Ei, ei ole vielä vauvaa sylissä. Mutta tulipa taas käytyä. Ja tällä kertaa ihan yötä myöten.Varoitus: Sisältää synnytykseen viittaavaa informaatiota!
Pari päivää oli tullut hyvinkin jatkuvasti harkkasupistuksia. Sellaisia ihan iisejä, jotka ei juuri elämää haitanneet. Mutta toissa iltana niitä alkoikin tulla säännöllisesti viiden minuutin välein. Tunnista toiseen. Tiesin että näillä ei vielä mikään synny, mutta kun ne kerta kaikkiaan vain jatkuivat ja jatkuivat pitkälle yöhön, päätin etten ota iltalääkettä. Ihan siltä varalta, että jos tämä ennakoikin synnytyksen käynnistymistä, ei elimistössäni eikä siis myöskään vauvan veressä olisi enää lääkeainetta syntymän hetkellä.
Lääkkeen vieroitusoireisiin kuuluu mm., että uni on hyvin huonoa. Yö meni siis kovin katkonaisesti, minkä tiesinkin odottaa. Joka kerta kun havahduin hereille, huomasin että supistukset jatkuvat edelleen säännöllisesti. Ne eivät pitäneet hereillä, mutta ei niitä aivan huomiottakaan voinut jättää. Ja kun aamulla kuuden jälkeen heräsin, ei kohtu vieläkään ollut rauhoittunut. Kävin suihkussa, laitoin lapset kouluun ja nuorimman perhepäivähoitajalle ja jäin odottamaan. Varoittelin douliakin jo. Lähdin käymään kävelyllä. Täkäläiset mäet ei ole mitään pieniä ja loivia, meidän pihasta jo noustaan melkoinen mäki ylös ja sitten toinen alas. Sitten löytyy kyllä tasamaata. Lähdin kävelemään yhden lähijärven rantatietä pitkin, kevään merkkejä ihastellen. Reilun kahden kilometrin tallustelun lopuksi oli tietenkin jälleen tuo ylämäki-alamäkiyhdistelmä. Huomasin jo ennen lenkin puolta väliä, että supistukset ovat rauhoittuneet. Olin toisaalta pettynyt, toisaalta helpottunut. Kotipihalla vielä istuskelin nauttimassa keväästä. Yhteensä ulkoilin hyvinkin pari tuntia.
Ilmoitin doulille, että lasketaan hälytysvalmius normaalitilaan, ei tästä kyllä lähtöä tule. Mies heräili joskus kahden-kolmen välillä. Mulla oli pää kipeä, otin gramman Pamolia ja painuin yläkertaan ajatuksenani nukkua hetken. Vaan eipä siitä mitään tullut, kun alkoi taas supistella. Tällä kertaa voimakkaammin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky onneksi hävisi lääkkeen avulla ja jaksoin nousta taas ylös. Mies oli jo heti ihan lähtökuopissa kun huomasi että supistaa, ja doulillekin ilmoitin että uudestaan alkoi. Vessakäynnillä huomasin niukkaa veristä vuotoa. Kun tosiaan taustalla on niitä salamasynnytyksiä, päätin että on viisaampaa lähteä käymään näytillä. Yksi doulista ilmoitti olevansa kuuden aikaan keskussairaalalla toimittamassa asiakkaalle rintapumppua. Toinen kertoi laittautuvansa valmiiksi ja odottelevansa, tuleeko kutsu.
Kotoa lähtö ei ollut ihan naps vain nopeaa. Mihin lapset? Mummo ja pappa olivat molemmat menoillaan iltakahdeksaan asti. Soittelimme läpi paikkakunnalla asuvia sisaruksiani, kaikilla oli jotain estettä. Yksi veljentyttö oli menossa lapsenvahdiksi. Toisen piti tehdä koulutehtävää ja siivota, mutta kun hän kuuli tilanteesta, hän lupasi että voidaan viedä lapset hänen luokseen. Pappa sitten hakisi kahdeksan aikaan lapset mummolaan. Pakkasimme matkaan läppärin, että lapset istua sen ääressä jotta serkku saa tehtävänsä tehtyä. Vielä piti pakata lapsille yöpymiskamppeet. Sairaalakassi oli pakattu valmiiksi, mutta TENS, jonka käyttöä jo harkitsin, oli hukassa! Sitä etsittiin pitkin taloa - kunnes mies löysi sen sieltä missä piti ollakin. En ollut muistanut pakanneeni erikseen repun osastoaikaa varten ja erikseen synnytyssalikassin.
Pääsimme lopulta lähtemään. Vielä piti matkalla koukata kaupan kautta, että serkku saa tarjota lapsille ruokaa, kun kotona valmistuva ruoka piti kiskaista kesken kaiken uunista. Lapset vietiin, sen jälkeen vielä mies piti ruokkia - hän ei ollut aamuisen töistä tulonsa jälkeen syönyt mitään. En minäkään ollut yhdentoista jälkeen, mutta mulle ei maistunut. Kuvotti, välillä ihan yökkäyttikin. Ajattelin ensin kuvotuksen johtuvan lääkkeen vieroitusoireesta - sellaistakin se tekee. Kuvotuksen yltyessä kunnon oksetukseksi, tajusin kuitenkin että supistelusta se johtuu.
