Viikko meni ilman supistuksia, vaikka elin ihan normaalisti, kannoin painavia kasseja ym. Sen sijaan teemana on ollut päänsärky. Lähes joka päivä jollakin tasolla. Se tulee ja menee, välillä voi helpottaa puoleksi tunniksi ja sitten palaa taas. Alkuviikosta Heketin Anu Lampinen jakoi Facebookissa englanninkielisen jutun parasetamolin vaikutuksista raskausaikana. Sen mukaan parasetamoli blokkaa prostaglandiinin tuotantoa, mikä voi estää supistelua - mutta vaikuttaa toisaalta sikiökalvojen rakenteeseen. Ei sillä että parasetamolista olisi juuri ollut hyötyä näihin päänsärkyihin, mutta nyt en varsinkaan uskalla sitä syödä. En halua enää yhtään lisää riskitekijöitä, kuten sikiökalvojen ohenemista.
En viimeksi tainnut kertoa aiemmista keskosraskauksista tarkemmin. Meillähän on siis kolme vanhinta syntyneet täysiaikaisina: esikoinen spontaanisti 39+1, ei mitenkään jättiläisenä, mutta leveäharteisena, jonka vuoksi hartiat olivat hiukan jumissa synnytyksessä. Tästä syystä kakkosta lähdettiin kypsyttelemään Sytoteceilla rv 39+1, ja niillä synnytys käynnistyikin sitten rajuna: tyttö syntyi pari päivää myöhemmin syöksymällä, alle 1,5 tuntia ensimmäisestä supistuksesta. Kolmatta alettiin kypsytellä myös Sytoteceilla rv 37+3, näin varhain, koska olin tässä välissä saanut lääkityksen, joka voi aiheuttaa vastasyntyneelle hengityskatkoja. Ja kun en monta päivää ilman lääkettä pärjää, piti synnytyksen ajankohta pohtia tarkoin. Tyttö syntyi lopulta 37+5 kalvojen puhkaisun jälkeen samoin syöksyllä, synnytys kesti kymmenen minuuttia pidempään kuin edellinen.
Kaikki kolme ensimmäistä raskautta olivat menneet melko hyvin. Pahoinvointia oli, ja etenkin esikoisen odotusaikana rajuja verenpaineen laskuja, joiden vuoksi lääkäri kielsi liikkumasta kodin ulkopuolella yksin - saatonhan yhtäkkiä saada pahan huimauskohtauksen ja kerran pyörryinkin. Jonkin verran oli ennakoivaa supistelua, erityisesti seksin jälkeen, mutta eikö suunnilleen kaikilla ole? Tällä taustalla en todellakaan osannut odottaa ongelmia, kun aloin odottaa neljättä lasta. Oli tammikuu kun tein positiivisen raskaustestin. Lasketuksi ajaksi sain itse lokakuun 15. päivän. Neuvola tosin halusi laskea väkisin kuukautisten mukaan, ja tietenkin 28 päivän kierrosta. Eipä sillä ollut väliä että sanoin, ettei mulla ole koskaan niin lyhyitä kertoja ollut, ja ettei mieheni ollut edes samassa maassa neuvolan laskemana hedelmöittymispäivänä. En kuulemma voi niin tarkasti tietää... Ultra tosin antoi raskauden kestoksi tismalleen sen, minkä itse olin laskenut. Sitä ei kuitenkaan korjattu, koska heitto neuvolan laskuista oli alle viikon. Lopulta päätin ajatella, että eipähän tarvitse kärvistellä loppuraskaudessa niin pitkään, kun väkisin haluavat määrätä LA:n viisi päivää aiemmaksi.
Raskaus meni kohtalaisen hyvin. Pahoinvointia oli kuten ennenkin raskausviikolle 12 asti. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua jo ennen kuin pahoinvointi loppui. Keskiraskaudessa, muistaakseni rv 16, alkoi uusi vaiva: hormonipäänsäryt. Oli kuin joku olisi työntänyt tulikuumaa sukkapuikkoa ohimon läpi aivoihin. Jotenkin sen kanssa pärjäilin, kun ei tarvinnut käydä töissä.
Kesäkuussa, juuri keskenmenorajan ylitettyäni, huomasin olossani jotain outoa. Ei mitään kunnollista, vaan sellaista epämääräistä kireyttä ja hankalaa oloa. Selkää särki välillä. Mietin, voiko minua supistella, ja yritin tunnustella kovettuuko kohtu. Parikymmentä ylikiloa kuitenkin esti selkeän tuntuman vielä pieneen kohtuun, ja ajattelin että ei kai tässä mitään kummempaa ole. Kävin sitkeästi kävelylenkeillä, vaikka välillä piti vauhtia hidastaa ja pysähdellä puhaltelemaan.
