Parempia kuulumisia

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja minultakin siirtyi jo "pyöreät" lukemat pois mittarista, kun täytin pari päivää sitten 31 vuotta. Minkäänlaisia juhlia ei ollut, ei edes kakkua, kun ei ollut sellainen fiilis. Tuntui hyvältä pitää synttäripäivä ihan tavallisena päivänä. Mies oli aamusta iltamyöhään rakettimyyntihommissa, kaksi lapsista yökyläilemässä ja minä kahden lapsen kanssa kotosalla. Mitä nyt kuopusta käytin lääkärissä polvitaipeen ihottuman vuoksi, hain itselleni samalla reissulla kolmannen Proluton-pistoksen ja apteekissakin käytiin. Sattui meille vieraitakin, kun pysähtyivät ohikulkumatkalla piipahtamaan. Oli siis oikein mukava, rauhallinen päivä. Edes Facebook-syöte ei täyttynyt onnitteluista, kun vaihdoin päivää aiemmin syntymäpäiväni ihan muuksi päiväksi. Minusta kun on aina ollut vähän pöljää se, että ihmiset onnittelevat synttärinä vain koska Facebook siitä muistuttaa. Paljon kivempaa on saada muutama onnentoivotus niiltä, jotka ihan oikeasti muistavat.

Proluton on toiminut erinomaisen hyvin. Nyt on tosiaan 2,5 viikkoa ensimmäisestä pistoksesta, ja vielä joulun alla en huomannut selkeää eroa, mutta toisen pistoksen jälkeen olo muuttui aika tavalla. Supistuksia tulee harvakseltaan, vaikka toimin suhteellisen normaalisti. Olen pystynyt siivoilemaan, käymään asioilla ja elämään ihan tavallista elämää. Nyt olen muutamana aamuna jättänyt jopa Adalatin pois, ja silti olo säilyy hyvänä. Toki mulla on Adalatit aina mukana, eli saan otettua parissa minuutissa pillerin jos siltä tuntuu, mutta viimeksi on tarvetta ollut lähes viikko sitten! Silloinkin tilanne oli aika jännä, koko päivä oli mennyt hyvin, lepäilin illalla sängyllä lukemassa kirjaa, ja kun nousin siitä lastenhuoneen lattialle istumaan ja iltasatua lukemaan, alkoi aivan yllättäen supistella sarjassa. Supistukset olivat noin 40 sekuntia pitkiä ja tulivat niin tiiviisti, että ehdin lukea vain pari riviä ennen kuin seuraava aalto taas pakotti heeeeengiiiiiitteeeeeeleeeeeemääääääääääään. Puolenkymmenen supistuksen jälkeen huikkasin miehen tuomaan Adalatin. Kymmenessä minuutissa tilanne rauhoittui ja supistukset loppuivat taas kokonaan.

Mutta siis vaste Prolutonista on ollut ihmeellinen! Samalla se myös laittaa jälleen kerran miettimään TYKS:n käytäntöjä. Entä jos meidän keskoset onkin olleet seurausta keltarauhashormonin vajauksesta? No ekan keskosen kanssa tilanne eteni sen verran nopeasti (vain 10 päivää ekoista rajuista supistuksista keskossynnytykseen) ja vähän arvaamattomasti, kun kohdunsuulla ei näyttänyt tapahtuvan mitään supistelusta huolimatta, että mennee sen piikkiin. Mutta kun seuraavassa raskaudessa toistui sama kuvio, tosin supistukset alkoivat jo aiemmin, niin miksi ei lähdetty selvittämään syytä? En ainakaan muista, että hormonitasoa olisi mitattu missään tilanteessa. Ja hormonihoidosta ei edes puhuttu! Kuitenkin tämä erinomainen vaste Prolutonista viittaa siihen, että kyse voisi olla nimenomaan keltarauhashormonin puutteesta. Luulisi, että jo vuonna 2010 olisi ollut tieto siitä, että tällainen voi olla keskosuuden takana. Yliopistosairaalassa!

Hormonipäänsärkyjä on ollut edelleen jonkin verran, mutta luulen että eivät liity Prolutoniin. Ekan pistoksen jälkeen iskenyt särkykohtaus oli luultavasti ihan puhdasta sattumaa. Kun särkyjä tulee, yritän selviytyä ilman lääkettä, mutta pari kertaa viikossa on vaan otettava jotain. Viimeksi jouluaattona jouduin ottamaan gramman parasetamolia, joskaan siitä ei ollut kovin paljon apua. Ibuprofeiinia kaapista ei löytynyt, joten sitten vain sinniteltiin Paramaxin antaman lievityksen turvin.



(Joulu meni itse asiassa yllättävän mukavasti. Aattona itketti päivällä kovasti esikoisen ikävä, mutta kun päivä taittui iltaan, oli joulusaunaa ja pukin vierailua, lasten ilo tarttui. Myös pyhät ja nämä välipäivät ovat menneet ihan tavallisen joulun tapaan. Pelailtu paljon pelejä, olla öllötetty, luettu kirjoja jne.)

