...että tänään on viikot jo 35+5 ja äitipolikontrollissa varattiin käynnistysaika noin kolmen viikon päähän. Kukapa olisi uskonut siinä vaiheessa, kun lääkäriambulanssilla mentiin kohti Kuopiota minkä turvallisesti auto kulki!
Nolottaa etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Kuopion loppuaikoina tuli väsähdys, kun kaikki oli niin epävarmaa. Että jatkuuko sairaalalepo, vai laitetaanko kotiin. Olin aika sekaisin, tunnemyrsky oli iso sekä raskauden suhteen että siksi, että Kuopiossa oleminen aktivoi suruprosessia esikoisen kuolemasta uudella tavalla. Ja mitä pidempään bloggaustauko kesti, sen suurempi kynnys oli ruveta kirjoittamaan.
Mitä siis on tapahtunut? KYS-jakso kesti helmikuun loppuun asti. Viimeiset päivät vietin potilashotellissa. Se on ihan perus Best Western-hotelli muutaman sadan metrin päässä Puijonlaakson sairaalalta. Potilashotellissa ei ole hoitohenkilökuntaa, vaan ainoastaan hotellin palvelut. Aamupala kuuluu hintaan, lounaan saa edullisemmin. Huoneeseen sai matkajääkaapin, kaveri kävi päivittäin luonani ja toi tullessaan mitä nyt kaupasta tarvitsi. Ei siellä pöllömpää ollut pötkötellä. Sairaala antoi matkaan supistuksenestolääkkeet ja Klexanet.
29.2. Keski-Suomessa alkoi hiihtolomaviikko ja mies ajeli edellisiltana Kuopioon hotelliin kanssani. (Puolison yöpyminen huoneessa maksoi muistaakseni 20€/yö, minun majoittumiseni meni sairaalan piikkiin.) Maanantaiaamuna menimme Naisten akuuttikeskukseen kontrolliin ja lääkäri antoi luvan lähteä siirtymään kotiin. Olihan se vähän hämy fiilis, kun pelkkä siirtymä hotellista kontrolliin teki taas sellaiset supistukset, että Nifanginia annettiin muistaakseni kolme tablettia. Silti se epäuskoinen riemu, kun kävelin sairaalasta ulos ja auton keula kääntyi kohti Jyväskylää, oli huikea tunne! Raskausviikot olivat tuolloin 28+3, vauvan painoarvio 1,2kg.
Kotona jatkoin lepäilyä sohvan pohjalla. Seuraavalle viikolle oli varattu kontrolliaika Jyväskylään, ja kun siellä oli kaikki ok, seuraava kontrolli kolmen viikon päähän. Siinä välissä kävimme yhden kerran synnärillä, syytä en muista, kai minua supisteli jotenkin poikkeavan paljon. Silloin sain itse päättää lähdenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Sanoin että jos ei ole ihan pakko jäädä, lähden kotiin.
Sitten oltiinkin jo pikkukeskosrajan yli ja lupa synnyttää Jyväskylässä saatu. 31+5 painoarvio oli 1,9-2,0kg, eli vauva kasvoi edelleen keskikäyrällä. Seuraava kontrolliaika varattiin 35+5 eli tälle päivälle. Väliin osui taas yksi käynti synnärin päivystyksessä, kun mietin tihkuuko lapsivettä ihan himppusen. Ei ollut sitä, onneksi, ja taas päästiin eteenpäin.
Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun pikkukeskosraja jäi taakse, tajusin yhtäkkiä että tässä täytyy ruveta säätämään päätään synnytyksen estelemisestä mahdollisen käynnistyksen suuntaan. En muista olenko kirjoittanut täällä aiemmin säännöllisestä lääkityksestäni, mutta sellainen minulla tosiaan on. Se menee kohtuullisen isolla annoksella, on mennyt reilut kymmenen vuotta, eikä sitä kovin pieneen saada koskaan pudotettua, koska sairaus ehti kroonistua jo vuosia ennen kuin siihen aloitettiin hoito. Tuo lääke on sellainen, että kun 10 vuotta sitten odotin keskimmäistämme, lääketehdaskaan ei osannut kertoa miten lääke vaikuttaa sikiöön. Käskivät kertoa sitten tuleeko terve vauva... Eli olin eräänlainen koekaniini vauvoineni. Sen verran osasivat sanoa, että mikäli lääkettä on vauvan elimistössä synnytyksen aikana tai sen jälkeen, se voi aiheuttaa lapselle hengityskatkoja. Sen vuoksi synnytys piti suunnitella tarkoin: purkaa lääke ja käynnistää sitten mahdollisimman pian.
