jälkeen estettä. Kun mainitsin siitä, että Turussa oli sanottu puudutteiden olevan sitten pois laskuista koska oksitosiinia ei sektioarven vuoksi voi käyttää, kävimme lyhyen keskustelun siitä miten ylipäänsäkin automaattinen oksitosiinilisä selkäpuudutteiden yhteydessä on hiukan kyseenalainen toimintatapa. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos synnytys on hyvin käynnissä, ei sitä puudutteilla pysähtymään saa, joten suoraan hän ei lähtisi puudutetta minunkaan kohdallani kieltämään. Tosin silti aion lähteä siitä, että synnytys hoidetaan luomukeinoin, jos siihen asti päästään. En halua ottaa mitään lisäriskejä, joita puudutteet kyllä mukanaan tuovat.
Päivän parhaan uutisen kuulin, kun kysyin mahdollisuudesta päästä makaamaan Tampereelle Kuopion sijaan. Jyväskylässä keskolassa on valmiudet hoitaa vauvoja rv 30 jälkeen, sitä ennen synnytykset siis hoidetaan yliopistosairaalassa. Lääkäri kertoi, että Jyväskylässäkin on kyllä makuutettu pikkuviikkoisia odottajia, jos kohdunsuun tilanne on ollut hyvä. Sitten on siirretty Kuopioon, jos synnytys näyttää olevan ihan nurkan takana. Minun kohdallanihan on molempien keskosten kanssa ollut niin, että kohdunsuulla ei ole näennäisesti tapahtunut juuri mitään ennen kuin lapsivesi on mennyt. Siksipä on mahdollista, jos sama toistuu nyt, että saisinkin maata täällä lähellä kotia. Mikä helpotus! Siinä tapauksessa en edes yrittäisi Tampereelle. Jos Kuopiossa joutuu olemaan vasta synnytyksen jälkeen, niin kyllä sen sairaalan keskolan olosuhteet voittavat kirkkaasti lyhyemmän ajomatkan hyödyn.
Kysyin lääkäriltä myös, miltä viikoilta asti voidaan määrätä Adalatia supistusten estoon. Lääkäri sanoi, että periaatteessa Adalat on turvallinen ihan alusta asti, ja koska se rentouttaa kohdun sileitä lihaksia, siitä voi hyvinkin olla hyötyä jo näin varhaisillakin viikoilla. Sain reseptin! En päivittäiseen käyttöön, vaan sovimme, että otan yhden Adalatin, jos oikein kovin supistaa, eikä rauhoitu levossa. Jos yksi pilleri ei auta, voi 20 minuutin kuluttua ottaa vielä toisen. Tarpeen tullen täytyy käydä näytillä, että kohdunsuun tilannetta voidaan arvioida. Ihan helposti en kyllä lähde näytille ennen kuin ollaan hyvin lähellä 20. raskausviikkoa.
Olikohan tässä nyt kaikki tärkeimmät. Varmaankin. Sairauslomaahan lääkäri kirjoitti suoraan rakenneultraan asti, joka siis varattiin torstaille 7.1. Tämäkin oli aikamoinen yllätys, sillä skeptisesti odotin saavani juosta parin viikon välein hakemassa lisää saikkua. Lääkäri kuitenkin sanoi, että kyllä tällä taustalla supistukset täytyy ottaa vakavasti, ja siltä pohjalta teki tämän arvion. Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että joulukuun puoliväliin asti sovittu työkokeilu elämäni mahtavimmassa työpaikassa päättyy nyt ennen aikojaan. Olin siihen toki jo varautunut, mutta kyllä se haikealta tuntuu. Toisaalta stressi helpotti huomattavasti, kun minulla on lääkärin lupa ja määräyskin ottaa nyt rauhallisesti.
Mulla on tosi hyvä mieli. Nyt jaksan taas uskoa, että tällä raskaudella on jatkumisen edellytykset, vaikka se sitten vaatii paljon lepoa ja rauhoittumista. Tulen kaipaamaan työkavereita ja asiakkaita kovasti. Nyt pitää vain keksiä paljon sellaista ajankulua, jota voi tehdä sohvanpohjalla. Vauvanvaatteiden neulomista ynnä muuta. Lankoja mulla kyllä on, kiitos ihanan hörhön nettiyhteisöni viime jouluisen lahjan! :)
Olin varautunut siihen, että vastassa voi olla lääkäri jonka kanssa joutuu vääntämään suunnilleen kaikesta. Olin sommitellut mielessäni puolustuspuhetta vauvan puolesta (kuulinhan edellisessä raskaudessa että kyseessä on "epäkelpo raskausmateriaali"). Olin miettinyt miten saan lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että mua oikeasti supistaa ja kunnolla. Jo vuosia olen miettinyt, miten perustelen alatiesynnytystoivetta kahden sektion jälkeen. Varauduin myös perustelemaan sitä, että jos joudun sairaalalepoon, haluan mieluummin Tampereelle kuin Kuopioon. Suunnittelin pyytäväni Adalat-reseptiä, mutta en oikeastaan hetkeäkään uskonut saavani sellaista, kun viikot ovat vielä varsin vaatimattomat.
Turhaan huolehdin! Sekä vastaanottanut kätilö että lääkäri olivat aivan ihania. Mun TYKS:n paperit ei olleetkaan siirtyneet keskussairaalaan, vaikka olin siinä luulossa että ne on toimitettu sinnekin. Suurta vahinkoa siinä ei tullut, ne on kuitenkin Korpilahden neuvolassa, josta muutamassa päivässä siirtyvät kaupunkiin sairaalan käytettäväksi. Niinpä mä sitten kertoilin siinä samalla keskostaustoja. Toki neuvolan esitietolomake lääkärillä oli nähtävissä, joten jotakin faktaa hänellä oli pohjalla.
Erikseen on mainittava, että minkäänlaista kiireen tuntua vastaanotolla ei ollut, vaikka ajat olivat hiukan myöhässä ja lääkäri heti alkuun kertoi, että heillä on toinen lääkäri sairaana ja sijaista ei ole saatu. Minua kuunneltiin, kysymyksiini vastattiin ja tilannetta pohdittiin täysin syventyen siihen. Ultrattiin sekä alakautta että vatsanpeitteiden päältä. Kohdun sisäsuu oli hyvin kiinni, kaulakanavaa oli hyvin jäljellä, ja se oli melko kiinteä, mutta kyllä sinne kuulemma sormi upposi. Kerroin havainneeni sattumalta muutoksen keskiviikon supistelun jälkeen. Lääkäri ei pitänyt sitä huolestuttavana uudelleensynnyttäjällä, mutta noteerasi kyllä kun kerroin, että aiemmissa keskosraskauksissa näin on käynyt vasta rv 24+, jolloin jouduin sairaalaan. Täysiaikaisissa raskauksissa kohdunsuulla ei ole tapahtunut mitään muutosta ennen kuin synnytys on käynnistynyt.