Sen verran vielä, että kävin tänä aamuna labrassa. Mulla on pari viikkoa etenkin kämmenet, välillä myös jalkapohjat kutisseet ajoittain. Ei mitenkään niin että hulluksi tulisi, mutta tulee sellaisia kutinakohtauksia, että pitää kuopsutella kovasti, joskus vartin, joskus puoli tuntia. Itse en siitä ollut yhtään huolissani, vaikka tiedän toki nimenomaan kämmenten ja jalkapohjien kutinan voivan olla merkki raskaushepatoosista, mutta kun se tosiaan ei ole jatkuvaa eikä ihan hirveästi elämää häiritse, niin en ole stressannut. Mies sen sijaan patisteli jo ennen joulua lääkärille. Hänen hyvän ystävänsä vaimolla oli hepatogestoosi, joka kehittyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta (joka onneksi kuitenkin päättyi onnellisesti ihan täysiaikaiseen syntymään) ja siksi mies hermoilee. Mä sitten joulunpyhinä Aktiivisen synnytyksen Facebook-ryhmässä kyselin että pitääkö tästä nyt olla huolissaan, ja sain kehotuksen käydä päivystyksessä. Soitin päivystykseen, josta pyysivät soittamaan suoraan synnärille. Sieltä kätilö sanoi, ettei ole syytä huoleen kun viikkoja on niin vähän. Kysyin, voisiko kutina johtua myös Prolutonista, ja kätilö arveli että on mahdollista. Neuvoi ottamaan yhteyden neuvolaan, jos huolettaa.

No, eilen sitten soitin neuvolaan (yritin jo maanantaina mutta en päässyt läpi) ja sain labralähetteen maksa- ja sappiarvojen mittaukseen verikokeesta. Toinen noista pitäisi olla paastoarvo, mutta ei raskaanaolevalle, joten riittää kun menee vaan otattamaan näytteen. Eilen en olis enää ehtiny käymään labrassa, joten sovittiin että menen heti tänä aamuna ja terkkari sitten pitkin päivää kyttää milloin tulokset tulee ja ilmoittaa mulle. Kun on välipäivät, niin tietenkään Korpilahden oma labra ei ollut auki, ei myöskään Muuramen (naapurikunta), vaan mun piti ajaa 40km Jyväskylään Keskussairaalan labraan. Ajanvarausta ei sinnekään saanut, mutta en ehtinyt jonottaa kuin pari minuuttia (hyvä kun kirjan sain esille) niin kutsuttiin jo sisään. Nopeasti oli siis ohi, ja nyt vaan odottelen että mihin aikaan terkkari soittaa.

Keskussairaalanmäkeä ylös tallustellessani tajusin, että kun ennen aina sairaalan ohi ajaessani muistin onnelliset hetket, kolmen vanhimman synnytysten jännityksen ja ilon, nyt nuo tienoot tuovat mieleen vain surullisia muistoja. Mielikuvia esikoisesta sivurakennuksen osastolla tai hoitajan kanssa päärakennuksen laboratoriossa. Muistoja käynneistä lapsen luona, hoitopalavereista ja huolesta.Mielleyhtymiä toisessa sairaalassa tapahtuneisiin hoidon laiminlyönteihin. Enkä oikein tiedä, miten saisin aivoni säädettyä siihen, että siellä mäellä ehkä syntyy meille keväällä taas pieni suuri lahja. Uusi elämä. Vaikea tajuta.

Mulla on muuten ihan oikea masu! Kuva on otettu joulupäivänä, jolloin viikot oli tasan 19. Lapset käy taputtelemassa mahaa, etenkin ekaluokkalainen. Hän odottaa kovasti pikkuveljeä, kun on nyt perheen ainut poika. Mä en osaa edes ajatella vauvan sukupuolta vielä. Olen nähnyt joitakin unia tytöstä, mtta just tällä hetkellä tuntuu vaikealta kuvitella vauva-arkea. Sitä, että kohta on taas joku, joka tarvitsee minua joka hetki. Että suihkussa käydään pikapyrähdys ja sammutetaan välissä hana pariinkin otteeseen kuulostellen, että itkeekö se nyt siellä. Ja kun vauva kasvaa ja lähtee liikkeelle, pitää olla tarkkana ettei lattioilla ole mitään pientä suuhun (ja kurkkuun) mahtuvaa. Ja että läppäriä ei voi enää pitää matalalla penkillä, joka meillä on sohvan edessä tietokonepöytänä, tai työntää sohvan alle turvaan silloin kun sitä penkkiä tarvitaan johonkin muuhun. Että kohta täytyy taas katsoa ettei pöydän reunalle jää mitään, minkä pieni voi vetää niskaansa. Kirjahyllyn matalalla olevaa sisältöä saa olla jatkuvasti siivoamassa takaisin paikalleen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Miten siihen taas oppiikaan, kun on jo monta vuotta ollut tolkullinen jälkikasvu? :)