Olimme synnytysvastaanotossa vähän ennen kuutta. Kätilö otti heti vastaan, teki heti sisätutkimuksen ja otti streptokokkinäytteen. Näytettä ottaessa sanoi, että juu, supistuksiin liittyvää vuotoa tulee kyllä. Kohdunsuu oli kuitenkin niin takana, ettei kätilö sinne edes ylettynyt. Näin ollen synnytys ei ollut käynnissä, vaikka supistuskäyrä oli kyllä kunnon himalajaa. Itsekin koin ettei tämä nyt vielä näillä synny, enkä olisi lähtenytkään liikkeelle jos ei sitä vuotohavaintoa olisi ollut. Koska osasto oli tupaten täynnä, kätilö soitti lääkärille joka sanoi että voidaan lähteä vielä kotiin. Mietimme miehen kanssa, että kuinkahan järkevää se on. Päätin soittaa sille doulalle, jonka tiesin olevan muutenkin sairaalalla käymässä - jospa hän vähän painelisi jalkojen akupisteitä. Sovimme treffit kanttiiniin, jossa doula jo oli rintapumppuasiakasta tapaamassa.
Periaatteessa synnytysvastaanotolta ei pääse sisäkautta kanttiiniin, kuten ei myöskään synnytysosastolta. Varsinainen logiikan riemuvoitto, tuo moduulisynnäri. Lähelläkään ei ole juuri asiakaspaikoitusta, ja kanttiiniin päästäkseen pitää kiertää koko ison rakennuskompleksin ympäri. Toivotaan, että uudessa sairaalassa nämä asiat tajutaan ottaa paremmin huomioon. Siinä vaiheessa ehkä olisin vielä saanut käveltyäkin tuon useamman sadan metrin matkan, mutta mies vei lopulta autolla kuitenkin. Pääoven lähelläkään ei ollut paikkoja vapaana, joten mies lähti tankkaamaan auton ja minä menin yksin kanttiiniin. Supistuksia tuli edelleen ihan hyvää tahtia, ja ne alkoivat tuntua selän puolella. Kuvotti koko ajan enemmän ja enemmän, ja yökkäsinkin pari kertaa matkalla.
Kanttiinista ostin mehujään, jonka toivoin auttavan kuvotukseen. Se oli ihan liian makeaa (vadelma-Lipsi), mutta todella helpotti pahoinvoinnin tunnetta. Istuin imeskelemään mehujäätä doulan jutellessa vielä edellisen asiakkaan kanssa. Supistuksia tuli parin-kolmen minuutin välein, puhaltelin niitä läpi silmät kiinni. Doulan vapauduttua hän keskittyi minuun. Mieskin tuli paikalle, ja melko pian lähetin hänet takaisin autolle hakemaan tensiä. Supistukset tuntuivat yläselässä, mutta doulan liimatessa lätkiä selkääni ja säätäessä niiden johtoja, polte voimistui alaselässä. TENS oli taivaallinen! En ole itse sitä päässyt synnytyksissä kokeilemaan - edellisen täysiaikaisen synnytyksen aikaan en ollut koko laitteesta kuullutkaan, keskossynnytyksissä sitä ei saanut käyttää, ja oman laitteenkin hommasin vasta doulatouhuja aloitellessani. Mulla oli tosi hyvä olo sähköiskujen naputtaessa selkään. Pikkuserkkukin siihen osui paikalle vauvansa kanssa, juteltiin vähän niitä näitä.
Siirryimme käytävän sohville akupainantaa varten. Nyt supistukset alkoivat tuntua siltä, että ei todellakaan ole viisasta lähteä ajamaan yli 40 kilometrin päähän kotiin. Jokainen supistus tuntui paineena kohdunsuulla, ja tunsin että vuotoa tulee, mutta eivät ne vielä mitään pahoja vieläkään olleet. Tai siis sellaisia, ettei niitä olisi hyvillä mielin vastaanottanut. Päätimme lähteä takaisin svo:lle. Sisä- vai ulkokautta, kysyi doula. Parin supistuksen jälkeen kävi selväksi, että ulkokautta kiertäminen ei olisi kovin järkevää. Pystyin ottamaan vain muutaman askelen ennen kuin piti pysähtyä taas vastaanottamaan supistusta. Niinpä päätimme käyttää hiukan kyseenalaista reittiä, synnytysvuodeosaston ja synnytysosaston läpi synnytysvastaanottoon. Matkalla jo parikin kätilöä kyseli, tarvitaanko apua. Pääsimme kuitenkin lopulta, ehkä 20 minuutin hi-taan taivalluksen jälkeen perille. Sama kätilö, joka aiemmin lähetti meidät kotiin, ei tällä kertaa kysellyt mitään, otti neuvolakortin ja soitti synnytysosastolle että tuletteko hakemaan yhden. Itse olin vähän pöllämystynyt: mitä ihmettä? Minä kun toivoin pääseväni lähinnä lepohuoneeseen, ja nyt toimitettiinkin suoraan saliin!
Salissa tehtiin sisätutkimus. Se teki pahuksen kipeää, johtuen siitä että kohdunsuu oli edelleen todella takana, eikä sinne oikein käsiksi päässyt vieläkään. Supistukset olivat kuitenkin niin tiiviitä ja tuntuvia, että kätilöt eivät kyseenalaistaneet enää onko paikkani synnärillä vai ei. Jäimme saliin. Halusin sairaalan paidan sijaan päälleni liehuvan, reisimittaisen hellemekon, jonka olin varannut mukaan. Sen alle sai helposti viriteltyä supistus- ja sykeanturit. Supistukset harvenivat selvästi, kuten usein käy kun joutuu siirtymään ja kommunikoimaan uusien ihmisten kanssa. Tämä johtuu siitä, että kun joutuu keskittymään ajatteluun ja kommunikaatioon, aivokuori kytkeytyy toimintaan ja aivojen syvemmissä osissa olevan oksitosiinikeskuksen toiminta häiriintyy. Sykekäyrää ei meinattu saada millään yhtenäiseksi, toisaalta vauvan sykkeet olivat myös aika korkealla, ja jouduin "roikkumaan" käyrillä tunnin verran, kauemminkin. Oksensin useampaan kertaan, supistukset tihentyivät taas ja olivat melko kipeitä. Aloin uskoa, että tämä saattaa todella olla synnytystä, tosin alkuvaihetta edelleen.
Tehtiin doulan vaihto: "ykkösdoulani" oli saanut omat muksunsa nukkumaan ja tuli paikalle, ja toinen doula pääsi lähtemään kotiin. Taas supistukset hiipuivat, mutta hetken päästä palasivat hyvällä voimalla. Yritin olla pystyssä, mutta lopulta löysin parhaan paikan kyljelläni jumppamatolla lattialla, ylempi jalka vieressä istuvan miehen polvien päällä. Halusin pitää lantiota auki, epäsymmetrinen asento auttaa vauvaa laskeutumaan. Edellisen yön vähäunisuus alkoi painaa. Supistuksissa oli voimaa sen verran, että käytin jo vähän ääntäkin synnytyslaulun hengitystekniikan kaverina. Kipu alkoi tuntua myös alavatsalla.
Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että en saa lantiota rentoutumaan millään. Se ei johtunut kivusta, olo oli muuten ihan hyvä, mutta jälleen kerran lääkkeen vieroitusoireet tulivat vastaan; yksi niistä on juuri sellainen jännittymisen tunne. Tuntui että lantio on aivan jumissa. Jännitin sitä ja lopulta muutakin kroppaa väkisinkin, vaikka miten yritin keskittyä rentoutumiseen. Kokeilimme lantion ravistelua rebozolla ja myös spinning babies -asentoa, mutta niistäkään ei ollut apua, vaan jännityksen tunne vain paheni. Oltiin jo yli puolen yön, ja kätilö ehdotti että ottaisin Opamoxia. Saisin rentouduttua ja ehkä levättyäkin. Supistuksetkin olivat taas laantuneet, kun kehojännitys ahdisti niin paljon. Suostuin ottamaan puolikkaan tabletin. Sovimme että doula lähtee kotiinsa nukkumaan, soittelemme jos kaipaamme häntä. Mieskin oli taas nälkäinen ja koska häntä yötyöläisenä ei väsyttänyt, hän lähti kaupungille etsimään grilliruokaa. Jäin torkkumaan.
Heräilin yöllä pariin kertaan, tunsin itseni aika pirteäksi, kävin vessassa jne. Supistuksia tuli hyvin harvakseltaan, vuotokin oli vähentynyt. Oikeastaan arvasin että tämä keikka oli nyt tässä. Viiden jälkeen heräsi mieskin, ja kuuden aikaan pyysin kätilön laittamaan käyrän, kun vauva tuntui niin hiljaiselta. Sykkeet olivat oikein hyvät, niissä ei ollut murhetta. Mies ei ollut iltapäivällä ehtinyt käydä suihkussa eikä puhtaita vaatteitakaan hänelle ollut, ja koska tilanne tuntui rauhalliselta ja tiesin että lääkäri tulee kuitenkin vasta aamupäivästä käymään, sovimme että mies lähtee kotiin suihkuun ja nukkumaan. Käyrä sytkytteli reilun tunnin verran, minä katselin kännykästä mitä whatsappissa, facebookissa ja mun rakkaalla foorumillani oli tapahtunut illan ja yön aikana, jolloin mä keskityin ihan muihin asioihin. Katsoin pari UP-jaksoakin. Aamuvuoron kätilö tuli päästämään pois käyrältä ja saatteli synnytysvuodeosastolle hakemaan aamupalaa. Supistukset olivat pieniä kiristyksiä, sen vähän mitä niitä tuli. Aamupalan jälkeen torkuin vielä odotellen lääkäriä. Joskus kymmenen jälkeen hän tulikin, sanoi että otetaan vielä vähän aikaa käyrää ja sitten voin lähteä kotiin. Käyrä oli edelleen priimaa ja lähtöluvan saatuani soittelin isälleni, että hän tulisi hakemaan minut mummolaan.
Siellä se päivä sitten meni. Vieroitusoireet lääkkeestä tuntuvat tänään pahemmmilta kuin pitkään aikaan parin illan lääkkeettömyyden jälkeen, joten nyt vain toivon että supistukset pysyvätkin poissa ainakin muutaman päivän. Että saisin syödä taas pari päivää lääkettä ihan rauhassa ja saada voinnin vakiintumaan. Toki myös kaksi erittäin huonosti nukuttua yötä vaikuttaa olotilaan. Miehellä on vielä ensi yö töitä, sen jälkeen kaksi vapaayötä. Joten sovitaanko, bebe, että pysyttelet nyt ihan rauhassa siellä kolossasi vielä päivän, pari? Ainakin?
Kohdunsuulla tämä episodi ei vielä juuri mitään tehnyt. Kuitenkin synnytykselle tyypillisestä vuodosta voi päätellä, että jonkinlaista kypsymistä varmasti tapahtui. Siksi uskoni ballonkikäynnistyksen onnistumiseen koheni huomattavasti. Muutenkin kokemus siitä, että olin kokeneiden doulien ja mieheni kanssa hyvin toimiva tiimi, TENS tuntui hyvältä ja voimakkaatkin supistukset oli helppo ottaa vastaan, lisää luottamusta siihen että voin saada toivomani aktiivisen synnytyksen. Eniten harmia eilen tuotti oikeassa lonkassa ajoittain tuntuvat issiasvihlaisut, jonka vuoksi oikean jalan asento on todella tarkka ja mm. vasemmalla kyljellä makaaminen ei siksi oikein onnistu.
