Pakkohan se on myöntää - sairauslomalle

Eilen keskiviikkona lähdin taas reippaana tyttönä töihin. Kaupan kautta työpaikalle valmistelemaan perheryhmän aamupalaa. Oikeastaan heti työpaikalle tullessa huomasin, että taas alkaa supistaa. En halunnut välittää siitä. Halusin olla normaalisti, tavata perheet, ohjata ryhmää. Tajusin kuitenkin, että pakkohan mun on jotain tehdä. Yritin tavoittaa neuvolan terkkaria ja jätin soittopyynnön. Paistoin cocktailpiirakat, keitin kahvit, keräsin jugurtit ja tuoremehut ynnä muut tarjoamiset työkaverin kanssa. Ryhmä alkoi kymmeneltä ja osallistujia oli ilahduttavasti. Siinä vaiheessa oma olo oli jo sellainen, että hain välillä jumppapallon alleni. Siinä istuessa oli helppo pyöritellä lanteita. Yksi asiakkaista (joka jo reilu kuukausi sitten oli osannut vihreästä naamastani päätellä että olen raskaana) kysyi vaivihkaa, supistaako minua. Mitäpä siinä muuta voi sanoa kuin myöntää. Työkaveri kyseli, pystynkö olemaan. Aioin sinnitellä ryhmän loppuun asti, mutta sitten oli annettava periksi.

Terkkari soitti ja sain neuvolalääkärille ajan täksi aamuksi. Sanoin työkavereille, että luultavasti jään saikulle. Synnytysvalmennusiltojen kohtalo mietityttää. Mutta minkäs tälle tekee. Ajoin kotiin ja pötkähdin sohvalle. Supistelu rauhoittui aika hyvin levossa, mutta heti kun piti nousta ylös, se alkoi taas. Huono olokin oli, vaikka pahoinvointi on ollut jo reilun viikon lähes kokonaan poissa. Kun lapset kiehnäsivät, vaistomaisesti estin heitä tulemasta vatsan päälle. Oikeasti pienet tönäisyt eivät tässä vaiheessa tunnu missään, ja aivan hyvin mahaan voisi vaikka nojaillakin. Mutta selkäytimestä se tulee, että vähänkin vatsan suunnalle osuva käsi, jalka tai peffa saa refleksinomaisen torjunnan. Siitä tietty tulee vähän paha mieli itselle, vaikka yrittääkin tilannetta paikkailla ohjaamalla lapset sitten parempaan kohtaan, halimalla ja hellimällä. 

No, tänään kävin sitten neuvolassa. Lääkäriä en ollut tavannut aiemmin, sellainen nuori mies. Kyseli minä päivänä se äitipoliaika onkaan tulossa, pohtien ilmeisesti pitäisikö laittaa päivystyslähete sinne. Lopulta kuitenkin päätyi kirjoittamaan saikkua tiistain Gravida-aikaan asti. 

Tämä tilanne rassaa suunnattomasti. Viime raskaudessa jouduin himmailemaan supistusten vuoksi 20. viikolta alkaen. Silloin en voinut muuta kuin pikkupyykkejä ripustaa - kunhan joku ensin nosti pyykkikorin niin lähelle, etten joutunut kumartumaan kertaakaan. Edes ruokapöytää en voinut pyyhkiiä, koska kumartuminen aiheutti välittömästi supistuksen. Niinpä panokseni kotitöihin oli todella vaatimaton. Ruokaa laitoin, ja tosiaan niitä pikkupyykkejä ripustin, jonkin verran viikkasin puhtaita vaateita, jos niitä ei vain tarvinnut kovin paljon oikoa. Kaikki muu oli miehen vastuulla. Nyt olen muutenkin ollut vähän saamaton kotitöissä, mikä liittyy suoraan suruprosessiin ja kriisin vaiheeseen. Mies on pyörittänyt arkea enemmän. Ja nyt näyttää siltä, että hommat kaatuvat entistä enemmän hänen harteilleen. Se tuntuu törkeän pahalta. 

Onneksi lapset ovat sen verran isoja, ettei heitä tarvitse enää kummemmin hoitaa. Ei siis pyllypyykkiä, ei syöttämistä, nostelua tai kantamista. No, nuorimmaisen yleensä kannan aamulla alakertaan, kun hän on hiukkasen hidas heräämään. Katsotaan kauanko sen voin vielä tehdä. Tuntuu sydäntäsärkevältä sanoa lapselle, että sorry, äiti ei nyt pysty vaikka sinä tällaista huolenpitoa tarvitsisit. Myös jouduin eilen illalla, kun mies oli jo lähtenyt töihin, pyytämään isompia tekemään nuorimmalle iltapalan, koska heti kun nousin ylös, alkoi supistaa. Eihän se ole iso asia, yhden voileivän tekeminen, mutta kun pienemmän ruokkiminen ei kuulu vielä alakouluikäisen vastuulle. Tai eihän se heidän vastuullaan ole, vaikka heiltä välillä apua pyydänkin. Kumminkin ruoka on valmiina kaapissa ja minä neuvon mitä pitää tehdä. 