Litrahinta 27 000 €

No nyt on ensimmäinen annos keltarauhashormonia saatu. Lupa lääkkeen käyttöön tuli Fimeasta vajaassa vuorokaudessa, ja vaikka tukku tietokannan mukaan tarjosi ei-oota, lääke tuli apteekkiin kuitenkin tilauksesta seuraavana päivänä eli perjantaina. Maksupolitiikan vuoksi meni kuitenkin maanantaihin ennen kuin pääsin lääkkeen hakemaan. Hintaa tuli kolmelle millin ampulille 81€, mikä antaa litrahinnaksi tosiaan huimat 27000€! Ja kelakorvausta tästä lääkkeestä ei saa lainkaan. Ilmeisesti siksi, että on näin "siviilikäytössä" kovin harvinainen, joten ei ole korvausjärjestelmän piirissä. Onneksi meillä oli mahdollisuus saada siihen maksusitoumus. Joutunen hakemaan vielä toisen satsin, sillä seuraava kontrolliaika on 7.1. ja sitä ennen pitäisi laittaa vielä kolme pistosta - joten ensimmäinen paketti ei riitä.

Pistos laitettiin kankkuun. Hoitaja kertoi nesteen olevan sen verran paksua, että ohut ruisku ei oikein "vetänyt". Tarvitaan siis paksumpi piikki. Pistos kirveli hiukan, ja puolisen tuntia sen laittamisen jälkeen alkoi todella kova päänsärky, hyvin samantapainen kuin hormonisäryt kahdessa edellisessä raskaudessa: paikallinen, pistävä kipu, joka tuntuu suunnilleen siltä kuin tulikuumaa sukkapuikkoa työnnettäisiin aivoihin. Toistaiseksi siihen riitti päänsärkycocktail (1g parasetamolia ja 400mg ibuprofeiinia) sekä uni. Toivon että pysyvätkin sillä tasolla, enkä joutuisi taas ambulanssilla neuron päivystykseen öitä viettämään, kuten viime raskaudessa useamman kerran. Samanlainen päänsärky iski myös eilen keskiviikkona. Myös lievää pahoinvointia särkykohtauksiin liittyi. Tiedä sitten johtuvatko säryt pistoksesta vai oliko puhdasta sattumaa, että ne alkoivat juuri nyt.

Adalatia olen nyt ottanut joka aamu sen 10mg. Tosin olen useampana iltana joutunut ottamaan vielä toisen pillerin. Päivällä tuntuu melko hyvältä, ja sen vuoksi tulee sitten ehkä liikuttua liikaakin. Sitten se illalla kostautuu napakoina supistuksina. Saa nähdä miten käy, kun tässä joulun tienoilla ajelemme reilut parisataa kilometriä anoppilaan. Että miten kohtu sietää pitkän autossa istumisen.

Adalatistakin aluksi seurannut päänsärky on nyt tasoittunut. Ehkä elimistö on tottunut lääkkeeseen eikä iske joka kerta sitä jysäriä päälle. Löysin hyllyjä siivotessa epikriisin edellisen keskosen sairaala-ajalta. Silloin olen näemmä syönyt 30mg Adalatia, eli nostovaraa on, jos tuntuu että tämän tehot eivät riitä. Se on huojentavaa, sillä tottakai huolestuttaa se että viikot ovat vielä näin vähäiset ja supistelu tuntuu vain yltyvän. Keskenmenorajaan on vielä neljä viikkoa, ja aktiivisen hoidon rajaan, eli tilanteeseen jolloin vastasyntynyttä lähdetään elvyttämään vaikka hän itse ei tekisi hengitysliikkeitä, on kuusi viikkoa. Kuusi pitkää viikkoa, jonka aikana voi tapahtua mitä vain. En halua edes ajatella sitä, mitä on edessä jos kohtu päättää sylkeä tämän pikkuisen ulos ennen kuin on mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Yhden (hyvin sairaan) lapsen hautaaminen oli jo tarpeeksi kamalaa. Toisen, jota ei vielä oikein ihmiseksi edes tunnustettaisi, repisi täysin kappaleiksi.

Kerroimme vauvasta isommille lapsille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Silloin sanoimme, että ei ole vielä varmaa että vauva tulee. Nyt ekaluokkalainen kyselee usein, milloin se on varmaa. Mitä siihen nyt vastaa? Ei lapsia halua pelotella sellaisilla skenaarioilla, joita ei itsekään tahdo edes ajatella. Mutta valehtelemaankaan ei voi ruveta. Olemme toistaiseksi sanoneet, että sitten se on varmaa kun vauva kotiin saadaan. Niinhän se on. Tuntuu vain epäreilulta lapsiakin kohtaan tällainen epävarmuus. Ja se että he huolehtivat voinnistani niin paljon.