Tässä iltapäivällä kotiin tullessa ajoimme ärrän kautta. Olin odottanut kahtakin pakettia, mutta vain toisesta oli tullut saapumisviesti. No, kaksi pakettia siellä kuitenkin minulle oli: toisessa harsoja ja muovifroteita, joita meillä ei vielä ollut lainkaan (no, ostinhan minä pari herkullisen väristä harsoa muutama päivä sitten, mutta ne sitten olivatkin ainoat), ja toisesta odotin paljastuvan muutamat retropotkarit ja -paidat. Se paketti olikin oikea superylläri: potkareita oli kymmenet, paitojakin useita ja yksi superihana potkupuku! Olen aivan onnessani tuosta aarteesta: aiemmilla lapsilla olleet retrovaatteet ovat olleet aina suosikkejani, mutta niistäkin suurimman osan laitoin eteenpäin siinä vaiheessa kun näytti että uusia vauvoja ei nyt hetkeen tule. Silloin oli sellainen fiilis, että ei sääliä, kaikki vaan kiertoon, ihan muutamaa mieheltä tai minulta periytynyttä vaatetta lukuunottamatta. Jälkikäteen harmitti. Mutta nyt on vaikka mitä ihanaa! Katsokaa vaikka!
Kirjoittaminen keskeytyi äsken viisivuotiaan oksentaessa keskelle eteisen mattoa. Pph:n perheessä oli viikko sitten vatsatautia, pidettiin tyttö kotona, mutta eilen tosiaan hän oli hoidossa - liekö sitten vielä hiukan liian aikaisin. Muilla ei ole ollut mitään oireita, joten koululaisten mukana tauti tuskin on meille tullut. Täytyy nyt pitää peukkuja että menee nopeasti ohi, ei ole kovin raju tauti ja ei tarttuisi muihin. Tai ainakaan minuun ja mieheen. Synnytys mahataudissa ei kuulosta kovin kivalta kokemukselta.
Aloitin tämän blogin vuonna 2015 odottaessani kuudetta lastamme. Esikoisemme oli juuri kuollut. Raskaudessa oli korkea riski, koska kaksi edellistä lasta oli syntynyt tuntemattomasta syystä pikkukeskosena. Raskaus oli vaikea vuodelepoineen, mutta täysiaikaiseksi päästiin. Nyt on alkanut uusi kierros. Aika näyttää miten käy. Tervetuloa matkaan!
lauantai 30. huhtikuuta 2016
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Näin tässä sitten kävi...
...että tänään on viikot jo 35+5 ja äitipolikontrollissa varattiin käynnistysaika noin kolmen viikon päähän. Kukapa olisi uskonut siinä vaiheessa, kun lääkäriambulanssilla mentiin kohti Kuopiota minkä turvallisesti auto kulki!
Nolottaa etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Kuopion loppuaikoina tuli väsähdys, kun kaikki oli niin epävarmaa. Että jatkuuko sairaalalepo, vai laitetaanko kotiin. Olin aika sekaisin, tunnemyrsky oli iso sekä raskauden suhteen että siksi, että Kuopiossa oleminen aktivoi suruprosessia esikoisen kuolemasta uudella tavalla. Ja mitä pidempään bloggaustauko kesti, sen suurempi kynnys oli ruveta kirjoittamaan.
Mitä siis on tapahtunut? KYS-jakso kesti helmikuun loppuun asti. Viimeiset päivät vietin potilashotellissa. Se on ihan perus Best Western-hotelli muutaman sadan metrin päässä Puijonlaakson sairaalalta. Potilashotellissa ei ole hoitohenkilökuntaa, vaan ainoastaan hotellin palvelut. Aamupala kuuluu hintaan, lounaan saa edullisemmin. Huoneeseen sai matkajääkaapin, kaveri kävi päivittäin luonani ja toi tullessaan mitä nyt kaupasta tarvitsi. Ei siellä pöllömpää ollut pötkötellä. Sairaala antoi matkaan supistuksenestolääkkeet ja Klexanet.
29.2. Keski-Suomessa alkoi hiihtolomaviikko ja mies ajeli edellisiltana Kuopioon hotelliin kanssani. (Puolison yöpyminen huoneessa maksoi muistaakseni 20€/yö, minun majoittumiseni meni sairaalan piikkiin.) Maanantaiaamuna menimme Naisten akuuttikeskukseen kontrolliin ja lääkäri antoi luvan lähteä siirtymään kotiin. Olihan se vähän hämy fiilis, kun pelkkä siirtymä hotellista kontrolliin teki taas sellaiset supistukset, että Nifanginia annettiin muistaakseni kolme tablettia. Silti se epäuskoinen riemu, kun kävelin sairaalasta ulos ja auton keula kääntyi kohti Jyväskylää, oli huikea tunne! Raskausviikot olivat tuolloin 28+3, vauvan painoarvio 1,2kg.
Kotona jatkoin lepäilyä sohvan pohjalla. Seuraavalle viikolle oli varattu kontrolliaika Jyväskylään, ja kun siellä oli kaikki ok, seuraava kontrolli kolmen viikon päähän. Siinä välissä kävimme yhden kerran synnärillä, syytä en muista, kai minua supisteli jotenkin poikkeavan paljon. Silloin sain itse päättää lähdenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Sanoin että jos ei ole ihan pakko jäädä, lähden kotiin.
Sitten oltiinkin jo pikkukeskosrajan yli ja lupa synnyttää Jyväskylässä saatu. 31+5 painoarvio oli 1,9-2,0kg, eli vauva kasvoi edelleen keskikäyrällä. Seuraava kontrolliaika varattiin 35+5 eli tälle päivälle. Väliin osui taas yksi käynti synnärin päivystyksessä, kun mietin tihkuuko lapsivettä ihan himppusen. Ei ollut sitä, onneksi, ja taas päästiin eteenpäin.
Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun pikkukeskosraja jäi taakse, tajusin yhtäkkiä että tässä täytyy ruveta säätämään päätään synnytyksen estelemisestä mahdollisen käynnistyksen suuntaan. En muista olenko kirjoittanut täällä aiemmin säännöllisestä lääkityksestäni, mutta sellainen minulla tosiaan on. Se menee kohtuullisen isolla annoksella, on mennyt reilut kymmenen vuotta, eikä sitä kovin pieneen saada koskaan pudotettua, koska sairaus ehti kroonistua jo vuosia ennen kuin siihen aloitettiin hoito. Tuo lääke on sellainen, että kun 10 vuotta sitten odotin keskimmäistämme, lääketehdaskaan ei osannut kertoa miten lääke vaikuttaa sikiöön. Käskivät kertoa sitten tuleeko terve vauva... Eli olin eräänlainen koekaniini vauvoineni. Sen verran osasivat sanoa, että mikäli lääkettä on vauvan elimistössä synnytyksen aikana tai sen jälkeen, se voi aiheuttaa lapselle hengityskatkoja. Sen vuoksi synnytys piti suunnitella tarkoin: purkaa lääke ja käynnistää sitten mahdollisimman pian.
Pärjään pari päivää ilman lääkettä. Sen jälkeen vointi alkaa huonontua jyrkästi. Tämä aiheuttaa sen, että on punnittava tarkoin ajankohta, jona lääkettä lähdetään purkamaan. Silloin vuonna 2006 sopivaksi ajaksi katsottiin 38. raskausviikko. Minut otettiin osastolle sen alussa, 37+3 jätettiin lääke pois ja aloitettiin Sytoteceilla kohdunsuun kypsyttely. 37+5 sitten kalvot puhkaistiin ja tyttö syntyi parissa tunnissa siitä.
Nyt yhtälöön on tullut mukaan kaksi sektiota, jotka tarkoittavat ettei kohdunsuun kypsyttelyyn voida käyttää synteettistä prostaglandiinia, joka Sytotecina paremmin tunnetaan, sillä kohdunrepeämäriski kasvaa silloin liikaa. Käynnistyskeinot ovat hyvin rajalliset; käytännössä ballonki, jos sellaisen saa laitettua. Pääsääntö on, että kohdunsuun pitäisi olla edes hiukan raollaan että pallokatetrin saa ujutettua sen läpi. Ballonkihan on ikään kuin pieni vesi-ilmapallo, joka viedään katetrilla kohdunsuun läpi ja täytetään steriilillä keittosuolaliuoksella. "Pallo" synnyttää näin kohdunsuun sisäpuolelle mekaanisen paineen. Katetria nyitään alaspäin säännöllisin välein, kunnes se putoaa pois kohdunsuun avauduttua noin neljään senttiin. Monille riittää pelkkä ballonki synnytyksen käynnistymiseen, toisilla päästään kalvot puhkaisemaan ballongin jälkeen, jotkut tarvitsevat vielä oksitosiinia lisäksi. Kaikkinensahan käynnistys on usein melkoinen toimenpidekimppu.
Ongelma on, että minun kohdunsuuni tykkää pysyä tiukasti supussa, kunnes sitten alkaa tapahtua rytinällä. On siis mahdollista, että se käynnistysajankohdan koittaessa on edelleen täysin kiinni. Lääkärit ovat kyllä lupailleet, että uudelleensynnyttäjällä kohdunsuuta saa venytettyä sen verran auki, että ballonki menee läpi. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole. Ja vaikka ballonki on käynnistysmenetelmistä hellävaraisin, luonnollisin ja riskittömin, siihen liittyy kohonnut tulehdusriski. Ja kenelläkäs onkaan kohtutulehduksista kokemusta enemmän kuin laki sallii... Niinpä.
Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi päänvaivaa, on soppaan lisättävä vielä miehen työmatka, joka on vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarkalleen ottaen juuri siinä, mihin lääkäri olisi halunnut käynnistyksen määrätä. Mies on siis lähdössä Viroon tiistaina aamuyöstä ja tulee kotiin torstaina iltayöstä. Hiphei!
Oikeastaan en haluaisi käynnistystä. Paras olisi, kun tenava lähtisi syntymään omia aikojaan. Silloin olisivat riskit kaikkein pienimmät. Mutta kun se lääke pitäisi saada pois vähintään vuorokautta ennen lapsen syntymää. Minun pisin synnytykseni on kestänyt 18 tuntia, lyhimmät alle puolitoista tuntia. Ja sitten vielä se puoli, että jos synnytys käynnistyisi yöllä miehen ollessa työssä - hänhän on siis töissä kahdeksan yötä kahdessa viikossa raskausviikolle 39 asti - ja etenisi samaa vauhtia kuin kaksi viimeisintä alatiesynnytystä, olisi aivan siinä ja siinä ehdittäisiinkö sairaalaan. Kas kun (seuraa lyhyt mielikuvitusleikki tilanteesta):
Kello on 1:15 ja herään supistukseen. Koska supistuksia on tässä ollut pitkin aikaa, rajujakin, arvelen tämän olevan vain jotain yksittäistä. Seuraava supistus saa minut ehkä alakertaan käymään vessassa. Kolmaskin tulee, ja päätän ottaa Panadolin, jos se vaikka helpottaisi. Enhän halua, että mies joutuu turhaan hälyttämään itselleen sijaisen tai että isäni joutuu ajamaan 40km lapsia hoitamaan, ja sitten todetaan että väärä hälytys.
Kello 1:30 tajuan, että kyllä tämä nyt taitaa olla sitä. Tai että pakko on ainakin lähteä sairaalaan näytille. Näin pian sen vuoksi, että mulla supistukset tulevat heti parin-kolmen minuutin välein, joten tuossa vaiheessa niitä on ehtinyt tulla jo puolenkymmentä. Soitan miehelle, joka lähtee herättämään itselleen sijaisen. Yritän tavoittaa naapurissa asuvaa vuokraemäntää, jospa hän ehtisi ensihätään meille. Jos hän vastaa, yksi kivi putoaa sydämeltä. Hän ehtii meille viidessä tai kymmenessä minuutissa. Jos hän ei vastaa, soitan isälleni, joka herää kyllä varmasti ja lupaa lähteä heti tulemaan.
Kello on 1:40 kun mies soittaa että lähtee nyt tulemaan töistä. Vuokraemäntä tulee ehkä samaan aikaan, jos tulee. Synnytys on nyt ollut käynnissä 25 minuuttia.
Kello 1:55 (aikaisintaan) mies ajaa pihaan. Jos vuokraemäntä on tullut, lähdemme heti. Ajomatka sairaalaan kestää noin 40 minuuttia. Ehkä 30, jos mies painaa kaasun pohjaan. Olisimme siis sairaalassa aikaisintaan 2:25. Tällöin synnytys olisi kestänyt jo tunnin ja kymmenen minuuttia ja kohdunsuu alkaa olla täysin auki.
Jos taas joudumme odottamaan isäni saapumista, pääsemme lähtemään noin klo 2:15 eli tunnin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Ajomatkalla sairaalaan minua alkaa jo ponnistuttaa ja voi olla että vauva vain syntyy. Toisen lapsen syntymähän kesti 1h18min ensimmäisestä supistuksesta, kolmannen peräti kymmenen minuuttia pidempään.
Tämä on siis, tietenkin, pelkkä skenaario. Mutta aivan täysin mahdollinen. Jaa että ambulanssi? Lähin on Jämsässä. Sen saapuminen meille on testattu pari kertaa, kestää noin 20 minuuttia. Toki on mahdollista soittaa ambulanssi ajamaan vastaan Jyväskylästä. Tai minun lähteä ambulanssilla miehen jäädessä odottamaan isääni. Näissäkin tapauksissa matkasynnytyksen vaara on todellinen.
Vielä mielenkiintoisempi tilanne olisi, jos mies olisi juuri siellä työmatkalla synnytyksen käynnistyessä. No, ehken yritän järjestää tänne jonkun kaveriksi miehen työmatkan ajaksi. Ei siksi, etten pärjäisi lasten kanssa, vaan ihan siltä varalta että lähtö tulisi.
Pitäisi vain luottaa siihen, että keho on viisas ja ymmärtää olla synnyttämättä tilanteessa, jossa asiat on hankala järjestää. Useimmiten lapset syntyvät ihan sopivaan aikaan. Mutta eivät kaikki. Ja sattuneesta syystä minulla ei ole tällä hetkellä juurikaan luottoa kehooni. Vielä vähemmän luottoa on omaan kykyyni lukea kehon merkkejä. Siksi saattaa hyvinkin käydä niin, että en suostu uskomaan että nyt on tositilanne. Eihän kukaan halua vaivata monta ihmistä "turhan takia". Siinä mielessä käynnistys kuulostaa hyvältä. Paitsi että käynnistysajankohta on melko myöhäinen ottaen huomioon, että esikoisen synnytys käynnistyi spontaanisti tasan 39+0 aamuyöstä ja pisinkin raskausaikani on kestänyt vain rv 39+3 asti. Joten...
No, joka tapauksessa tilanne on nyt se, että keskosvaara on käytännössä takana. Toki vauva katsotaan keskoseksi vielä, jos se syntyy ennen vappuaattoa, mutta suurella todennäköisyydellä hän pääsisi silloinkin jo vierihoitoon ja ehkä ihan muutaman päivän ikäisenä kotiin. Hienoa ja ihmeellistä.
On ollut hämmästyttävää, miten moni on seurannut Facebookissa ja täällä blogissa matkaani tämän raskauden aikana. Miten täysin tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet kuulumisia ja kertoneet ajattelevansa meitä. Siitä on saanut uskomattoman paljon voimaa. Kiitos siitä!
Mistä seuraava bloggaus kertoo, onko se jo synnytyskertomus vai valitusvirsi siitä miten lantiota särkee, häpyliitos säkenöi ja pääkin meinaa levitä raskauden kanssa. Sen näemme lähiviikkoina.
Nolottaa etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Kuopion loppuaikoina tuli väsähdys, kun kaikki oli niin epävarmaa. Että jatkuuko sairaalalepo, vai laitetaanko kotiin. Olin aika sekaisin, tunnemyrsky oli iso sekä raskauden suhteen että siksi, että Kuopiossa oleminen aktivoi suruprosessia esikoisen kuolemasta uudella tavalla. Ja mitä pidempään bloggaustauko kesti, sen suurempi kynnys oli ruveta kirjoittamaan.
Mitä siis on tapahtunut? KYS-jakso kesti helmikuun loppuun asti. Viimeiset päivät vietin potilashotellissa. Se on ihan perus Best Western-hotelli muutaman sadan metrin päässä Puijonlaakson sairaalalta. Potilashotellissa ei ole hoitohenkilökuntaa, vaan ainoastaan hotellin palvelut. Aamupala kuuluu hintaan, lounaan saa edullisemmin. Huoneeseen sai matkajääkaapin, kaveri kävi päivittäin luonani ja toi tullessaan mitä nyt kaupasta tarvitsi. Ei siellä pöllömpää ollut pötkötellä. Sairaala antoi matkaan supistuksenestolääkkeet ja Klexanet.
29.2. Keski-Suomessa alkoi hiihtolomaviikko ja mies ajeli edellisiltana Kuopioon hotelliin kanssani. (Puolison yöpyminen huoneessa maksoi muistaakseni 20€/yö, minun majoittumiseni meni sairaalan piikkiin.) Maanantaiaamuna menimme Naisten akuuttikeskukseen kontrolliin ja lääkäri antoi luvan lähteä siirtymään kotiin. Olihan se vähän hämy fiilis, kun pelkkä siirtymä hotellista kontrolliin teki taas sellaiset supistukset, että Nifanginia annettiin muistaakseni kolme tablettia. Silti se epäuskoinen riemu, kun kävelin sairaalasta ulos ja auton keula kääntyi kohti Jyväskylää, oli huikea tunne! Raskausviikot olivat tuolloin 28+3, vauvan painoarvio 1,2kg.
