Parempia kuulumisia

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja minultakin siirtyi jo "pyöreät" lukemat pois mittarista, kun täytin pari päivää sitten 31 vuotta. Minkäänlaisia juhlia ei ollut, ei edes kakkua, kun ei ollut sellainen fiilis. Tuntui hyvältä pitää synttäripäivä ihan tavallisena päivänä. Mies oli aamusta iltamyöhään rakettimyyntihommissa, kaksi lapsista yökyläilemässä ja minä kahden lapsen kanssa kotosalla. Mitä nyt kuopusta käytin lääkärissä polvitaipeen ihottuman vuoksi, hain itselleni samalla reissulla kolmannen Proluton-pistoksen ja apteekissakin käytiin. Sattui meille vieraitakin, kun pysähtyivät ohikulkumatkalla piipahtamaan. Oli siis oikein mukava, rauhallinen päivä. Edes Facebook-syöte ei täyttynyt onnitteluista, kun vaihdoin päivää aiemmin syntymäpäiväni ihan muuksi päiväksi. Minusta kun on aina ollut vähän pöljää se, että ihmiset onnittelevat synttärinä vain koska Facebook siitä muistuttaa. Paljon kivempaa on saada muutama onnentoivotus niiltä, jotka ihan oikeasti muistavat.

Proluton on toiminut erinomaisen hyvin. Nyt on tosiaan 2,5 viikkoa ensimmäisestä pistoksesta, ja vielä joulun alla en huomannut selkeää eroa, mutta toisen pistoksen jälkeen olo muuttui aika tavalla. Supistuksia tulee harvakseltaan, vaikka toimin suhteellisen normaalisti. Olen pystynyt siivoilemaan, käymään asioilla ja elämään ihan tavallista elämää. Nyt olen muutamana aamuna jättänyt jopa Adalatin pois, ja silti olo säilyy hyvänä. Toki mulla on Adalatit aina mukana, eli saan otettua parissa minuutissa pillerin jos siltä tuntuu, mutta viimeksi on tarvetta ollut lähes viikko sitten! Silloinkin tilanne oli aika jännä, koko päivä oli mennyt hyvin, lepäilin illalla sängyllä lukemassa kirjaa, ja kun nousin siitä lastenhuoneen lattialle istumaan ja iltasatua lukemaan, alkoi aivan yllättäen supistella sarjassa. Supistukset olivat noin 40 sekuntia pitkiä ja tulivat niin tiiviisti, että ehdin lukea vain pari riviä ennen kuin seuraava aalto taas pakotti heeeeengiiiiiitteeeeeeleeeeeemääääääääääään. Puolenkymmenen supistuksen jälkeen huikkasin miehen tuomaan Adalatin. Kymmenessä minuutissa tilanne rauhoittui ja supistukset loppuivat taas kokonaan.

Mutta siis vaste Prolutonista on ollut ihmeellinen! Samalla se myös laittaa jälleen kerran miettimään TYKS:n käytäntöjä. Entä jos meidän keskoset onkin olleet seurausta keltarauhashormonin vajauksesta? No ekan keskosen kanssa tilanne eteni sen verran nopeasti (vain 10 päivää ekoista rajuista supistuksista keskossynnytykseen) ja vähän arvaamattomasti, kun kohdunsuulla ei näyttänyt tapahtuvan mitään supistelusta huolimatta, että mennee sen piikkiin. Mutta kun seuraavassa raskaudessa toistui sama kuvio, tosin supistukset alkoivat jo aiemmin, niin miksi ei lähdetty selvittämään syytä? En ainakaan muista, että hormonitasoa olisi mitattu missään tilanteessa. Ja hormonihoidosta ei edes puhuttu! Kuitenkin tämä erinomainen vaste Prolutonista viittaa siihen, että kyse voisi olla nimenomaan keltarauhashormonin puutteesta. Luulisi, että jo vuonna 2010 olisi ollut tieto siitä, että tällainen voi olla keskosuuden takana. Yliopistosairaalassa!

Hormonipäänsärkyjä on ollut edelleen jonkin verran, mutta luulen että eivät liity Prolutoniin. Ekan pistoksen jälkeen iskenyt särkykohtaus oli luultavasti ihan puhdasta sattumaa. Kun särkyjä tulee, yritän selviytyä ilman lääkettä, mutta pari kertaa viikossa on vaan otettava jotain. Viimeksi jouluaattona jouduin ottamaan gramman parasetamolia, joskaan siitä ei ollut kovin paljon apua. Ibuprofeiinia kaapista ei löytynyt, joten sitten vain sinniteltiin Paramaxin antaman lievityksen turvin.



(Joulu meni itse asiassa yllättävän mukavasti. Aattona itketti päivällä kovasti esikoisen ikävä, mutta kun päivä taittui iltaan, oli joulusaunaa ja pukin vierailua, lasten ilo tarttui. Myös pyhät ja nämä välipäivät ovat menneet ihan tavallisen joulun tapaan. Pelailtu paljon pelejä, olla öllötetty, luettu kirjoja jne.)