Vauvasta ei mitenkään selkeää kuvaa saanut kumpaakaan reittiä. Alakautta kulma ei ollut kovin hyvä, ja vatsanpeitteiden läpi näkymää heikensi kohdun etuseinämässä oleva istukka ja, kuten itse totesin, paksuhko rasvakerros. Lohdutinkin miestä kotona, ettei hän olisi ultrasta juuri mitään kostunut. Minä ja doula näimme kyllä välillä vauvan hahmon, mutta täytyy sanoa ettei yhdessäkään raskaudessa näillä viikoilla ole yhtä epäselvää kuvaa ollut. Lääkäri sai kuitenkin mitattua pää-perämitan, joka vastasi tismalleen omia laskelmiani raskauden kestosta. Minun ilmoittamaani laskettua aikaa ei siis siirretty. Hyvin sitä näköjään oman kroppansa tuntee ja osaa päätellä milloin mitäkin tapahtuu, vaikka kierto olisikin epäsäännöllinen.
Seulontoja emme miehen kanssa halua. Mahdollisilla löydöksillä ei olisi kuitenkaan vaikutusta siihen, miten raskauteen suhtautuisimme. Siksi niskaturvostusta ei ruvettu mittaamaan, mutta lääkäri mainitsi sen näyttävän silmämääräisesti normaalilta. Se toki siinä mielessä huojensi mieltä, että syy supisteluun tuskin on vauvassa. Muutoinkin kaikki näytti kohdussa olevan hyvin. Istukka ei näyttänyt olevan liian lähellä sektioarpea. Varsinaisesti arven mittailuja lääkäri ei pitänyt tarpeellisena. Luotan hänen arvioonsa enemmän kuin TYKS:n muutaman vuoden takaiseen pelottelijalääkäriin.
Keskustelimme synnytyksestä. Lääkärin mielestä alatiesynnytykselle ei nykytietämyksellä ole kahdenkaan sektion jälkeen estettä. Kun mainitsin siitä, että Turussa oli sanottu puudutteiden olevan sitten pois laskuista koska oksitosiinia ei sektioarven vuoksi voi käyttää, kävimme lyhyen keskustelun siitä miten ylipäänsäkin automaattinen oksitosiinilisä selkäpuudutteiden yhteydessä on hiukan kyseenalainen toimintatapa. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos synnytys on hyvin käynnissä, ei sitä puudutteilla pysähtymään saa, joten suoraan hän ei lähtisi puudutetta minunkaan kohdallani kieltämään. Tosin silti aion lähteä siitä, että synnytys hoidetaan luomukeinoin, jos siihen asti päästään. En halua ottaa mitään lisäriskejä, joita puudutteet kyllä mukanaan tuovat.
Päivän parhaan uutisen kuulin, kun kysyin mahdollisuudesta päästä makaamaan Tampereelle Kuopion sijaan. Jyväskylässä keskolassa on valmiudet hoitaa vauvoja rv 30 jälkeen, sitä ennen synnytykset siis hoidetaan yliopistosairaalassa. Lääkäri kertoi, että Jyväskylässäkin on kyllä makuutettu pikkuviikkoisia odottajia, jos kohdunsuun tilanne on ollut hyvä. Sitten on siirretty Kuopioon, jos synnytys näyttää olevan ihan nurkan takana. Minun kohdallanihan on molempien keskosten kanssa ollut niin, että kohdunsuulla ei ole näennäisesti tapahtunut juuri mitään ennen kuin lapsivesi on mennyt. Siksipä on mahdollista, jos sama toistuu nyt, että saisinkin maata täällä lähellä kotia. Mikä helpotus! Siinä tapauksessa en edes yrittäisi Tampereelle. Jos Kuopiossa joutuu olemaan vasta synnytyksen jälkeen, niin kyllä sen sairaalan keskolan olosuhteet voittavat kirkkaasti lyhyemmän ajomatkan hyödyn.
Kysyin lääkäriltä myös, miltä viikoilta asti voidaan määrätä Adalatia supistusten estoon. Lääkäri sanoi, että periaatteessa Adalat on turvallinen ihan alusta asti, ja koska se rentouttaa kohdun sileitä lihaksia, siitä voi hyvinkin olla hyötyä jo näin varhaisillakin viikoilla. Sain reseptin! En päivittäiseen käyttöön, vaan sovimme, että otan yhden Adalatin, jos oikein kovin supistaa, eikä rauhoitu levossa. Jos yksi pilleri ei auta, voi 20 minuutin kuluttua ottaa vielä toisen. Tarpeen tullen täytyy käydä näytillä, että kohdunsuun tilannetta voidaan arvioida. Ihan helposti en kyllä lähde näytille ennen kuin ollaan hyvin lähellä 20. raskausviikkoa.
Olikohan tässä nyt kaikki tärkeimmät. Varmaankin. Sairauslomaahan lääkäri kirjoitti suoraan rakenneultraan asti, joka siis varattiin torstaille 7.1. Tämäkin oli aikamoinen yllätys, sillä skeptisesti odotin saavani juosta parin viikon välein hakemassa lisää saikkua. Lääkäri kuitenkin sanoi, että kyllä tällä taustalla supistukset täytyy ottaa vakavasti, ja siltä pohjalta teki tämän arvion. Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että joulukuun puoliväliin asti sovittu työkokeilu elämäni mahtavimmassa työpaikassa päättyy nyt ennen aikojaan. Olin siihen toki jo varautunut, mutta kyllä se haikealta tuntuu. Toisaalta stressi helpotti huomattavasti, kun minulla on lääkärin lupa ja määräyskin ottaa nyt rauhallisesti.
Mulla on tosi hyvä mieli. Nyt jaksan taas uskoa, että tällä raskaudella on jatkumisen edellytykset, vaikka se sitten vaatii paljon lepoa ja rauhoittumista. Tulen kaipaamaan työkavereita ja asiakkaita kovasti. Nyt pitää vain keksiä paljon sellaista ajankulua, jota voi tehdä sohvanpohjalla. Vauvanvaatteiden neulomista ynnä muuta. Lankoja mulla kyllä on, kiitos ihanan hörhön nettiyhteisöni viime jouluisen lahjan! :)
torstai 5. marraskuuta 2015
Pakkohan se on myöntää - sairauslomalle
Eilen keskiviikkona lähdin taas reippaana tyttönä töihin. Kaupan kautta työpaikalle valmistelemaan perheryhmän aamupalaa. Oikeastaan heti työpaikalle tullessa huomasin, että taas alkaa supistaa. En halunnut välittää siitä. Halusin olla normaalisti, tavata perheet, ohjata ryhmää. Tajusin kuitenkin, että pakkohan mun on jotain tehdä. Yritin tavoittaa neuvolan terkkaria ja jätin soittopyynnön. Paistoin cocktailpiirakat, keitin kahvit, keräsin jugurtit ja tuoremehut ynnä muut tarjoamiset työkaverin kanssa. Ryhmä alkoi kymmeneltä ja osallistujia oli ilahduttavasti. Siinä vaiheessa oma olo oli jo sellainen, että hain välillä jumppapallon alleni. Siinä istuessa oli helppo pyöritellä lanteita. Yksi asiakkaista (joka jo reilu kuukausi sitten oli osannut vihreästä naamastani päätellä että olen raskaana) kysyi vaivihkaa, supistaako minua. Mitäpä siinä muuta voi sanoa kuin myöntää. Työkaveri kyseli, pystynkö olemaan. Aioin sinnitellä ryhmän loppuun asti, mutta sitten oli annettava periksi.
Terkkari soitti ja sain neuvolalääkärille ajan täksi aamuksi. Sanoin työkavereille, että luultavasti jään saikulle. Synnytysvalmennusiltojen kohtalo mietityttää. Mutta minkäs tälle tekee. Ajoin kotiin ja pötkähdin sohvalle. Supistelu rauhoittui aika hyvin levossa, mutta heti kun piti nousta ylös, se alkoi taas. Huono olokin oli, vaikka pahoinvointi on ollut jo reilun viikon lähes kokonaan poissa. Kun lapset kiehnäsivät, vaistomaisesti estin heitä tulemasta vatsan päälle. Oikeasti pienet tönäisyt eivät tässä vaiheessa tunnu missään, ja aivan hyvin mahaan voisi vaikka nojaillakin. Mutta selkäytimestä se tulee, että vähänkin vatsan suunnalle osuva käsi, jalka tai peffa saa refleksinomaisen torjunnan. Siitä tietty tulee vähän paha mieli itselle, vaikka yrittääkin tilannetta paikkailla ohjaamalla lapset sitten parempaan kohtaan, halimalla ja hellimällä.
No, tänään kävin sitten neuvolassa. Lääkäriä en ollut tavannut aiemmin, sellainen nuori mies. Kyseli minä päivänä se äitipoliaika onkaan tulossa, pohtien ilmeisesti pitäisikö laittaa päivystyslähete sinne. Lopulta kuitenkin päätyi kirjoittamaan saikkua tiistain Gravida-aikaan asti.
Tämä tilanne rassaa suunnattomasti. Viime raskaudessa jouduin himmailemaan supistusten vuoksi 20. viikolta alkaen. Silloin en voinut muuta kuin pikkupyykkejä ripustaa - kunhan joku ensin nosti pyykkikorin niin lähelle, etten joutunut kumartumaan kertaakaan. Edes ruokapöytää en voinut pyyhkiiä, koska kumartuminen aiheutti välittömästi supistuksen. Niinpä panokseni kotitöihin oli todella vaatimaton. Ruokaa laitoin, ja tosiaan niitä pikkupyykkejä ripustin, jonkin verran viikkasin puhtaita vaateita, jos niitä ei vain tarvinnut kovin paljon oikoa. Kaikki muu oli miehen vastuulla. Nyt olen muutenkin ollut vähän saamaton kotitöissä, mikä liittyy suoraan suruprosessiin ja kriisin vaiheeseen. Mies on pyörittänyt arkea enemmän. Ja nyt näyttää siltä, että hommat kaatuvat entistä enemmän hänen harteilleen. Se tuntuu törkeän pahalta.
Onneksi lapset ovat sen verran isoja, ettei heitä tarvitse enää kummemmin hoitaa. Ei siis pyllypyykkiä, ei syöttämistä, nostelua tai kantamista. No, nuorimmaisen yleensä kannan aamulla alakertaan, kun hän on hiukkasen hidas heräämään. Katsotaan kauanko sen voin vielä tehdä. Tuntuu sydäntäsärkevältä sanoa lapselle, että sorry, äiti ei nyt pysty vaikka sinä tällaista huolenpitoa tarvitsisit. Myös jouduin eilen illalla, kun mies oli jo lähtenyt töihin, pyytämään isompia tekemään nuorimmalle iltapalan, koska heti kun nousin ylös, alkoi supistaa. Eihän se ole iso asia, yhden voileivän tekeminen, mutta kun pienemmän ruokkiminen ei kuulu vielä alakouluikäisen vastuulle. Tai eihän se heidän vastuullaan ole, vaikka heiltä välillä apua pyydänkin. Kumminkin ruoka on valmiina kaapissa ja minä neuvon mitä pitää tehdä.
Kaikkinensa tämä tilanne on todella ahdistava. Mulla tulee huomenna täyteen 12 viikkoa. Tiedän, että kohdussa on ainakin ollut sykkivä sydän, ja uskon että on edelleen, sillä raskausoireet ovat ihan selkeät eikä mitään vuotoa ole. Epämääräistä muljuntaa olen tuntenut parina iltana sen jälkeenkin, kun ensi kertaa sen koin, joten uskon sen todella olevan vauvan liikkeitä. Niinpä kaikki olisi paremmin kuin hyvin ilman tätä riivatun supistelua. On äärimmäisen vaikea hyväksyä, että oma kroppa pyrkii pettämään. Taas. Olin ihan oikeasti ajatellut, että nuo aiemmat keskossyntymät johtuivat siitä, että kroppa ei saanut levähtää riittävästi tiuhaan toistuvien raskauksien välillä. Tai siitä, että asuimme hometalossa. Tai molemmista. Uskoin, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Vaikka olinkin tehnyt ajatustyötä jo valmiiksi ennen raskausuutista, ja sen myötä heti lähdin etsimään doulaa ja pohtimaan KYS:n ja TAYS:n eroja, sillä kyllähän ennenaikaisuuden riski on huomioon otettava. Siitä syystä sanoin töissäkin heti, etten lähde palkkatukea hakemaan. Mutta en todellakaan osannut odottaa, että jo ennen kuin alkuraskaus on edes takana, tämä menee näin vaikeaksi. Että pitkästä tauosta huolimatta mun kroppa ei kykene normaaliin raskauteen.
Laitoimme perhelomahakemuksen hiihtolomaviikolle. Sitäkin mietimme monta viikkoa ennen kuin lopulta täytimme lomakkeen. Mies halusi hakea Vuokattiin. Minä pohdin, miten pystyn istumaan autossa niin pitkän matkan, ja missä on lähin pikkukeskosia hoitava keskola. Ja jos olenkin vuodelevossa silloin ja synnytys käynnistyy, kuinka nopeasti mies pääsee paikalle. Yritin tarjota lähempänä olevia vaihtoehtoja, kuten Peurunkaa tai Ikaalisten kylpylää. Tai vaikka Yyteriä, josta päätyisi TYKS:aan, tutulle osastolle tuttujen hoitajien luo. (Rauhalahteen emme halunneet, vaikka se olisi suhteellisen lähellä ja lisäksi ihan yo-sairaalan vieressä, sillä edellinen perheloma siellä ei ollut vastannut odotuksia.) Mies ja lapset kuitenkin halusivat paikkaan, jossa voi myös lasketella. Ihan kunnon rinteessä. Muistutin, etten kumminkaan lähde rinteisiin rymyämään niillä viikoilla, vaikka vointi olisi mikä. En yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä. Ja kaikkien neljän lapsen kanssa mies ei yksin pystyisi laskettelemaan
Jätimme asian hautumaan. Kuulin muilta tahoilta kehuja Vuokatista, ja lopulta tuntui, että emme me voi täysin heittäytyä riskejä pohtimaan. On uskallettava ajatella, että asiat voivatkin mennä hyvin. Toki mietimme myös vaihtoehtoa, että hakisimme lomaa vasta kesälle, kuten aiemminkin. Mutta eipä pikkuvauvan kanssa ole juuri järkeä lähteä mihinkään kylpylään. Etenkään, jos kyse on infektioherkästä keskosesta. Lopulta täytimme lomahakemuksen niin, että ykkösvaihtoehdoksi laitoimme Vuokatin, kakkoseksi Ikaalisten kylpylän. Katsotaan nyt sitten mitä sieltä kuuluu. Katsotaan, mikä silloin on tilanne. Ehkä mies joutuu lähtemään ýksin lasten kanssa, tai ehkä tämä supistelu tästä rauhoittuu ja voinkin elää täysin normaalin keskiraskauden. Kuka tietää.