Olen ajatellut paljon sitä, miten toisenlainen suhtautuminen täällä Jyväskylässä tähän tilanteeseen on, kuin Turussa reilut viisi vuotta sitten. Kun siellä rv 19+ menin ensimmäistä kertaa supistusten vuoksi äitipolille, minut kyllä otettiin osastolle lepäämään "päiväksi tai pariksi", mutta kerrottiin että mitään lääkkeitä ei vielä tässä vaiheessa voida käyttää. Ja sitten tuli se toinen lääkäri, joka sanoi, että "epäkelpo raskausmateriaali pyrkii ulos" ja minun täytyy vain hyväksyä se. Olisi potkinut pois osastolta, mutta kun jouduin odottelemaan siellä useita tunteja hakijaa, ja supistelu yltyi uudestaan tuskaiseksi, kätilöt eivät suostuneet kotiuttamaan vaan konsultoivat toista lääkäriä, joka sanoi että ei saa laittaa kotiin. Sitten tuli se tympeä lääkäri pauhaamaan, miten tuhlaan resursseja kun vielä makaan siellä. :( Ja kuitenkin silloinkin oli jo yksi pikkukeskonen taustalla. En voi olla vertaamatta tähän nykyiseen tilanteeseen, jossa annettiin Adalatit tarvittavana rv 13 ja rv 17 sain luvan ottaa niitä säännöllisesti, sekä kirjoitettiin tämä pistoshoito. Ja että alusta asti suhtauduttiin supistuksiin vakavasti ja raskautta on myös hoitohenkilökunnan toimesta pyritty suojelemaan, eikä vain levitelty käsiä että voi voi.

Olen edelleen etsiskellyt vaunuja. Tori.fi:ssä halvimmat oikeanlaiset olisivat maksaneet 105€, mutta ilmeisesti menivät saman tien, kun en saanut edes vastausta tiedusteluuni. Sitten olisi yhdet parin sadan euron vaunut kiikarissa, mutta ovat Vantaalla enkä ole löytänyt ketään, joka pääsisi niitä katsomaan. Keski-Suomessa vastaavien vaunujen hinnat tuntuvat liikkuvan 400€:ssa ja ylikin. Näyttääpä Torissa olevan jopa 700€:n hintapyyntöjä, joka on kyllä jo aika kova käytetyistä kärryistä, vaikka olisivat hyväkuntoisetkin. Minä en kaipaa mitään iskemätöntä, käytön jälkiä saa olla, vaikka toki siistit ja homeettomat on ehdoton vaatimus. Ja rungon pitää olla suora. Jos siis tiedät jonkun, jolla olisi myynnissä Emmaljungan Duot (koppa ja ratasosa erikseen) sport-rungolla (eli kääntyvä heittoaisa), minulle saa tarjota. Muunlaisia vaunuja en edes ajattele, koska tiedän kokemuksesta noiden olevan juuri täydelliset meidän tarpeisiimme. Aikaa onneksi on vielä, sillä eipähän vauva kotiin tule missään tapauksessa ennen huhtikuuta.

Vauvan liikkeitä tuntuu nyt päivittäin. Vihdoinkin! Kauan tätä tilannetta saikin tällä kertaa odotella, kun huomioi miten aikaisin ne aiemmissa raskauksissa ovat tuntuneet. Paino ei edelleenkään ole tavoittanut lähtöpainoa, oli itse asiassa vähän laskenut viime viikosta ollen taas 2,5 kiloa lähtöpainon alle. Aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla painoa on tullut jo hyvinkin viitisen kiloa. Olen iloinen tästä, eikä neuvolassakaan asiasta huolissaan olla. Sokereita olen yhä mittaillut satunnaisesti ja arvot ovat oikein hyvät. Ei siis minkäänlaista huolta niiden suhteen edelleenkään. Ehkä kokeilen joulun aikaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta, miten sokerit suhtautuvat johonkin joulusuklaan äpöstämiseen. :-D Tosin kovin paljon makea ei maistu, joten eiköhän sekin aika maltillista syömistä ole.

Huomenna täyttyy 18. raskausviikko. Sitä kohti!

Adalat kaveriksi

Kuten tiistaina mainitsin, eilen oli naisten pikkujoulut eräässä kodissa kirkonkylällä. Jälkikäteen ajateltuna olis varmaan ollut parempi jäädä kotiin... Tosin eipä se kotona makaaminenkaan välttämättä mitään olis muuttanut.

Mutta siis aamulla nousin ylös seitsemältä, kuten aina, laittamaan lapset koulutaksiin. Käytännössä se tarkoittaa, että siirryn yläkerran sängystä alakerran sohvalle makoilemaan ja pidän vaan huolen, että lapset nousee, saa ajoissa vaatteet päälle ja murua rinnan alle ja ehtivät taksiin. Sen jälkeen mä useimmiten jatkan vähän aikaa unia sohvalla. Kymmenen aikaan nousi kuopus, ja mä kävin viemässä hänet perhepäivähoitajalle tuohon parin kilometrin päähän. Tuo mutka vie ehkä vartin verran aikaa pukemisimeen, olin max. 20 min pystyssä. Pari supistusta, mutta ei mitenkään hankalia.