Sitten eräänä iltana, kesäkuun viimeisenä, menin vessaan ja huomasin, pikkuhousunsuojassa limatulpan. Vaikken koskaan ennen ollut sellaista nähnyt - aiemmissa raskauksissa se oli irronnut pikkuhiljaa - nyt se oli niin selvä tapaus, ettei epäilyksiä jäänyt. Samalla huomasin myös hyvin vetistä, hiukan punertavaa vuotoa, jota epäilin lapsivedeksi. Lähdin äitipolille näytille. Olin itkuinen ja peloissani, mutta eniten hämmentynyt. En vieläkään oikein tiennyt, supisteleeko minua vai ei.
Äitipolilla minut otettiin ystävällisesti vastaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun hiukan pehmenneen ja ulkosuun olevan parille sormelle auki. Ultra kuitenkin kertoi, että kaulakanavaa on jäljellä 5,5 senttiä eikä sisäsuulla näkynyt suppiloitumista. Lakmus-paperi värjäytyi, joka viittasi siihen että vetinen vuoto voi olla lapsivettä. Tarkempikin testi tehtiin, mutta se oli negatiivinen, joten lv-menosta ei saatu selkeää varmuutta. Sain Nifangin-tabletin, joka on nopeavaikutteinen supistusten estolääke. Sen vaikutuksesta sain armottoman päänsäryn, mutta omituinen kireä olo katosi. Minua hävetti: neljässynnyttäjä, enkä ole tajunnut että minua on supistellut jo kaksi viikkoa!!!
Siirryin osastolle, sain kortisonipiikin sikiön keuhkoja kypsyttämään. Raskausviikot olivat 24+4 ja vauvan painoarvio oli hiukan alle 700g. Minulle kerrottiin, että jos päästään viikko eteenpäin, kortisoni on vaikuttanut niin että keuhkotilanne paranee huomattavasti. Sain kehotuksen lepäillä pääsääntöisesti, mutta esimerkiksi ruokailuihin sain mennä päiväsaliin, koska kohdunsuun tilanne oli vielä hyvä. Osastolta ei kuitenkaan saanut lähteä edes alakerran kanttiiniin.
Supistukset jatkuivat joka päivä. Sain lisää Nifanginia ja sen kaveriksi aina päänsärkycocktailin: 1000mg parasetamolia ja 600mg Buranaa (joka raskauden keskikolmanneksella on turvallista). Sitten rv 25+6 lapsivedet todella menivät. Myös tulehdusarvot alkoivat nousta heti. Minut kiikutettiin lapsivesipunktioon, jossa saataisiin tietoa sikiön keuhkojen tilanteesta. Crp:n nousu viittasi kohtutulehdukseen, jonka vuoksi kerrottiin että synnytys käynnistettäisiin aamulla, jos supistukset eivät omia aikojaan lähtisi vauhtiin. Soitin doulalle, ystävälleni, joka lähti mummolasta Alajärveltä ajamaan kohti Turkua. Hän ja mies tulivat seurakseni synnytyssaliin, jonne minut oli siirretty vauvan sydänäänten tarkkailua varten. Tehtiin lisäksi ulkokäännnös, koska poika oli perätilassa. Se onnistui hyvin eikä edes tuntunut kovin pahalta.
Nukuimme yön. Viiden aikaan aamulla heräsin siihen, että supistukset olivat voimistuneet ja tulivat säännöllisesti. Puhaltelin niitä läpi, keskittyen synnytyslaulun hengitystekniikkaan. Ääntä en vielä tarvinnut. Kuuden aikaan herätin doulan seurakseni, ja vähän ajan päästä mieskin heräsi. Vauva karkaili sykeanturin alta, joten doula painoi anturia napakammin vatsaani vasten, jotta saataisiin ehjempää käyrää. Jonkin ajan päästä vauvalle laitettiin scalp-anturi päähän, jotta saataisiin luotettavampaa käyrää.
Tässä vaiheessa huomattiin, että sikiön sykkeet laskivat aina supistuksen jälkeen. Tehtiin sisätutkimus, joka kertoi kohdunsuun avautuneen noin viiteen senttiin, mutta se oli aivan liian vähän. Alettiin tehdä sektiovalmisteluja. Pelkäsin sektiota hirveästi ja pyysin että minut nukutettaisiin. Se ei kuulemma ollut mahdollista. Pyysin, että doula saisi tulla tuekseni (mies ei olisi kyennyt), mutta sekään ei onnistunut. Supistukset olivat todella repiviä, tulehtunut kohtulihas huusi armoa parin minuutin välein toistuvien aaltojen keskellä. Synnytyslaulu oli ainut apuni, kun minut siirrettiin sängyltä leikkauspöydälle, spinaalipuudutus valmisteltiin ja minun piti maata kyljelläni kippurassa. Joku käski avaamaan suun ja suihkautti sinne jotain, jonka sanoi olevan nitroa ja auttavan supistuksiin. Myöhemmin kävi ilmi, että suihkeen merkitys oli jokin ihan muu, en vieläkään tiedä mikä, mutta liittyi ilmeisesti jotenkin vauvan huonoon vointiin.