Kaikkinensa tämä tilanne on todella ahdistava. Mulla tulee huomenna täyteen 12 viikkoa. Tiedän, että kohdussa on ainakin ollut sykkivä sydän, ja uskon että on edelleen, sillä raskausoireet ovat ihan selkeät eikä mitään vuotoa ole. Epämääräistä muljuntaa olen tuntenut parina iltana sen jälkeenkin, kun ensi kertaa sen koin, joten uskon sen todella olevan vauvan liikkeitä. Niinpä kaikki olisi paremmin kuin hyvin ilman tätä riivatun supistelua. On äärimmäisen vaikea hyväksyä, että oma kroppa pyrkii pettämään. Taas. Olin ihan oikeasti ajatellut, että nuo aiemmat keskossyntymät johtuivat siitä, että kroppa ei saanut levähtää riittävästi tiuhaan toistuvien raskauksien välillä. Tai siitä, että asuimme hometalossa. Tai molemmista. Uskoin, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Vaikka olinkin tehnyt ajatustyötä jo valmiiksi ennen raskausuutista, ja sen myötä heti lähdin etsimään doulaa ja pohtimaan KYS:n ja TAYS:n eroja, sillä kyllähän ennenaikaisuuden riski on huomioon otettava. Siitä syystä sanoin töissäkin heti, etten lähde palkkatukea hakemaan. Mutta en todellakaan osannut odottaa, että jo ennen kuin alkuraskaus on edes takana, tämä menee näin vaikeaksi. Että pitkästä tauosta huolimatta mun kroppa ei kykene normaaliin raskauteen.

Laitoimme perhelomahakemuksen hiihtolomaviikolle. Sitäkin mietimme monta viikkoa ennen kuin lopulta täytimme lomakkeen. Mies halusi hakea Vuokattiin. Minä pohdin, miten pystyn istumaan autossa niin pitkän matkan, ja missä on lähin pikkukeskosia hoitava keskola. Ja jos olenkin vuodelevossa silloin ja synnytys käynnistyy, kuinka nopeasti mies pääsee paikalle. Yritin tarjota lähempänä olevia vaihtoehtoja, kuten Peurunkaa tai Ikaalisten kylpylää. Tai vaikka Yyteriä, josta päätyisi TYKS:aan, tutulle osastolle tuttujen hoitajien luo. (Rauhalahteen emme halunneet, vaikka se olisi suhteellisen lähellä ja lisäksi ihan yo-sairaalan vieressä, sillä edellinen perheloma siellä ei ollut vastannut odotuksia.) Mies ja lapset kuitenkin halusivat paikkaan, jossa voi myös lasketella. Ihan kunnon rinteessä. Muistutin, etten kumminkaan lähde rinteisiin rymyämään niillä viikoilla, vaikka vointi olisi mikä. En yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä. Ja kaikkien neljän lapsen kanssa mies ei yksin pystyisi laskettelemaan 

Jätimme asian hautumaan. Kuulin muilta tahoilta kehuja Vuokatista, ja lopulta tuntui, että emme me voi täysin heittäytyä riskejä pohtimaan. On uskallettava ajatella, että asiat voivatkin mennä hyvin. Toki mietimme myös vaihtoehtoa, että hakisimme lomaa vasta kesälle, kuten aiemminkin. Mutta eipä pikkuvauvan kanssa ole juuri järkeä lähteä mihinkään kylpylään. Etenkään, jos kyse on infektioherkästä keskosesta. Lopulta täytimme lomahakemuksen niin, että ykkösvaihtoehdoksi laitoimme Vuokatin, kakkoseksi Ikaalisten kylpylän. Katsotaan nyt sitten mitä sieltä kuuluu. Katsotaan, mikä silloin on tilanne. Ehkä mies joutuu lähtemään ýksin lasten kanssa, tai ehkä tämä supistelu tästä rauhoittuu ja voinkin elää täysin normaalin keskiraskauden. Kuka tietää. 

Nyt siis vain jäämme odottelemaan tiistaita ja äitipoliaikaa. Doulani Milja on luvannut tulla sinne jo mukaan, miehen lisäksi. Siihen asti lepäilen. Vaikka se tympii, niin vauva on kuitenkin se tärkein. Jos hänellä on edellytykset kasvaa kohdun ulkopuoliseen elämään, minun tehtäväni on pyrkiä mahdollistamaan se kaikin keinoin. Minä olen tällä hetkellä ainut ihminen, joka sitä pientä, haurasta elämää pystyy suojelemaan. Lääketiede tulee mukaan siinä vaiheessa, kun se on järkevää. Toivon, että lääkärien arvio minun tilanteessani on etsiä keinoja jo ennen keskenmenorajan täyttymistä. Mutta en uskalla siihen luottaa. Lääkäreitäkin on niin moneen junaan, hoito voi riippua täysin siitä, kenen asiakkaaksi päätyy.