Pärjään pari päivää ilman lääkettä. Sen jälkeen vointi alkaa huonontua jyrkästi. Tämä aiheuttaa sen, että on punnittava tarkoin ajankohta, jona lääkettä lähdetään purkamaan. Silloin vuonna 2006 sopivaksi ajaksi katsottiin 38. raskausviikko. Minut otettiin osastolle sen alussa, 37+3 jätettiin lääke pois ja aloitettiin Sytoteceilla kohdunsuun kypsyttely. 37+5 sitten kalvot puhkaistiin ja tyttö syntyi parissa tunnissa siitä.
Nyt yhtälöön on tullut mukaan kaksi sektiota, jotka tarkoittavat ettei kohdunsuun kypsyttelyyn voida käyttää synteettistä prostaglandiinia, joka Sytotecina paremmin tunnetaan, sillä kohdunrepeämäriski kasvaa silloin liikaa. Käynnistyskeinot ovat hyvin rajalliset; käytännössä ballonki, jos sellaisen saa laitettua. Pääsääntö on, että kohdunsuun pitäisi olla edes hiukan raollaan että pallokatetrin saa ujutettua sen läpi. Ballonkihan on ikään kuin pieni vesi-ilmapallo, joka viedään katetrilla kohdunsuun läpi ja täytetään steriilillä keittosuolaliuoksella. "Pallo" synnyttää näin kohdunsuun sisäpuolelle mekaanisen paineen. Katetria nyitään alaspäin säännöllisin välein, kunnes se putoaa pois kohdunsuun avauduttua noin neljään senttiin. Monille riittää pelkkä ballonki synnytyksen käynnistymiseen, toisilla päästään kalvot puhkaisemaan ballongin jälkeen, jotkut tarvitsevat vielä oksitosiinia lisäksi. Kaikkinensahan käynnistys on usein melkoinen toimenpidekimppu.
Ongelma on, että minun kohdunsuuni tykkää pysyä tiukasti supussa, kunnes sitten alkaa tapahtua rytinällä. On siis mahdollista, että se käynnistysajankohdan koittaessa on edelleen täysin kiinni. Lääkärit ovat kyllä lupailleet, että uudelleensynnyttäjällä kohdunsuuta saa venytettyä sen verran auki, että ballonki menee läpi. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole. Ja vaikka ballonki on käynnistysmenetelmistä hellävaraisin, luonnollisin ja riskittömin, siihen liittyy kohonnut tulehdusriski. Ja kenelläkäs onkaan kohtutulehduksista kokemusta enemmän kuin laki sallii... Niinpä.
Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi päänvaivaa, on soppaan lisättävä vielä miehen työmatka, joka on vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarkalleen ottaen juuri siinä, mihin lääkäri olisi halunnut käynnistyksen määrätä. Mies on siis lähdössä Viroon tiistaina aamuyöstä ja tulee kotiin torstaina iltayöstä. Hiphei!
Oikeastaan en haluaisi käynnistystä. Paras olisi, kun tenava lähtisi syntymään omia aikojaan. Silloin olisivat riskit kaikkein pienimmät. Mutta kun se lääke pitäisi saada pois vähintään vuorokautta ennen lapsen syntymää. Minun pisin synnytykseni on kestänyt 18 tuntia, lyhimmät alle puolitoista tuntia. Ja sitten vielä se puoli, että jos synnytys käynnistyisi yöllä miehen ollessa työssä - hänhän on siis töissä kahdeksan yötä kahdessa viikossa raskausviikolle 39 asti - ja etenisi samaa vauhtia kuin kaksi viimeisintä alatiesynnytystä, olisi aivan siinä ja siinä ehdittäisiinkö sairaalaan. Kas kun (seuraa lyhyt mielikuvitusleikki tilanteesta):
Kello on 1:15 ja herään supistukseen. Koska supistuksia on tässä ollut pitkin aikaa, rajujakin, arvelen tämän olevan vain jotain yksittäistä. Seuraava supistus saa minut ehkä alakertaan käymään vessassa. Kolmaskin tulee, ja päätän ottaa Panadolin, jos se vaikka helpottaisi. Enhän halua, että mies joutuu turhaan hälyttämään itselleen sijaisen tai että isäni joutuu ajamaan 40km lapsia hoitamaan, ja sitten todetaan että väärä hälytys.