Sen verran vielä, että kävin tänä aamuna labrassa. Mulla on pari viikkoa etenkin kämmenet, välillä myös jalkapohjat kutisseet ajoittain. Ei mitenkään niin että hulluksi tulisi, mutta tulee sellaisia kutinakohtauksia, että pitää kuopsutella kovasti, joskus vartin, joskus puoli tuntia. Itse en siitä ollut yhtään huolissani, vaikka tiedän toki nimenomaan kämmenten ja jalkapohjien kutinan voivan olla merkki raskaushepatoosista, mutta kun se tosiaan ei ole jatkuvaa eikä ihan hirveästi elämää häiritse, niin en ole stressannut. Mies sen sijaan patisteli jo ennen joulua lääkärille. Hänen hyvän ystävänsä vaimolla oli hepatogestoosi, joka kehittyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta (joka onneksi kuitenkin päättyi onnellisesti ihan täysiaikaiseen syntymään) ja siksi mies hermoilee. Mä sitten joulunpyhinä Aktiivisen synnytyksen Facebook-ryhmässä kyselin että pitääkö tästä nyt olla huolissaan, ja sain kehotuksen käydä päivystyksessä. Soitin päivystykseen, josta pyysivät soittamaan suoraan synnärille. Sieltä kätilö sanoi, ettei ole syytä huoleen kun viikkoja on niin vähän. Kysyin, voisiko kutina johtua myös Prolutonista, ja kätilö arveli että on mahdollista. Neuvoi ottamaan yhteyden neuvolaan, jos huolettaa.

No, eilen sitten soitin neuvolaan (yritin jo maanantaina mutta en päässyt läpi) ja sain labralähetteen maksa- ja sappiarvojen mittaukseen verikokeesta. Toinen noista pitäisi olla paastoarvo, mutta ei raskaanaolevalle, joten riittää kun menee vaan otattamaan näytteen. Eilen en olis enää ehtiny käymään labrassa, joten sovittiin että menen heti tänä aamuna ja terkkari sitten pitkin päivää kyttää milloin tulokset tulee ja ilmoittaa mulle. Kun on välipäivät, niin tietenkään Korpilahden oma labra ei ollut auki, ei myöskään Muuramen (naapurikunta), vaan mun piti ajaa 40km Jyväskylään Keskussairaalan labraan. Ajanvarausta ei sinnekään saanut, mutta en ehtinyt jonottaa kuin pari minuuttia (hyvä kun kirjan sain esille) niin kutsuttiin jo sisään. Nopeasti oli siis ohi, ja nyt vaan odottelen että mihin aikaan terkkari soittaa.

Keskussairaalanmäkeä ylös tallustellessani tajusin, että kun ennen aina sairaalan ohi ajaessani muistin onnelliset hetket, kolmen vanhimman synnytysten jännityksen ja ilon, nyt nuo tienoot tuovat mieleen vain surullisia muistoja. Mielikuvia esikoisesta sivurakennuksen osastolla tai hoitajan kanssa päärakennuksen laboratoriossa. Muistoja käynneistä lapsen luona, hoitopalavereista ja huolesta.Mielleyhtymiä toisessa sairaalassa tapahtuneisiin hoidon laiminlyönteihin. Enkä oikein tiedä, miten saisin aivoni säädettyä siihen, että siellä mäellä ehkä syntyy meille keväällä taas pieni suuri lahja. Uusi elämä. Vaikea tajuta.

Mulla on muuten ihan oikea masu! Kuva on otettu joulupäivänä, jolloin viikot oli tasan 19. Lapset käy taputtelemassa mahaa, etenkin ekaluokkalainen. Hän odottaa kovasti pikkuveljeä, kun on nyt perheen ainut poika. Mä en osaa edes ajatella vauvan sukupuolta vielä. Olen nähnyt joitakin unia tytöstä, mtta just tällä hetkellä tuntuu vaikealta kuvitella vauva-arkea. Sitä, että kohta on taas joku, joka tarvitsee minua joka hetki. Että suihkussa käydään pikapyrähdys ja sammutetaan välissä hana pariinkin otteeseen kuulostellen, että itkeekö se nyt siellä. Ja kun vauva kasvaa ja lähtee liikkeelle, pitää olla tarkkana ettei lattioilla ole mitään pientä suuhun (ja kurkkuun) mahtuvaa. Ja että läppäriä ei voi enää pitää matalalla penkillä, joka meillä on sohvan edessä tietokonepöytänä, tai työntää sohvan alle turvaan silloin kun sitä penkkiä tarvitaan johonkin muuhun. Että kohta täytyy taas katsoa ettei pöydän reunalle jää mitään, minkä pieni voi vetää niskaansa. Kirjahyllyn matalalla olevaa sisältöä saa olla jatkuvasti siivoamassa takaisin paikalleen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Miten siihen taas oppiikaan, kun on jo monta vuotta ollut tolkullinen jälkikasvu? :)