Palasin takaisin sohvan pohjalle. Tai tokihan mä söin siinä välissä, mutta siis päivä kului iltapäivään puoli kolmeen sohvalla. Sitten hakemaan kuopus. Hänen kotiuduttuaan täytin tiskikoneen ja aloin lämmittää pannulla ruokaa jääkaapista. Siinä hellan ääressä alkoi taas tulla supistuksia. Sellaisia selvästi tuntuvia, mutta aika helppoja. Niitä vaan ehti tulla aika monta siinä ehkä puolessa tunnissa, minkä keittiöpuuhissa vietin.

Syömisen jälkeen istuin sohvalle pyykkejä viikkaamaan. Sen jälkeen pitikin jo lähteä. Ajoin ensin ruokakauppaan hakemaan muutaman maitopurkin ja nakkipaketin. Kaupassa meni noin viisi minuuttia, jonka aikana tuli kaksi supistusta. Sitten ajoin ottopisteelle ja kävin viereisellä ärrällä rikkomassa setelin. Supistus.

Matka jatkui naisten iltaan. Siellä asettauduin kyljelleni säkkituoliin. Nousin siitä vain kolme kertaa: kahdesti ottamaan tarjoamisia (oli muuten ihanaa riisipuuroa! Ja niitä kakkuja, kun pöytä oli koreana!!) ja kerran polvilleni ottamaan valokuvan laulun sanoista. Ja joka kerta tuli supistus. Sellainen, että piti puhallella läpi. Myös maatessa supistuksia tuli useampia. Osa kesti noin kymmenen sekuntia, pisin puolisen minuuttia. Supistuksen aikana koko mahan muoto muuttui aivan toisenlaiseksi, yhtenäiseksi palloksi.

Tulin kotiin yhdeksän maissa. Supistelu jatkui tasaisesti, mutta koska se ei käynyt kipeää, oli vain epämiellyttävää, en ottanut Adalatia. Mutta sitten kiipesin portaat yläkertaan ja istahdin lukemaan lapsille iltasatua. En päässyt monta riviä eteenpäin kun massiivinen, toki edelleen kivuton supistus salpasi hengen. Melkein heti tuli perään toinen. En pystynyt puhumaan, yritim vain puhallella supistusta pois. Toisen hiljalleen laannuttua huusin alakerran kymmenvuotiaalle asukkaalle, että hän toisi yhden Adalatin ja vesilasin. Viereisestä kuului yhdeksänvuotiaan huolestunut kysymys, supisteleeko. Että tosiaan pitää lastenkin joutua huolestumaan tällaisesta! Iltasatu jäi lukematta, kömmin lääkkeen otettuani sänkyyn. Nukahdin melko pian, mutta ennwn sitä ehti tulla vielä pari kevyempää supparia.

Tänä aamuna soitin äitipolille. Sain nyt luvan ottaa Adalatia säännöllisesti aamuisin. Toivotaan että se auttaa. Mutta kotoa en kyllä enää uskalla mihinkään lähteä, ellei ole ihan pakko. Jouluostokset jäävät miehen vastuulle. :( Voi että tuntuu kurjalta! Olin niin odottanut ensi viikkoa, kun lapset on vielä koulussa ja kuopus hoidissa mutta mies lomalla. Että sitten kierretään kaupoissa hakemassa lahjat. Mitään ei ole vielä hankittuna. Ajatuksia on kyllä. Mies on vähän epäkäytännöllinen näissä, eikä välttämättä muista lasten toiveita... Ja onhan se muutenkin ihanaa yhdessä shoppailla lasten iloksi. Muutenkin masentaa ajatus sohvan pohjalle jäämisestä. Ihan pyllystä ja poikittain, suoraan sanottuna.

Gravidan sihteeri olikin laittanut sen lääkelupahakemuksen postiin. Hyvä niin, ni ei tartte ajaa 80km:n mutkaa sitä hakemaan. Kai se tänään tulee postissa. Sinällään sillä ei ole kiire, sillä kun soitin apteekkiin että tilaavat sitä valmiiksi, kerrottiin lääkkeen olevan loppu tukustakin. Ensi viikolla pitäisi tulla. Toivottavasti tulee myös. Hinta on ihan järkyttävä: kolme yhden millin injektiota (siis kolmen viikon annos) maksaa 80-90€! Lisäksi mun täytyy maksaa Fimealle 18€ luvasta käyttää tuota lääkettä. Että melekosen kallis lapsukainen täältä on tulossa... Toki vaikka hedelmöityshoitojen hintoihin nähdenhän nämä on pikkurahoja. Joten ei pitäisi valittaa. Sietää vaan toivoa, että lääke myös tehoaa!

Vielä sokereista. Mittailin niitä eilen ja toissapäivänä. Paastoarvot ovat olleet hyvin maltillisia, eilen 11h paasto taisi olla 4,4. Söin ihan järkyttävän monta hapankorppua (ei sitä voi vaan lopettaa kun rouskuu niin ihanasti) ja tunnin päästä arvo oli 7,7. Sillä hiilarimäärällä! Toissapäivänä taas oli 7h paasto, jonka jälkeen sokerit 4,2. Perunapataruoan jälkeen tunnin päästä sokerit 5,9 ja kahden tunnin päästä 5,5.  Tänä aamuna söin kreikkalaista jugurttia hedelmien kanssa, ja tunnin päästä arvo oli samoin 5,5. Että en ihan kauheesti nyt näistä suostu ahdistumaan.

Sykkeitä ja - yllätys yllätys - supistuksia

Tovi on vierähtänyt edellisestä kerrasta. Osin se johtuu siitä, että olen yrittänyt metsästää blogiin lisättäväksi tiedostoa tekstistä, jonka kirjoitin kirjoittajakurssille männävuonna. Se sisälsi tuokiokuvia vuoden 2010 prenataalijaksosta, siis tunnelmia vuodelevosta TYKS:ssa toista keskosta odottaessa. Tiedän että se on jossain, joko omalla tai mummolan koneella, mutta en löydä. Paperiversio on kyllä olemassa, mutta en jaksaisi ruveta naputtelemaan teksiä uudestaan koneelle. Ehkä se löytyy vielä.

Viuh-viuh-viuh - elämän ääni!

Paljon on tapahtunut, tiedä sitten miten kiinnostavia asioita, mutta sellaisia kuitenkin joita ajattelin blogiin raportoida. Mistähän tuota aloittaisi? No vaikkapa sydänäänistä. Mulla on oma Angelsound-kotidoppleri, jolla olen jostain kymppiviikolta asti silloin tällöin (pari kertaa viikossa) kuulostellut kohdun kuulumisia. Pääsääntöisesti huonolla menestyksellä, sillä vain istukkavirtaukset humisevat joka puolella. Edellisraskaudessa muistelen kuulleeni sykkeet jo joskus kymmenennen viikon jälkeen, ehdottomasti ennen 12. raskausviikkoa, ja niinpä sitten kun 14. viikko täyttyi eikä vieläkään tulosta tullut, soitin neuvolaan ja kysyin voisiko kokeilla heidän laitteillaan. Terkkari pyysi minut käymään tiistaina iltapäivällä, kun oli tullut peruutus. Kuuntelimme ääniä ensin yhdellä, sitten toisella dopplerilla, turhaan. Välillä terkkari käski mun kääntyä kyljelleni ja odotimme hetken, sitten uusi yritys. Lopulta tuli toinenkin terkkari kuuntelemaan. Hän sai pari kertaa laitteessa vilahtamaan hetken vauvan sykelukeman, mutta varsinaisia ääniä ei kuulunut. Mulle tarjottiin mahdollisuutta päästä seuraavana päivänä ultraan naapurikunnan neuvolaan (joka on siis huomattavasti lähempänä kuin muut oman kunnan neuvolat tai äitipoli), mutta jo näköhavainto sikiön sykelukemasta huojensi mieltäni niin, että sanoin tämän riittävän.

Seuraavalla viikolla, rv 15+3, otin sitten oman dopplerini käteen vähän kuin ajankuluksi. Asetin sen alavatsalle vasemmalle ja kuuntelin muutamia muksahduksia ja humahduksia, joita vauvan liikkeet aiheuttivat - ja sitten yhtäkkiä hän liikahti dopplerin alle! Mikä ihana, ihana ääni se onkaan! Kovin kauan en viitsinyt lapsukaista kiusata oman huvini vuoksi, mutta suuri huoli poistui. Välillä on tuntunut jo siltä, että meille ei ole tervettä lasta tulossakaan. Luulen että tämä "kutina" johtuu pikemminkin siitä, että olen tottunut elämään katastrofista katastrofiin. Esikoisen sairaus oli niin vaikea ja saneli koko elämäämme lähes 12 vuotta, että en vieläkään ole tottunut tähän tavallisen lapsiperheen elämään. Koko ajan jossain takaraivossa odottaa, että tulee jotain kamalaa. Että ei meidän elämä vaan voi olla näin helppoa. Erityislapsen äidin identiteetti on minussa niin syvällä, ettei sitä ihan noin vain riisutakaan, vaikka lapsi elääkin nyt vain muistoissa eikä hänestä enää tarvitse kantaa huolta.

Raskausdiabetes?

Jaa niin tosiaan, kävinhän minä sokerirasituksessakin. Ja sössin sen. Mulle oli annettu ohjeeksi 12 tunnin paasto. Koska aika labraan oli varattu klo 7.30, mun oli tarkoitus syödä iltapala klo 19 jälkeen. Sitten havahduin yhtäkkiä klo 20 siihen, että unohdinpa koko jutun. En uskaltanut enää ottaa iltapalaa, mikä jälkikäteen ajatellen oli typerää, koska myöhemmin luin paaston ohjeistukseksi 10-12 tuntia. Loogisesti ajatellen kuitenkin luulin olevan niin, että lyhempi paasto antaa virheellisemmän tuloksen kuin pidempi.

Niinpä menin seuraavana aamuna rasitukseen 14,5 tunnin paaston jälkeen. Tuloksena oli paastoarvo 5,3, joka on siis raja-arvo ja riittää radi-diagnoosiin, vaikka 1h ja 2h arvot olivat hyvät. Vasta pari päivää tulosten saamisen jälkeen tajusin alkaa selvittää, miten liian pitkä paasto vaikuttaa arvoihin. Yllätyksekseni luin, että se saattaakin antaa väärän hälytyksen, koska elimistö alkaa itse korjata liian matalaa verensokeria. Sain neuvolasta kuitenkin verensokerimittarin ja luennon radin hoidosta. Näin siitä huolimatta, että terkkarikin piti todennäköisenä raja-arvon virheellisyyttä.

Seuraavana aamuna otin 12 tunnin paastoarvon. 4,7, eli oikein hyvä. Tarkoitus on ollut mittailla sokereita muutenkin, kun tuo mittari kerran on käytettävissä. Mä vaan olen ADD-aivoineni niin huono tällaisissa kellontarkasti tehtävissä asioissa. Unohdan hyvät aikeeni. Aamuisin kun herään laittamaan koululaiset taksiin, odottelen että paastoaika tulisi täyteen. Ja sitten nukahdan sohvalle ja herään vasta, kun iltapalasta on vierähtänyt 13 tuntia. Ja ruokien jälkeen mittaamiset sitten? Ei vaan muista! Pitäisi skarpata tässä, ihan terkkarin mieliksi. Vaikka mulle nyt tehdään sitten se uusi rasitus rv 24-26.

Tällä hetkellä elän kuitenkin sen mukaan, ettei mulla ole radia. Olen toki raskaustestistä asti rajoittanut sokereiden syömistä, esimerkiksi karkit ovat saaneet jäädä kaupan hyllylle ja muutenkin sokeriherkkuja olen nautiskellut maltillisesti. Tiedä sitten siitäkö johtuu vai mistä, etten ole vielä saavuttanut lähtöpainoani, vaan olen kilon verran sen alapuolella. Osaltaan se ehkä johtuu siitä, että nyt raskausaikana mulla säilyy kylläisyyden tunne todella kauan. Nytkin taitaa olla edellisestä ateriasta kohta seitsemän tuntia, ja yhä tuntuu että ei ole yhtään nälkä. Täytyy kyllä kohta syödä kuitenkin. Pitäisi oikeasti keskittyä säännölliseen syömiseen. Toki mulla on niin monta kymmentä kiloa ylipainoa, ettei varsinaisesti haittaa vaikka painoa ei tulisi lainkaan koko raskausaikana. Ehkä elimistö tällä kummallisella kylläisyyden tunteella pitää huolen siitä, ettei paino nouse?

Jaa että miten supistelu? 

No eihän se kovin hyvin. Viime perjantaina siirryttiin siinäkin uudelle tasolle. Aiemmin supistustuntemukset on olleet lähinnä särkyä selässä ja lantiossa, ja puristava tunne alavatsalla. Perjantaina kuitenkin tuli ensimmäinen pitkähkö (yli 20 sek) supistus, joka tuntui ihan oikeana poltteena vatsan puolella. Se meni ohi eikä toistunut moneen tuntiin, mutta lantion särky vaivasi koko ajomatkan Korpilahdelta Kalantiin ystävän joulukonserttiin. Ja konsertissa, ja sen jälkeen ystävien kotona. Vaikka makasin sohvalla, särky aaltoili jatkuvasti. Ja kun siinä tuli valvottua pitkälle yöhön jutellessa, jossain vaiheessa tuntemukset siirtyivät taas vatsankin puolelle. Siinä vaiheessa kun oli tullut viiden-kuuden supistuksen sarja muutaman minuutin välein, totesin että on turvauduttava Adalatiin. Ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa. Sekään ei heti helpottanut, mutta nukahdin lopulta ja aamulla herätessä supistelu oli rauhoittunut.

Joka päivä supistuksia tulee. Aamuisin kun nousen ylös, tulee muutama napakka supistus peräkkäin, ja asettuu sitten. Päivän mittaan aina välillä, usein autoa ajaessa, kohtu kiristyy, joskaan ei kovin kipeästi. Mutta heti jos ei tarpeeksi ehdi tai malta makoilla, se kostautuu. Kuten tänään. Vaikka suurimman osan päivästä vietin sohvalla, noin 2,5 tuntia vienyt neuvolareissu teki sen, että kotona ruokaa laittaessa häiritseviä supistuksia tuli ihan jatkuvasti. Nyt makaan sohvalla ja olo on taas parempi. En tiedä mitä tapahtuu kun nousen tästä syömään.

Lääkesekoilua

Minunhan piti aloittaa progesteronihoito rv 16 alkaen. Eilen kävin lopultakin hakemassa apteekista 30 päivän annoksen Lugesteron-emätinkapseleita. Olen siitä huoleton tyyppi, että aika usein lääkkeiden tuoteseloste jää lukematta. Nyt kuitenkin kaivoin sen esille ja kahlasin läpi. Onneksi! Siinä nimittäin mainittiin - kuten paketissakin, minkä myöhemmin huomasin - tuotteen sisältävän maapähkinäöljyä. Olen allerginen käsittelemättömälle pähkinälle. En vaarallisesti, vaan niiden syöminen aiheuttaa lähinnä epämukavaa oloa kurkun, nenän ja korvien kutinana. Koska pakkausseloste kuitenkin yksiselitteisesti kielsi tuotteen käyttämisen pähkinäallergikoilta, päätin jättää kokeilematta ennen kuin olen jutellut lääkärin kanssa.

Tänään sain iltapäivästä kiinni Gravidan lääkärin. Hän ihmetteli ensin sitä, että Pharmacan mukaan lääke ei sisällä maapähkinä- vaan auringonkukkaöljyä. Tuoteseloste oli kuitenkin aivan selkeä. Lääkäri meinasi, että voin kuitenkin kokeilla sopisiko lääke minulle, kun ei pähkinä ole koskaan mitään vakavaa minulle aiheuttanut.

Viiden minuutin päästä puhelin soi ja lääkäri kertoi neuvotelleensa kolmen muun kollegan kanssa. Heistä kaksi oli ollut sitä mieltä, että koska pähkinäallergia on arvaamaton ja saattaa yllättäen aiheuttaa hyvinkin voimakkaan reaktion, en missään tapauksessa saa lähteä kokeilemaan miten käy. Kysyin, onko vaihtoehtoista hoitoa olemassa, kun supistelu kuitenkin on selvästi viime päivinä ollut voimakkaampaa. Kuulemma ei. Kuitenkin jonkin ajan päästä lääkäri soitti uudestaan ja kertoi jutelleensa taas kollegoidensa kanssa. He olivat tulleet siihen tulokseen, että minulle kokeillaan erityisluvallista pistoshoitoa.

Käyn hakemassa äitipolilta hakemuksen, jonka täyttämällä saan apteekista Prolution depot -nimistä lääkettä. Se annostellaan pistoksena lihakseen kerran viikossa joko tk:ssa tai neuvolassa raskausviikolle 37 asti, ellei lapsi sitä ennen synny. Saa nähdä minkä hintainen tuote on kyseessä. Toisaalta kuukauden annos Lugesteroniakin maksoi lähes 40€. Ehkä neljä pistosta, joka kuukaudessa tulee annettua, ei maksa sen enempää. Toivottavasti. Ja toivottavasti tuo hoito tehoaa. Tällä hetkellä tuntuu, että en kohta voi oikeasti edes kotoa poistua, kun supistelu ärhäköityy heti. :( Huomenna olen menossa naisten pikkujouluihin, mutta varmistin että pääsen sielläkin pötköttelemään. On kuulemma säkkituoleja tarjolla, eiköhän se riitä.

Masu kasvaa 

Olen koko alkuraskauden ajatellut, ettei mulle varmaan mitään vauvapallukkaa edes tule. Vatsassa on sen verran röllykkää, että se peittää kyllä kohdun pömpötyksen tehokkaasti. Nyt kuitenkin huomaan, että vatsa on vähän erilainen. Jo reilu viikko sitten eräs tuttava sanoi, että raskauden huomaa jo selvästi. Itse en mahaa näe, mutta toki housut kiristävät jo niin, että farkkuihin piti viritellä hiuspompuloista venymisvaraa ja pikkuhousut puristavat myös ikävästi. Kohdunpohja tuntuu jo lähes navan korkeudella! Hurja hyppäys tapahtui ihan lyhyessä ajassa. Silloin kaksi viikkoa sitten kun neuvolassa yritettiin tavoittaa sykkeitä, ei kohtua vielä oikein erottanut rasvakerroksen alta. Nyt se on aivan selkeästi tunnettavissa - myös silloin kun ei supista. On se kyllä aika ihanaa! :)

Joulu tulloo, juosta pittää, sanoi vanha kansa. Minun osaltani juoksut on kyllä juostu. Mies jää perjantaina kuukauden pituiselle joululomalle (tuon työpaikan ehdottomia etuja!) ja oli tarkoitus tehdä joulusiivousta yhdessä, minä toki vointini mukaan. Aika heikolta näyttää nyt sen osalta. Mutta ehkä se joulu tulee vähemmälläkin touhuamisella. Kaappeja meillä ei ole ikinä siivottukaan, mutta huushollin kaaos pitäisi kyllä saada selätettyä. Onneksi on mahdollisuus käyttää myös kotipalvelua 6h/vko, tai enemmänkin jos tarve vaatii. Jouluostosten hoito jää jollekin muulle. Vaunujen hankinta mulla tällä hetkellä on eniten mielessä. Ne kun haluan käytettynä, eikä mies osaa samalla tavalla huomioida kaikkia pikkujuttuja kuntoa tarkistaessa. Mutta voi olla että mun on vaan luotettava. Yhdet on nyt kiikarissa, taisivat olla Hämeenlinnassa... Ehkä saamme ne vielä ennen joulua.

Nyt päästän muksut katsomaan Maltin ja Valtin joulukalenteria. Aikamoinen tarina tässä nyt jo tulikin, vaikka en edes kaikkea mielessä ollutta kertonut! Ehkä joku kuitenkin jaksoi lukea loppuun asti. :-D