Kello 1:30 tajuan, että kyllä tämä nyt taitaa olla sitä. Tai että pakko on ainakin lähteä sairaalaan näytille. Näin pian sen vuoksi, että mulla supistukset tulevat heti parin-kolmen minuutin välein, joten tuossa vaiheessa niitä on ehtinyt tulla jo puolenkymmentä. Soitan miehelle, joka lähtee herättämään itselleen sijaisen. Yritän tavoittaa naapurissa asuvaa vuokraemäntää, jospa hän ehtisi ensihätään meille. Jos hän vastaa, yksi kivi putoaa sydämeltä. Hän ehtii meille viidessä tai kymmenessä minuutissa. Jos hän ei vastaa, soitan isälleni, joka herää kyllä varmasti ja lupaa lähteä heti tulemaan.
Kello on 1:40 kun mies soittaa että lähtee nyt tulemaan töistä. Vuokraemäntä tulee ehkä samaan aikaan, jos tulee. Synnytys on nyt ollut käynnissä 25 minuuttia.
Kello 1:55 (aikaisintaan) mies ajaa pihaan. Jos vuokraemäntä on tullut, lähdemme heti. Ajomatka sairaalaan kestää noin 40 minuuttia. Ehkä 30, jos mies painaa kaasun pohjaan. Olisimme siis sairaalassa aikaisintaan 2:25. Tällöin synnytys olisi kestänyt jo tunnin ja kymmenen minuuttia ja kohdunsuu alkaa olla täysin auki.
Jos taas joudumme odottamaan isäni saapumista, pääsemme lähtemään noin klo 2:15 eli tunnin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Ajomatkalla sairaalaan minua alkaa jo ponnistuttaa ja voi olla että vauva vain syntyy. Toisen lapsen syntymähän kesti 1h18min ensimmäisestä supistuksesta, kolmannen peräti kymmenen minuuttia pidempään.
Tämä on siis, tietenkin, pelkkä skenaario. Mutta aivan täysin mahdollinen. Jaa että ambulanssi? Lähin on Jämsässä. Sen saapuminen meille on testattu pari kertaa, kestää noin 20 minuuttia. Toki on mahdollista soittaa ambulanssi ajamaan vastaan Jyväskylästä. Tai minun lähteä ambulanssilla miehen jäädessä odottamaan isääni. Näissäkin tapauksissa matkasynnytyksen vaara on todellinen.
Vielä mielenkiintoisempi tilanne olisi, jos mies olisi juuri siellä työmatkalla synnytyksen käynnistyessä. No, ehken yritän järjestää tänne jonkun kaveriksi miehen työmatkan ajaksi. Ei siksi, etten pärjäisi lasten kanssa, vaan ihan siltä varalta että lähtö tulisi.
Pitäisi vain luottaa siihen, että keho on viisas ja ymmärtää olla synnyttämättä tilanteessa, jossa asiat on hankala järjestää. Useimmiten lapset syntyvät ihan sopivaan aikaan. Mutta eivät kaikki. Ja sattuneesta syystä minulla ei ole tällä hetkellä juurikaan luottoa kehooni. Vielä vähemmän luottoa on omaan kykyyni lukea kehon merkkejä. Siksi saattaa hyvinkin käydä niin, että en suostu uskomaan että nyt on tositilanne. Eihän kukaan halua vaivata monta ihmistä "turhan takia". Siinä mielessä käynnistys kuulostaa hyvältä. Paitsi että käynnistysajankohta on melko myöhäinen ottaen huomioon, että esikoisen synnytys käynnistyi spontaanisti tasan 39+0 aamuyöstä ja pisinkin raskausaikani on kestänyt vain rv 39+3 asti. Joten...
No, joka tapauksessa tilanne on nyt se, että keskosvaara on käytännössä takana. Toki vauva katsotaan keskoseksi vielä, jos se syntyy ennen vappuaattoa, mutta suurella todennäköisyydellä hän pääsisi silloinkin jo vierihoitoon ja ehkä ihan muutaman päivän ikäisenä kotiin. Hienoa ja ihmeellistä.
On ollut hämmästyttävää, miten moni on seurannut Facebookissa ja täällä blogissa matkaani tämän raskauden aikana. Miten täysin tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet kuulumisia ja kertoneet ajattelevansa meitä. Siitä on saanut uskomattoman paljon voimaa. Kiitos siitä!
Mistä seuraava bloggaus kertoo, onko se jo synnytyskertomus vai valitusvirsi siitä miten lantiota särkee, häpyliitos säkenöi ja pääkin meinaa levitä raskauden kanssa. Sen näemme lähiviikkoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti