Yksissä nahoissa edelleen

No onpa taas vierähtänyt melkein kaksi viikkoa ilman bloggauksia. KYS:n kätilöt ovat tulleet tutuiksi, samoin hoitokäytännöt. Vointi on ollut tasaisempi, Nifanginia ei ole tarvittu joka päivä ja useimmiten yksi tabletti on riittänyt. Olen viime päivinä käynyt pääasiassa päiväsalissa syömässä, ja ihan ok on mennyt.

Ultrattu on viimeksi tiistaina, silloin painoarvio oli jo yli 900g. Edelleen kuulemma keskikäyrän tuntumassa kasvaa. Kohdunsuun tilanne on yhä hyvä. Niukkaa verislimaista vuotoa on tullut lähes päivittäin nyt kaksi viikkoa, mutta mitään näkyvää muutosta kohdunsuulla ei ole havaittavissa.

Perjantaina ylitimme jälleen yhden rajapyykin: 26+0 ja pienemmän keskosemme syntymäviikot. Aika iso juttu! Antibiootit lopetettiin joskus reilu viikko sitten, mutta aloitettiin uudestaan perjantaina, koska keskiviikkona otetusta emättimen bakteeriviljelystä löytyi jonkinlaista sekaflooraa. En nyt sitten tiedä kauanko tuo kuuri mulla menee. Strepto-b oli negatiivinen joskus pari viikkoa sitten kun testattiin.

Tällä hetkellä tilanne näyttää siis aika hyvältä. Fiilikset on vähän ristiriitaiset. Katsoin perjantaina Inhimillisen tekijän, jossa haastateltiin kahta syövästä toipunutta, joille oli jo ehditty antaa "kuolemantuomio". He puhuivat siitä, miten paraneminen ei ollutkaan erityisen iloinen asia. Että oli vaikea saada elämästä uudestaan kiinni, kun oli ehtinyt jo heittää sille hyvästit. Että eihän tämän näin pitänyt mennä. Tavoitan tällä hetkellä omassa ajatusmaailmassani vähän samaa, toki huikeasti pienemmässä mittakaavassa. Kun välillä tilanne näytti oikeasti pahalta, mieli oli jo varautunut pikkukeskoseen. Vaikka koko ajan olen tähdännyt vähintään 28 viikkoon, mielellään tietysti ylikin, en jaksanut uskoa tosissani että päästään edes 26-viikkoiseksi. Ja nyt kun se raja meni ja mun vointi on selvästi aiempaa parempi, tuntuu vähän siltä kuin olisi tullut huijatuksi.

Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai olen helpottunut, ettei keskolarumba ole ainakaan vielä alkanut. Tällä hetkellä jopa välillä mietin, voisiko tämä raskaus sittenkin mennä täysiaikaiseksi. Mielessä käy haaveita ihan tavallisesta synnytyksestä, jossa lapsi nostetaan heti syliini - ehkä saisin jopa itse ottaa hänet vastaan. Näen sieluni silmin, miten pikkuinen ihminen itse hakeutuu rinnalle maidontuoksun perässä (videot näistä tilanteista ovat upeimpia joita ikinä olen nähnyt). Että miltä tuntuisikaan pitää lapsi ihokontaktissa koko sairaala-ajan, viedä hänet kotiin parin päivän iässä, aloittaa ihan tavallista arkea ilman rautalisiä ja maidonvahvikkeita. Täysimettää puolivuotiaaksi ja aloittaa kiinteät lapsentahtisesti sormiruokaillen. Kun se arki on täysiaikaisena syntyneen lapsen kanssa niin toisenlaista kuin keskosen.

Matkaahan niille täysille viikoille on vielä huikean pitkästi. Pikkukeskosrajaankin vielä kuusi viikkoa. Sinä aikana ehtii tapahtua mitä vain. Vaikka juuri nyt kaikki on hyvin, voi lapsi olla vuorokauden päästä maailmassa. Niin on käynyt kahdesti ennenkin. Se on aika rassaavaa. Ihan jo senkin vuoksi, että olo on niin hyvä että voisi kai tuota makoilla kotonakin. Sitä samaa miettivät myös lääkärit. Se MUTTA tässä tapauksessa on pitkä matka. Saakoskelta on Jyväskylään 40 kilometriä. Jyväskylästä Kuopioon yli 140km. Autossa istuminen noin pitkän matkan ajan on pois laskuista. Paaritaksilla auton tärinä tuntuu huomattavasti enemmän kuin pehmeällä penkillä istuessa, ja se tärinä taas stimuloi supistuksia. Pääsisinkö edes puoleen matkaan, ennen kuin kipeytyisin? Tuskin. Ja entä jos pääsisinkin kotiin saakka ja sitten heti pitäisi lähteä takaisin?

Lääkärit ja kätilöt kuitenkin ovat sitä mieltä, että kotilomaa olisi hyvä kokeilla. Ja mikäs siinä, noin niin kuin siltä kantilta että onhan tässä kova koti-ikävä. Ensi yönä tulee täyteen kolme viikkoa Kuopiossa, ja perhettä olen tänä aikana nähnyt kerran, kun viime lauantaina kävivät.

Kun kesällä 2010 makasin TYKS:ssa, tilanne oli hyvin samanlainen. Kohdunsuun tilanne erinomainen, niukkaa verislimaista vuotoa, supistuksia vessakäynneillä, silloin tällöin Nifanginin tarve. Silloin kuitenkin lääkärit pitivät tiukasti vuodelevossa vessaluvin, koska anamneesissa oli edellinen, samasta tilanteesta yhtäkkinen vedenmeno ja synnytys vuorokaudessa. Rv 28+ "hajosin" sairaalassa makaamiseen ja tinkasin kotiloman. En varsinaisesti saanut lupaa, mutta kun ilmoitin että mun on päästävä käymään kotona yksi yö, ja menen vaikka omin luvin, sain vastahakoisesti mukaan lääkkeet ja vajaan vuorokauden kotiloman. Siellä matkaa sairaalan ja kodin välillä oli 20 kilometriä. Täällä yhdeksänkertaisesti. Tuosta kotilomasta meni kolme päivää lapsen syntymään. Sattumaa tai ei, mutta pelottavaa kyllä.

Nyt lääkärit patistelevat käymään kotona. Toki seuraavassa lauseessa aina mainitaan pitkän matkan riski ja mun historia, mutta silti kotiin olisi hyvä mennä. Yksi lääkäreistä muistutti, että Jyväskylässä syntyy enemmän vauvoja kuin Kuopiossa, ja neonatologi on sielläkin puhelinsoiton päässä... Jos se on niin yksinkertaista ja turvallista, miksi edes siirretään pikkuviikkoiset Kuopioon synnyttämään? Me on viime kesänä haudattu yksi lapsi. Toisen lapsen elämän riskeeraaminen ei houkuttele vähääkään, vaikka samaan hautaan toki mahtuisi toinenkin arkku.

No, kun nyt kuitenkin olo on suhteellisen hyvä, saatan lähteäkin kotona käymään. Sitä ennen teen pienen testin: tänä iltana menen tässä Kuopiossa yhden kaverin kotiin visiitille. Jos muutaman tunnin reissu menee hyvin, olen aavistuksen turvallisemmalla mielellä kotiloman suhteen. Jos taas tuo käynti laukaisee supistukset ja/tai lisää vuotoa, tiedänpä ainakin, että Jyväskylän reissu on aivan tuhoontuomittu ajatus.

Lopuksi vielä: sain vihdoin kirjoitettua synnytystoivelistan. Tähän liitteenä kuvat siitä.