Kotona jatkoin lepäilyä sohvan pohjalla. Seuraavalle viikolle oli varattu kontrolliaika Jyväskylään, ja kun siellä oli kaikki ok, seuraava kontrolli kolmen viikon päähän. Siinä välissä kävimme yhden kerran synnärillä, syytä en muista, kai minua supisteli jotenkin poikkeavan paljon. Silloin sain itse päättää lähdenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Sanoin että jos ei ole ihan pakko jäädä, lähden kotiin.
Sitten oltiinkin jo pikkukeskosrajan yli ja lupa synnyttää Jyväskylässä saatu. 31+5 painoarvio oli 1,9-2,0kg, eli vauva kasvoi edelleen keskikäyrällä. Seuraava kontrolliaika varattiin 35+5 eli tälle päivälle. Väliin osui taas yksi käynti synnärin päivystyksessä, kun mietin tihkuuko lapsivettä ihan himppusen. Ei ollut sitä, onneksi, ja taas päästiin eteenpäin.
Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun pikkukeskosraja jäi taakse, tajusin yhtäkkiä että tässä täytyy ruveta säätämään päätään synnytyksen estelemisestä mahdollisen käynnistyksen suuntaan. En muista olenko kirjoittanut täällä aiemmin säännöllisestä lääkityksestäni, mutta sellainen minulla tosiaan on. Se menee kohtuullisen isolla annoksella, on mennyt reilut kymmenen vuotta, eikä sitä kovin pieneen saada koskaan pudotettua, koska sairaus ehti kroonistua jo vuosia ennen kuin siihen aloitettiin hoito. Tuo lääke on sellainen, että kun 10 vuotta sitten odotin keskimmäistämme, lääketehdaskaan ei osannut kertoa miten lääke vaikuttaa sikiöön. Käskivät kertoa sitten tuleeko terve vauva... Eli olin eräänlainen koekaniini vauvoineni. Sen verran osasivat sanoa, että mikäli lääkettä on vauvan elimistössä synnytyksen aikana tai sen jälkeen, se voi aiheuttaa lapselle hengityskatkoja. Sen vuoksi synnytys piti suunnitella tarkoin: purkaa lääke ja käynnistää sitten mahdollisimman pian.
Pärjään pari päivää ilman lääkettä. Sen jälkeen vointi alkaa huonontua jyrkästi. Tämä aiheuttaa sen, että on punnittava tarkoin ajankohta, jona lääkettä lähdetään purkamaan. Silloin vuonna 2006 sopivaksi ajaksi katsottiin 38. raskausviikko. Minut otettiin osastolle sen alussa, 37+3 jätettiin lääke pois ja aloitettiin Sytoteceilla kohdunsuun kypsyttely. 37+5 sitten kalvot puhkaistiin ja tyttö syntyi parissa tunnissa siitä.
Nyt yhtälöön on tullut mukaan kaksi sektiota, jotka tarkoittavat ettei kohdunsuun kypsyttelyyn voida käyttää synteettistä prostaglandiinia, joka Sytotecina paremmin tunnetaan, sillä kohdunrepeämäriski kasvaa silloin liikaa. Käynnistyskeinot ovat hyvin rajalliset; käytännössä ballonki, jos sellaisen saa laitettua. Pääsääntö on, että kohdunsuun pitäisi olla edes hiukan raollaan että pallokatetrin saa ujutettua sen läpi. Ballonkihan on ikään kuin pieni vesi-ilmapallo, joka viedään katetrilla kohdunsuun läpi ja täytetään steriilillä keittosuolaliuoksella. "Pallo" synnyttää näin kohdunsuun sisäpuolelle mekaanisen paineen. Katetria nyitään alaspäin säännöllisin välein, kunnes se putoaa pois kohdunsuun avauduttua noin neljään senttiin. Monille riittää pelkkä ballonki synnytyksen käynnistymiseen, toisilla päästään kalvot puhkaisemaan ballongin jälkeen, jotkut tarvitsevat vielä oksitosiinia lisäksi. Kaikkinensahan käynnistys on usein melkoinen toimenpidekimppu.
Ongelma on, että minun kohdunsuuni tykkää pysyä tiukasti supussa, kunnes sitten alkaa tapahtua rytinällä. On siis mahdollista, että se käynnistysajankohdan koittaessa on edelleen täysin kiinni. Lääkärit ovat kyllä lupailleet, että uudelleensynnyttäjällä kohdunsuuta saa venytettyä sen verran auki, että ballonki menee läpi. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole. Ja vaikka ballonki on käynnistysmenetelmistä hellävaraisin, luonnollisin ja riskittömin, siihen liittyy kohonnut tulehdusriski. Ja kenelläkäs onkaan kohtutulehduksista kokemusta enemmän kuin laki sallii... Niinpä.
Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi päänvaivaa, on soppaan lisättävä vielä miehen työmatka, joka on vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarkalleen ottaen juuri siinä, mihin lääkäri olisi halunnut käynnistyksen määrätä. Mies on siis lähdössä Viroon tiistaina aamuyöstä ja tulee kotiin torstaina iltayöstä. Hiphei!
Oikeastaan en haluaisi käynnistystä. Paras olisi, kun tenava lähtisi syntymään omia aikojaan. Silloin olisivat riskit kaikkein pienimmät. Mutta kun se lääke pitäisi saada pois vähintään vuorokautta ennen lapsen syntymää. Minun pisin synnytykseni on kestänyt 18 tuntia, lyhimmät alle puolitoista tuntia. Ja sitten vielä se puoli, että jos synnytys käynnistyisi yöllä miehen ollessa työssä - hänhän on siis töissä kahdeksan yötä kahdessa viikossa raskausviikolle 39 asti - ja etenisi samaa vauhtia kuin kaksi viimeisintä alatiesynnytystä, olisi aivan siinä ja siinä ehdittäisiinkö sairaalaan. Kas kun (seuraa lyhyt mielikuvitusleikki tilanteesta):
Kello on 1:15 ja herään supistukseen. Koska supistuksia on tässä ollut pitkin aikaa, rajujakin, arvelen tämän olevan vain jotain yksittäistä. Seuraava supistus saa minut ehkä alakertaan käymään vessassa. Kolmaskin tulee, ja päätän ottaa Panadolin, jos se vaikka helpottaisi. Enhän halua, että mies joutuu turhaan hälyttämään itselleen sijaisen tai että isäni joutuu ajamaan 40km lapsia hoitamaan, ja sitten todetaan että väärä hälytys.
Kello 1:30 tajuan, että kyllä tämä nyt taitaa olla sitä. Tai että pakko on ainakin lähteä sairaalaan näytille. Näin pian sen vuoksi, että mulla supistukset tulevat heti parin-kolmen minuutin välein, joten tuossa vaiheessa niitä on ehtinyt tulla jo puolenkymmentä. Soitan miehelle, joka lähtee herättämään itselleen sijaisen. Yritän tavoittaa naapurissa asuvaa vuokraemäntää, jospa hän ehtisi ensihätään meille. Jos hän vastaa, yksi kivi putoaa sydämeltä. Hän ehtii meille viidessä tai kymmenessä minuutissa. Jos hän ei vastaa, soitan isälleni, joka herää kyllä varmasti ja lupaa lähteä heti tulemaan.
Kello on 1:40 kun mies soittaa että lähtee nyt tulemaan töistä. Vuokraemäntä tulee ehkä samaan aikaan, jos tulee. Synnytys on nyt ollut käynnissä 25 minuuttia.
Kello 1:55 (aikaisintaan) mies ajaa pihaan. Jos vuokraemäntä on tullut, lähdemme heti. Ajomatka sairaalaan kestää noin 40 minuuttia. Ehkä 30, jos mies painaa kaasun pohjaan. Olisimme siis sairaalassa aikaisintaan 2:25. Tällöin synnytys olisi kestänyt jo tunnin ja kymmenen minuuttia ja kohdunsuu alkaa olla täysin auki.
Jos taas joudumme odottamaan isäni saapumista, pääsemme lähtemään noin klo 2:15 eli tunnin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Ajomatkalla sairaalaan minua alkaa jo ponnistuttaa ja voi olla että vauva vain syntyy. Toisen lapsen syntymähän kesti 1h18min ensimmäisestä supistuksesta, kolmannen peräti kymmenen minuuttia pidempään.
Tämä on siis, tietenkin, pelkkä skenaario. Mutta aivan täysin mahdollinen. Jaa että ambulanssi? Lähin on Jämsässä. Sen saapuminen meille on testattu pari kertaa, kestää noin 20 minuuttia. Toki on mahdollista soittaa ambulanssi ajamaan vastaan Jyväskylästä. Tai minun lähteä ambulanssilla miehen jäädessä odottamaan isääni. Näissäkin tapauksissa matkasynnytyksen vaara on todellinen.
Vielä mielenkiintoisempi tilanne olisi, jos mies olisi juuri siellä työmatkalla synnytyksen käynnistyessä. No, ehken yritän järjestää tänne jonkun kaveriksi miehen työmatkan ajaksi. Ei siksi, etten pärjäisi lasten kanssa, vaan ihan siltä varalta että lähtö tulisi.
Pitäisi vain luottaa siihen, että keho on viisas ja ymmärtää olla synnyttämättä tilanteessa, jossa asiat on hankala järjestää. Useimmiten lapset syntyvät ihan sopivaan aikaan. Mutta eivät kaikki. Ja sattuneesta syystä minulla ei ole tällä hetkellä juurikaan luottoa kehooni. Vielä vähemmän luottoa on omaan kykyyni lukea kehon merkkejä. Siksi saattaa hyvinkin käydä niin, että en suostu uskomaan että nyt on tositilanne. Eihän kukaan halua vaivata monta ihmistä "turhan takia". Siinä mielessä käynnistys kuulostaa hyvältä. Paitsi että käynnistysajankohta on melko myöhäinen ottaen huomioon, että esikoisen synnytys käynnistyi spontaanisti tasan 39+0 aamuyöstä ja pisinkin raskausaikani on kestänyt vain rv 39+3 asti. Joten...
No, joka tapauksessa tilanne on nyt se, että keskosvaara on käytännössä takana. Toki vauva katsotaan keskoseksi vielä, jos se syntyy ennen vappuaattoa, mutta suurella todennäköisyydellä hän pääsisi silloinkin jo vierihoitoon ja ehkä ihan muutaman päivän ikäisenä kotiin. Hienoa ja ihmeellistä.
On ollut hämmästyttävää, miten moni on seurannut Facebookissa ja täällä blogissa matkaani tämän raskauden aikana. Miten täysin tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet kuulumisia ja kertoneet ajattelevansa meitä. Siitä on saanut uskomattoman paljon voimaa. Kiitos siitä!
Mistä seuraava bloggaus kertoo, onko se jo synnytyskertomus vai valitusvirsi siitä miten lantiota särkee, häpyliitos säkenöi ja pääkin meinaa levitä raskauden kanssa. Sen näemme lähiviikkoina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)