Nyt siis vain jäämme odottelemaan tiistaita ja äitipoliaikaa. Doulani Milja on luvannut tulla sinne jo mukaan, miehen lisäksi. Siihen asti lepäilen. Vaikka se tympii, niin vauva on kuitenkin se tärkein. Jos hänellä on edellytykset kasvaa kohdun ulkopuoliseen elämään, minun tehtäväni on pyrkiä mahdollistamaan se kaikin keinoin. Minä olen tällä hetkellä ainut ihminen, joka sitä pientä, haurasta elämää pystyy suojelemaan. Lääketiede tulee mukaan siinä vaiheessa, kun se on järkevää. Toivon, että lääkärien arvio minun tilanteessani on etsiä keinoja jo ennen keskenmenorajan täyttymistä. Mutta en uskalla siihen luottaa. Lääkäreitäkin on niin moneen junaan, hoito voi riippua täysin siitä, kenen asiakkaaksi päätyy.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Huonoja ja hyviä uutisia
Tänään oli taas se tilanne, että jouduin lähtemään kotiin kesken työpäivän. Vähän vaille 12 selässä alkoi tuttu särky. Jatkoin kuitenkin ryhmän ohjaamista, hieroskelin vain alaselkää rystysillä. Huoneessa oli myös toimistokaappeja, joiden teräväkulmaiset kahvat oli just sopivalla korkeudella. Nojasin kaappiin ja keinuin hiukan sivuttaissuunnassa, jolloin kahva hankasi selkää juuri oikeasta kohdasta. Se tuntui hyvältä, mutta ei auttanut supistuksiin.
Ryhmän jälkeen soitin miehelle, että lähtee hakemaan mua. Matkaa kotoa maanantain ryhmän järjestämispaikkaan on lähes 50 km, joten ihan heti mies ei päässyt paikalle. Samassa rakennuksessa sijaitsee kuitenkin terveysasema. Kapusin portaat yläkertaan pyytämään, että pääsen pitkäkseni odottamaan. Onneksi yksi paaripaikka oli tarkkailuhuoneessa vapaa. Pötköttelin siellä parikymmentä minuuttia, kunnes mies tuli noutamaan. Iltapäivä ja ilta on mennyt pitkälti sängyllä maaten. Ylös noustessa tuntuu heti pari supistusta, samoin kun keittelin iltapalaksi mannapuuroa.
Odotan ensi viikon tiistaita ja ultraa. Ehkä lääkäri osaa sanoa jotain tähän supisteluasiaankin. Mutta jotain hyvääkin: olen melko varma, että eilen vatsallani maatessa tunsin vauvan liikkeet! Epämääräistä muljaamista alavatsalla. Ihanaa!
Rv 11+3
Ryhmän jälkeen soitin miehelle, että lähtee hakemaan mua. Matkaa kotoa maanantain ryhmän järjestämispaikkaan on lähes 50 km, joten ihan heti mies ei päässyt paikalle. Samassa rakennuksessa sijaitsee kuitenkin terveysasema. Kapusin portaat yläkertaan pyytämään, että pääsen pitkäkseni odottamaan. Onneksi yksi paaripaikka oli tarkkailuhuoneessa vapaa. Pötköttelin siellä parikymmentä minuuttia, kunnes mies tuli noutamaan. Iltapäivä ja ilta on mennyt pitkälti sängyllä maaten. Ylös noustessa tuntuu heti pari supistusta, samoin kun keittelin iltapalaksi mannapuuroa.
Odotan ensi viikon tiistaita ja ultraa. Ehkä lääkäri osaa sanoa jotain tähän supisteluasiaankin. Mutta jotain hyvääkin: olen melko varma, että eilen vatsallani maatessa tunsin vauvan liikkeet! Epämääräistä muljaamista alavatsalla. Ihanaa!
Rv 11+3
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Ensimmäinen keskosemme (TYKS 07/08)
Viikko meni ilman supistuksia, vaikka elin ihan normaalisti, kannoin painavia kasseja ym. Sen sijaan teemana on ollut päänsärky. Lähes joka päivä jollakin tasolla. Se tulee ja menee, välillä voi helpottaa puoleksi tunniksi ja sitten palaa taas. Alkuviikosta Heketin Anu Lampinen jakoi Facebookissa englanninkielisen jutun parasetamolin vaikutuksista raskausaikana. Sen mukaan parasetamoli blokkaa prostaglandiinin tuotantoa, mikä voi estää supistelua - mutta vaikuttaa toisaalta sikiökalvojen rakenteeseen. Ei sillä että parasetamolista olisi juuri ollut hyötyä näihin päänsärkyihin, mutta nyt en varsinkaan uskalla sitä syödä. En halua enää yhtään lisää riskitekijöitä, kuten sikiökalvojen ohenemista.
En viimeksi tainnut kertoa aiemmista keskosraskauksista tarkemmin. Meillähän on siis kolme vanhinta syntyneet täysiaikaisina: esikoinen spontaanisti 39+1, ei mitenkään jättiläisenä, mutta leveäharteisena, jonka vuoksi hartiat olivat hiukan jumissa synnytyksessä. Tästä syystä kakkosta lähdettiin kypsyttelemään Sytoteceilla rv 39+1, ja niillä synnytys käynnistyikin sitten rajuna: tyttö syntyi pari päivää myöhemmin syöksymällä, alle 1,5 tuntia ensimmäisestä supistuksesta. Kolmatta alettiin kypsytellä myös Sytoteceilla rv 37+3, näin varhain, koska olin tässä välissä saanut lääkityksen, joka voi aiheuttaa vastasyntyneelle hengityskatkoja. Ja kun en monta päivää ilman lääkettä pärjää, piti synnytyksen ajankohta pohtia tarkoin. Tyttö syntyi lopulta 37+5 kalvojen puhkaisun jälkeen samoin syöksyllä, synnytys kesti kymmenen minuuttia pidempään kuin edellinen.
Kaikki kolme ensimmäistä raskautta olivat menneet melko hyvin. Pahoinvointia oli, ja etenkin esikoisen odotusaikana rajuja verenpaineen laskuja, joiden vuoksi lääkäri kielsi liikkumasta kodin ulkopuolella yksin - saatonhan yhtäkkiä saada pahan huimauskohtauksen ja kerran pyörryinkin. Jonkin verran oli ennakoivaa supistelua, erityisesti seksin jälkeen, mutta eikö suunnilleen kaikilla ole? Tällä taustalla en todellakaan osannut odottaa ongelmia, kun aloin odottaa neljättä lasta. Oli tammikuu kun tein positiivisen raskaustestin. Lasketuksi ajaksi sain itse lokakuun 15. päivän. Neuvola tosin halusi laskea väkisin kuukautisten mukaan, ja tietenkin 28 päivän kierrosta. Eipä sillä ollut väliä että sanoin, ettei mulla ole koskaan niin lyhyitä kertoja ollut, ja ettei mieheni ollut edes samassa maassa neuvolan laskemana hedelmöittymispäivänä. En kuulemma voi niin tarkasti tietää... Ultra tosin antoi raskauden kestoksi tismalleen sen, minkä itse olin laskenut. Sitä ei kuitenkaan korjattu, koska heitto neuvolan laskuista oli alle viikon. Lopulta päätin ajatella, että eipähän tarvitse kärvistellä loppuraskaudessa niin pitkään, kun väkisin haluavat määrätä LA:n viisi päivää aiemmaksi.
Raskaus meni kohtalaisen hyvin. Pahoinvointia oli kuten ennenkin raskausviikolle 12 asti. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua jo ennen kuin pahoinvointi loppui. Keskiraskaudessa, muistaakseni rv 16, alkoi uusi vaiva: hormonipäänsäryt. Oli kuin joku olisi työntänyt tulikuumaa sukkapuikkoa ohimon läpi aivoihin. Jotenkin sen kanssa pärjäilin, kun ei tarvinnut käydä töissä.
Kesäkuussa, juuri keskenmenorajan ylitettyäni, huomasin olossani jotain outoa. Ei mitään kunnollista, vaan sellaista epämääräistä kireyttä ja hankalaa oloa. Selkää särki välillä. Mietin, voiko minua supistella, ja yritin tunnustella kovettuuko kohtu. Parikymmentä ylikiloa kuitenkin esti selkeän tuntuman vielä pieneen kohtuun, ja ajattelin että ei kai tässä mitään kummempaa ole. Kävin sitkeästi kävelylenkeillä, vaikka välillä piti vauhtia hidastaa ja pysähdellä puhaltelemaan.
Sitten eräänä iltana, kesäkuun viimeisenä, menin vessaan ja huomasin, pikkuhousunsuojassa limatulpan. Vaikken koskaan ennen ollut sellaista nähnyt - aiemmissa raskauksissa se oli irronnut pikkuhiljaa - nyt se oli niin selvä tapaus, ettei epäilyksiä jäänyt. Samalla huomasin myös hyvin vetistä, hiukan punertavaa vuotoa, jota epäilin lapsivedeksi. Lähdin äitipolille näytille. Olin itkuinen ja peloissani, mutta eniten hämmentynyt. En vieläkään oikein tiennyt, supisteleeko minua vai ei.
Äitipolilla minut otettiin ystävällisesti vastaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun hiukan pehmenneen ja ulkosuun olevan parille sormelle auki. Ultra kuitenkin kertoi, että kaulakanavaa on jäljellä 5,5 senttiä eikä sisäsuulla näkynyt suppiloitumista. Lakmus-paperi värjäytyi, joka viittasi siihen että vetinen vuoto voi olla lapsivettä. Tarkempikin testi tehtiin, mutta se oli negatiivinen, joten lv-menosta ei saatu selkeää varmuutta. Sain Nifangin-tabletin, joka on nopeavaikutteinen supistusten estolääke. Sen vaikutuksesta sain armottoman päänsäryn, mutta omituinen kireä olo katosi. Minua hävetti: neljässynnyttäjä, enkä ole tajunnut että minua on supistellut jo kaksi viikkoa!!!
Siirryin osastolle, sain kortisonipiikin sikiön keuhkoja kypsyttämään. Raskausviikot olivat 24+4 ja vauvan painoarvio oli hiukan alle 700g. Minulle kerrottiin, että jos päästään viikko eteenpäin, kortisoni on vaikuttanut niin että keuhkotilanne paranee huomattavasti. Sain kehotuksen lepäillä pääsääntöisesti, mutta esimerkiksi ruokailuihin sain mennä päiväsaliin, koska kohdunsuun tilanne oli vielä hyvä. Osastolta ei kuitenkaan saanut lähteä edes alakerran kanttiiniin.
Supistukset jatkuivat joka päivä. Sain lisää Nifanginia ja sen kaveriksi aina päänsärkycocktailin: 1000mg parasetamolia ja 600mg Buranaa (joka raskauden keskikolmanneksella on turvallista). Sitten rv 25+6 lapsivedet todella menivät. Myös tulehdusarvot alkoivat nousta heti. Minut kiikutettiin lapsivesipunktioon, jossa saataisiin tietoa sikiön keuhkojen tilanteesta. Crp:n nousu viittasi kohtutulehdukseen, jonka vuoksi kerrottiin että synnytys käynnistettäisiin aamulla, jos supistukset eivät omia aikojaan lähtisi vauhtiin. Soitin doulalle, ystävälleni, joka lähti mummolasta Alajärveltä ajamaan kohti Turkua. Hän ja mies tulivat seurakseni synnytyssaliin, jonne minut oli siirretty vauvan sydänäänten tarkkailua varten. Tehtiin lisäksi ulkokäännnös, koska poika oli perätilassa. Se onnistui hyvin eikä edes tuntunut kovin pahalta.
Nukuimme yön. Viiden aikaan aamulla heräsin siihen, että supistukset olivat voimistuneet ja tulivat säännöllisesti. Puhaltelin niitä läpi, keskittyen synnytyslaulun hengitystekniikkaan. Ääntä en vielä tarvinnut. Kuuden aikaan herätin doulan seurakseni, ja vähän ajan päästä mieskin heräsi. Vauva karkaili sykeanturin alta, joten doula painoi anturia napakammin vatsaani vasten, jotta saataisiin ehjempää käyrää. Jonkin ajan päästä vauvalle laitettiin scalp-anturi päähän, jotta saataisiin luotettavampaa käyrää.
Tässä vaiheessa huomattiin, että sikiön sykkeet laskivat aina supistuksen jälkeen. Tehtiin sisätutkimus, joka kertoi kohdunsuun avautuneen noin viiteen senttiin, mutta se oli aivan liian vähän. Alettiin tehdä sektiovalmisteluja. Pelkäsin sektiota hirveästi ja pyysin että minut nukutettaisiin. Se ei kuulemma ollut mahdollista. Pyysin, että doula saisi tulla tuekseni (mies ei olisi kyennyt), mutta sekään ei onnistunut. Supistukset olivat todella repiviä, tulehtunut kohtulihas huusi armoa parin minuutin välein toistuvien aaltojen keskellä. Synnytyslaulu oli ainut apuni, kun minut siirrettiin sängyltä leikkauspöydälle, spinaalipuudutus valmisteltiin ja minun piti maata kyljelläni kippurassa. Joku käski avaamaan suun ja suihkautti sinne jotain, jonka sanoi olevan nitroa ja auttavan supistuksiin. Myöhemmin kävi ilmi, että suihkeen merkitys oli jokin ihan muu, en vieläkään tiedä mikä, mutta liittyi ilmeisesti jotenkin vauvan huonoon vointiin.
Sektio oli yksi elämäni kauheimmista kokemuksista. Siihen asti kamalin. Jälkikäteen sen on voittanut vain vitosen katastrofaalinen synnytys ja se hetki, jona poliisit kertovat esikoisemme menehtyneen. Olin hereillä, paniikissa, palelin ja tärisin horkassa. Yritin saada jotain kontaktia minua hoitaneeseen kätilöön ja anestesialääkäriin, yritin pyytää peittoa ylävartalolleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt emotionaalisiin tarpeisiini mitään huomiota. Tunsin kuinka vatsani heilui kun vauvaa kaivettiin ulos. Kuulin, kuinka joku totesi "Syntymäaika 9:01" ja kiireiset askeleet ulos salista. Sitten kohtua imettiin tyhjäksi ja minua alettiin kursia kokoon. Vasta tässä vaiheessa joku hoksasi puhua minulle: "Onneksi olkoon, poika tuli!" Vasta nyt minusta alettiin huolehtia, sain peiton ja lohdullisia sanoja.
TYKS:ssa on synnytysosastolla omat leikkaussalit ja niiden vieressä oma heräämö. Sinne minut siirrettiin ja sain doulan vierelleni. Mies oli mennyt keskolaan vauvan mukana. Olin edelleen shokissa, aivan jäässä. Sain sähköpeiton ja muistan yhä, miten ihanasti se alkoi vähitellen lämmetä. Janottikin, mutta juoda en vielä saanut. Sitten puudutus alkoi haihtua ja hirvittävä kipu tuli tilalle. Kun minut siirrettiin vuodeosastolle, huusin jokaisen pienen tärskäyksen kohdalla ääneen. Huoneessani itkin ja huusin tuskasta. Ympärillä seisoi kätilöitä ihmettelemässä, miten olen niin kipeä. Jälkikäteen ajatellen sen ei olisi pitänyt olla mikään ihme: sektioarpi pahasti tulehtuneessa kohtulihaksessa ei ole kovin kiva juttu. Minuun pumpattiin lääkkeitä, mutta vasta kun doula lopulta ärähti että on pakko löytyä jotain tehokkaampaa, sain jotain mikä alkoi vähitellen helpottaa.
Myöhemmin olen ihmetellyt - ja joku muukin - miksi minulla ei ollut epiduraalikatetria, jolla kipu olisi saatu pidettyä poissa. Viimeisessä synnytyksessä sellainen oli, ja niin on ollut kaikilla niillä ystävilläni, joita olen käynyt sektion jälkeen sairaalassa katsomassa.
Jossain vaiheessa iltaa keskolan lääkäri tuli nopeasti käymään. Välttelevästä tavasta puhua vaistosimme, etteivät asiat olleet hyvin. Poika oli kyllä hyvänkokoinen, 995g. Vointi ei ollut hyvä. Kysyimme, onko syytä tehdä hätäkaste. Meiltä kysyttiin, haluammeko. Puoli tuntia myöhemmin minut kärrättiin sängyllä keskolaan. Näin kaapissa sählypallon kokoisen, punaisen pään, jonka nenään meni hengityskoneen putki. Koskemaan en päässyt. Sairaalapappi kastoi pojan, puhui hyvin lyhyesti. Doulan kanssa lauloimme vauvalle Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Henkilökunta odotti aivan lähellä valmiina syöksymään hätiin heti, jos pojan vointi heikkenisi. Heitä ei kuitenkaan tarvittu.
Seuraavana päivänä kuulimme, että tuo kastehetki oli ensimmäinen, jonka aikana koneet eivät jatkuvasti huutaneet hälytyksiä. Lääkärin sanoin: "En muista koskaan tehneeni yhtä intensiivisesti töitä yhden lapsen kanssa. En uskonut että hän selviää." Meille kerrottiin, että synnytyksen aikana oli saatu lapsivesipunktion tulokset. Ne olivat katastrofaaliset. Vauvan keuhkot eivät olleet kortisoneista huolimatta kehittyneet. Pienellä oli vaikea verenmyrkytys ja edellytykset selvitä edes synnytyksestä lähes olemattomat. Periaatteessa kriteerit hätäsektioon olisivat täyttyneet, mutta vauva ei olisi kestänyt nukutusaineen vaikutusta. Siksi sektio tehtiin selkäydinpuudutuksessa. Minun kokemukseni totaalisesta yksinjäämisestä sektion aikana johtui siitä, että koko sektiojoukko oli tiennyt vauvan tilanteen ja jännittänyt hänen puolestaan niin kovasti.
Poika oli kuitenkin taistelija. Kastetilaisuus oli käännekohta. Uskon sen johtuneen siitä, että vauva kuuli minun ääneni, mikä laski stressitasoa ja rauhoitti tilannetta. Seuraavana päivänä vointi oli jo parempi. Muutaman päivän kuluttua voitiin siirtyä hengityskoneesta nasaaliylipainehoitoon (cpap). Pientä, ensimmäisen asteen aivoverenvuotoa (käytännössä mustelma aivoissa) lukuunottamatta kaikki meni hienosti. Ductus eli sydämen valtimotiehyt sulkeutui indometasiinihoidolla, eikä leikkausta tarvittu. Maha kesti maidot alusta asti hyvin. Apneoita eli hengityskatkoja oli viikolle 37 asti, muita murheita ei. Poika kotiutui kahdentoista keskolaviikon jälkeen, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa.
Tottahan näihin vuosiin on mahtunut monenlaista. Niistä kirjoitan myöhemmin. Samoin toisen keskosemme syntymästä. Nyt otan tuon ekaluokkalaisen pikku taistelijan hetkeksi syliini, ja sen jälkeen alan viikata pyykkivuorta.
En viimeksi tainnut kertoa aiemmista keskosraskauksista tarkemmin. Meillähän on siis kolme vanhinta syntyneet täysiaikaisina: esikoinen spontaanisti 39+1, ei mitenkään jättiläisenä, mutta leveäharteisena, jonka vuoksi hartiat olivat hiukan jumissa synnytyksessä. Tästä syystä kakkosta lähdettiin kypsyttelemään Sytoteceilla rv 39+1, ja niillä synnytys käynnistyikin sitten rajuna: tyttö syntyi pari päivää myöhemmin syöksymällä, alle 1,5 tuntia ensimmäisestä supistuksesta. Kolmatta alettiin kypsytellä myös Sytoteceilla rv 37+3, näin varhain, koska olin tässä välissä saanut lääkityksen, joka voi aiheuttaa vastasyntyneelle hengityskatkoja. Ja kun en monta päivää ilman lääkettä pärjää, piti synnytyksen ajankohta pohtia tarkoin. Tyttö syntyi lopulta 37+5 kalvojen puhkaisun jälkeen samoin syöksyllä, synnytys kesti kymmenen minuuttia pidempään kuin edellinen.
Kaikki kolme ensimmäistä raskautta olivat menneet melko hyvin. Pahoinvointia oli, ja etenkin esikoisen odotusaikana rajuja verenpaineen laskuja, joiden vuoksi lääkäri kielsi liikkumasta kodin ulkopuolella yksin - saatonhan yhtäkkiä saada pahan huimauskohtauksen ja kerran pyörryinkin. Jonkin verran oli ennakoivaa supistelua, erityisesti seksin jälkeen, mutta eikö suunnilleen kaikilla ole? Tällä taustalla en todellakaan osannut odottaa ongelmia, kun aloin odottaa neljättä lasta. Oli tammikuu kun tein positiivisen raskaustestin. Lasketuksi ajaksi sain itse lokakuun 15. päivän. Neuvola tosin halusi laskea väkisin kuukautisten mukaan, ja tietenkin 28 päivän kierrosta. Eipä sillä ollut väliä että sanoin, ettei mulla ole koskaan niin lyhyitä kertoja ollut, ja ettei mieheni ollut edes samassa maassa neuvolan laskemana hedelmöittymispäivänä. En kuulemma voi niin tarkasti tietää... Ultra tosin antoi raskauden kestoksi tismalleen sen, minkä itse olin laskenut. Sitä ei kuitenkaan korjattu, koska heitto neuvolan laskuista oli alle viikon. Lopulta päätin ajatella, että eipähän tarvitse kärvistellä loppuraskaudessa niin pitkään, kun väkisin haluavat määrätä LA:n viisi päivää aiemmaksi.
Raskaus meni kohtalaisen hyvin. Pahoinvointia oli kuten ennenkin raskausviikolle 12 asti. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua jo ennen kuin pahoinvointi loppui. Keskiraskaudessa, muistaakseni rv 16, alkoi uusi vaiva: hormonipäänsäryt. Oli kuin joku olisi työntänyt tulikuumaa sukkapuikkoa ohimon läpi aivoihin. Jotenkin sen kanssa pärjäilin, kun ei tarvinnut käydä töissä.
Kesäkuussa, juuri keskenmenorajan ylitettyäni, huomasin olossani jotain outoa. Ei mitään kunnollista, vaan sellaista epämääräistä kireyttä ja hankalaa oloa. Selkää särki välillä. Mietin, voiko minua supistella, ja yritin tunnustella kovettuuko kohtu. Parikymmentä ylikiloa kuitenkin esti selkeän tuntuman vielä pieneen kohtuun, ja ajattelin että ei kai tässä mitään kummempaa ole. Kävin sitkeästi kävelylenkeillä, vaikka välillä piti vauhtia hidastaa ja pysähdellä puhaltelemaan.
Sitten eräänä iltana, kesäkuun viimeisenä, menin vessaan ja huomasin, pikkuhousunsuojassa limatulpan. Vaikken koskaan ennen ollut sellaista nähnyt - aiemmissa raskauksissa se oli irronnut pikkuhiljaa - nyt se oli niin selvä tapaus, ettei epäilyksiä jäänyt. Samalla huomasin myös hyvin vetistä, hiukan punertavaa vuotoa, jota epäilin lapsivedeksi. Lähdin äitipolille näytille. Olin itkuinen ja peloissani, mutta eniten hämmentynyt. En vieläkään oikein tiennyt, supisteleeko minua vai ei.
Äitipolilla minut otettiin ystävällisesti vastaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun hiukan pehmenneen ja ulkosuun olevan parille sormelle auki. Ultra kuitenkin kertoi, että kaulakanavaa on jäljellä 5,5 senttiä eikä sisäsuulla näkynyt suppiloitumista. Lakmus-paperi värjäytyi, joka viittasi siihen että vetinen vuoto voi olla lapsivettä. Tarkempikin testi tehtiin, mutta se oli negatiivinen, joten lv-menosta ei saatu selkeää varmuutta. Sain Nifangin-tabletin, joka on nopeavaikutteinen supistusten estolääke. Sen vaikutuksesta sain armottoman päänsäryn, mutta omituinen kireä olo katosi. Minua hävetti: neljässynnyttäjä, enkä ole tajunnut että minua on supistellut jo kaksi viikkoa!!!
Siirryin osastolle, sain kortisonipiikin sikiön keuhkoja kypsyttämään. Raskausviikot olivat 24+4 ja vauvan painoarvio oli hiukan alle 700g. Minulle kerrottiin, että jos päästään viikko eteenpäin, kortisoni on vaikuttanut niin että keuhkotilanne paranee huomattavasti. Sain kehotuksen lepäillä pääsääntöisesti, mutta esimerkiksi ruokailuihin sain mennä päiväsaliin, koska kohdunsuun tilanne oli vielä hyvä. Osastolta ei kuitenkaan saanut lähteä edes alakerran kanttiiniin.
Supistukset jatkuivat joka päivä. Sain lisää Nifanginia ja sen kaveriksi aina päänsärkycocktailin: 1000mg parasetamolia ja 600mg Buranaa (joka raskauden keskikolmanneksella on turvallista). Sitten rv 25+6 lapsivedet todella menivät. Myös tulehdusarvot alkoivat nousta heti. Minut kiikutettiin lapsivesipunktioon, jossa saataisiin tietoa sikiön keuhkojen tilanteesta. Crp:n nousu viittasi kohtutulehdukseen, jonka vuoksi kerrottiin että synnytys käynnistettäisiin aamulla, jos supistukset eivät omia aikojaan lähtisi vauhtiin. Soitin doulalle, ystävälleni, joka lähti mummolasta Alajärveltä ajamaan kohti Turkua. Hän ja mies tulivat seurakseni synnytyssaliin, jonne minut oli siirretty vauvan sydänäänten tarkkailua varten. Tehtiin lisäksi ulkokäännnös, koska poika oli perätilassa. Se onnistui hyvin eikä edes tuntunut kovin pahalta.
Nukuimme yön. Viiden aikaan aamulla heräsin siihen, että supistukset olivat voimistuneet ja tulivat säännöllisesti. Puhaltelin niitä läpi, keskittyen synnytyslaulun hengitystekniikkaan. Ääntä en vielä tarvinnut. Kuuden aikaan herätin doulan seurakseni, ja vähän ajan päästä mieskin heräsi. Vauva karkaili sykeanturin alta, joten doula painoi anturia napakammin vatsaani vasten, jotta saataisiin ehjempää käyrää. Jonkin ajan päästä vauvalle laitettiin scalp-anturi päähän, jotta saataisiin luotettavampaa käyrää.
Tässä vaiheessa huomattiin, että sikiön sykkeet laskivat aina supistuksen jälkeen. Tehtiin sisätutkimus, joka kertoi kohdunsuun avautuneen noin viiteen senttiin, mutta se oli aivan liian vähän. Alettiin tehdä sektiovalmisteluja. Pelkäsin sektiota hirveästi ja pyysin että minut nukutettaisiin. Se ei kuulemma ollut mahdollista. Pyysin, että doula saisi tulla tuekseni (mies ei olisi kyennyt), mutta sekään ei onnistunut. Supistukset olivat todella repiviä, tulehtunut kohtulihas huusi armoa parin minuutin välein toistuvien aaltojen keskellä. Synnytyslaulu oli ainut apuni, kun minut siirrettiin sängyltä leikkauspöydälle, spinaalipuudutus valmisteltiin ja minun piti maata kyljelläni kippurassa. Joku käski avaamaan suun ja suihkautti sinne jotain, jonka sanoi olevan nitroa ja auttavan supistuksiin. Myöhemmin kävi ilmi, että suihkeen merkitys oli jokin ihan muu, en vieläkään tiedä mikä, mutta liittyi ilmeisesti jotenkin vauvan huonoon vointiin.
Sektio oli yksi elämäni kauheimmista kokemuksista. Siihen asti kamalin. Jälkikäteen sen on voittanut vain vitosen katastrofaalinen synnytys ja se hetki, jona poliisit kertovat esikoisemme menehtyneen. Olin hereillä, paniikissa, palelin ja tärisin horkassa. Yritin saada jotain kontaktia minua hoitaneeseen kätilöön ja anestesialääkäriin, yritin pyytää peittoa ylävartalolleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt emotionaalisiin tarpeisiini mitään huomiota. Tunsin kuinka vatsani heilui kun vauvaa kaivettiin ulos. Kuulin, kuinka joku totesi "Syntymäaika 9:01" ja kiireiset askeleet ulos salista. Sitten kohtua imettiin tyhjäksi ja minua alettiin kursia kokoon. Vasta tässä vaiheessa joku hoksasi puhua minulle: "Onneksi olkoon, poika tuli!" Vasta nyt minusta alettiin huolehtia, sain peiton ja lohdullisia sanoja.
TYKS:ssa on synnytysosastolla omat leikkaussalit ja niiden vieressä oma heräämö. Sinne minut siirrettiin ja sain doulan vierelleni. Mies oli mennyt keskolaan vauvan mukana. Olin edelleen shokissa, aivan jäässä. Sain sähköpeiton ja muistan yhä, miten ihanasti se alkoi vähitellen lämmetä. Janottikin, mutta juoda en vielä saanut. Sitten puudutus alkoi haihtua ja hirvittävä kipu tuli tilalle. Kun minut siirrettiin vuodeosastolle, huusin jokaisen pienen tärskäyksen kohdalla ääneen. Huoneessani itkin ja huusin tuskasta. Ympärillä seisoi kätilöitä ihmettelemässä, miten olen niin kipeä. Jälkikäteen ajatellen sen ei olisi pitänyt olla mikään ihme: sektioarpi pahasti tulehtuneessa kohtulihaksessa ei ole kovin kiva juttu. Minuun pumpattiin lääkkeitä, mutta vasta kun doula lopulta ärähti että on pakko löytyä jotain tehokkaampaa, sain jotain mikä alkoi vähitellen helpottaa.
Myöhemmin olen ihmetellyt - ja joku muukin - miksi minulla ei ollut epiduraalikatetria, jolla kipu olisi saatu pidettyä poissa. Viimeisessä synnytyksessä sellainen oli, ja niin on ollut kaikilla niillä ystävilläni, joita olen käynyt sektion jälkeen sairaalassa katsomassa.
Jossain vaiheessa iltaa keskolan lääkäri tuli nopeasti käymään. Välttelevästä tavasta puhua vaistosimme, etteivät asiat olleet hyvin. Poika oli kyllä hyvänkokoinen, 995g. Vointi ei ollut hyvä. Kysyimme, onko syytä tehdä hätäkaste. Meiltä kysyttiin, haluammeko. Puoli tuntia myöhemmin minut kärrättiin sängyllä keskolaan. Näin kaapissa sählypallon kokoisen, punaisen pään, jonka nenään meni hengityskoneen putki. Koskemaan en päässyt. Sairaalapappi kastoi pojan, puhui hyvin lyhyesti. Doulan kanssa lauloimme vauvalle Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Henkilökunta odotti aivan lähellä valmiina syöksymään hätiin heti, jos pojan vointi heikkenisi. Heitä ei kuitenkaan tarvittu.
Seuraavana päivänä kuulimme, että tuo kastehetki oli ensimmäinen, jonka aikana koneet eivät jatkuvasti huutaneet hälytyksiä. Lääkärin sanoin: "En muista koskaan tehneeni yhtä intensiivisesti töitä yhden lapsen kanssa. En uskonut että hän selviää." Meille kerrottiin, että synnytyksen aikana oli saatu lapsivesipunktion tulokset. Ne olivat katastrofaaliset. Vauvan keuhkot eivät olleet kortisoneista huolimatta kehittyneet. Pienellä oli vaikea verenmyrkytys ja edellytykset selvitä edes synnytyksestä lähes olemattomat. Periaatteessa kriteerit hätäsektioon olisivat täyttyneet, mutta vauva ei olisi kestänyt nukutusaineen vaikutusta. Siksi sektio tehtiin selkäydinpuudutuksessa. Minun kokemukseni totaalisesta yksinjäämisestä sektion aikana johtui siitä, että koko sektiojoukko oli tiennyt vauvan tilanteen ja jännittänyt hänen puolestaan niin kovasti.
Poika oli kuitenkin taistelija. Kastetilaisuus oli käännekohta. Uskon sen johtuneen siitä, että vauva kuuli minun ääneni, mikä laski stressitasoa ja rauhoitti tilannetta. Seuraavana päivänä vointi oli jo parempi. Muutaman päivän kuluttua voitiin siirtyä hengityskoneesta nasaaliylipainehoitoon (cpap). Pientä, ensimmäisen asteen aivoverenvuotoa (käytännössä mustelma aivoissa) lukuunottamatta kaikki meni hienosti. Ductus eli sydämen valtimotiehyt sulkeutui indometasiinihoidolla, eikä leikkausta tarvittu. Maha kesti maidot alusta asti hyvin. Apneoita eli hengityskatkoja oli viikolle 37 asti, muita murheita ei. Poika kotiutui kahdentoista keskolaviikon jälkeen, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa.
Tottahan näihin vuosiin on mahtunut monenlaista. Niistä kirjoitan myöhemmin. Samoin toisen keskosemme syntymästä. Nyt otan tuon ekaluokkalaisen pikku taistelijan hetkeksi syliini, ja sen jälkeen alan viikata pyykkivuorta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)