Sektio oli yksi elämäni kauheimmista kokemuksista. Siihen asti kamalin. Jälkikäteen sen on voittanut vain vitosen katastrofaalinen synnytys ja se hetki, jona poliisit kertovat esikoisemme menehtyneen. Olin hereillä, paniikissa, palelin ja tärisin horkassa. Yritin saada jotain kontaktia minua hoitaneeseen kätilöön ja anestesialääkäriin, yritin pyytää peittoa ylävartalolleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt emotionaalisiin tarpeisiini mitään huomiota. Tunsin kuinka vatsani heilui kun vauvaa kaivettiin ulos. Kuulin, kuinka joku totesi "Syntymäaika 9:01" ja kiireiset askeleet ulos salista. Sitten kohtua imettiin tyhjäksi ja minua alettiin kursia kokoon. Vasta tässä vaiheessa joku hoksasi puhua minulle: "Onneksi olkoon, poika tuli!" Vasta nyt minusta alettiin huolehtia, sain peiton ja lohdullisia sanoja.
TYKS:ssa on synnytysosastolla omat leikkaussalit ja niiden vieressä oma heräämö. Sinne minut siirrettiin ja sain doulan vierelleni. Mies oli mennyt keskolaan vauvan mukana. Olin edelleen shokissa, aivan jäässä. Sain sähköpeiton ja muistan yhä, miten ihanasti se alkoi vähitellen lämmetä. Janottikin, mutta juoda en vielä saanut. Sitten puudutus alkoi haihtua ja hirvittävä kipu tuli tilalle. Kun minut siirrettiin vuodeosastolle, huusin jokaisen pienen tärskäyksen kohdalla ääneen. Huoneessani itkin ja huusin tuskasta. Ympärillä seisoi kätilöitä ihmettelemässä, miten olen niin kipeä. Jälkikäteen ajatellen sen ei olisi pitänyt olla mikään ihme: sektioarpi pahasti tulehtuneessa kohtulihaksessa ei ole kovin kiva juttu. Minuun pumpattiin lääkkeitä, mutta vasta kun doula lopulta ärähti että on pakko löytyä jotain tehokkaampaa, sain jotain mikä alkoi vähitellen helpottaa.
Myöhemmin olen ihmetellyt - ja joku muukin - miksi minulla ei ollut epiduraalikatetria, jolla kipu olisi saatu pidettyä poissa. Viimeisessä synnytyksessä sellainen oli, ja niin on ollut kaikilla niillä ystävilläni, joita olen käynyt sektion jälkeen sairaalassa katsomassa.
Jossain vaiheessa iltaa keskolan lääkäri tuli nopeasti käymään. Välttelevästä tavasta puhua vaistosimme, etteivät asiat olleet hyvin. Poika oli kyllä hyvänkokoinen, 995g. Vointi ei ollut hyvä. Kysyimme, onko syytä tehdä hätäkaste. Meiltä kysyttiin, haluammeko. Puoli tuntia myöhemmin minut kärrättiin sängyllä keskolaan. Näin kaapissa sählypallon kokoisen, punaisen pään, jonka nenään meni hengityskoneen putki. Koskemaan en päässyt. Sairaalapappi kastoi pojan, puhui hyvin lyhyesti. Doulan kanssa lauloimme vauvalle Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Henkilökunta odotti aivan lähellä valmiina syöksymään hätiin heti, jos pojan vointi heikkenisi. Heitä ei kuitenkaan tarvittu.
Seuraavana päivänä kuulimme, että tuo kastehetki oli ensimmäinen, jonka aikana koneet eivät jatkuvasti huutaneet hälytyksiä. Lääkärin sanoin: "En muista koskaan tehneeni yhtä intensiivisesti töitä yhden lapsen kanssa. En uskonut että hän selviää." Meille kerrottiin, että synnytyksen aikana oli saatu lapsivesipunktion tulokset. Ne olivat katastrofaaliset. Vauvan keuhkot eivät olleet kortisoneista huolimatta kehittyneet. Pienellä oli vaikea verenmyrkytys ja edellytykset selvitä edes synnytyksestä lähes olemattomat. Periaatteessa kriteerit hätäsektioon olisivat täyttyneet, mutta vauva ei olisi kestänyt nukutusaineen vaikutusta. Siksi sektio tehtiin selkäydinpuudutuksessa. Minun kokemukseni totaalisesta yksinjäämisestä sektion aikana johtui siitä, että koko sektiojoukko oli tiennyt vauvan tilanteen ja jännittänyt hänen puolestaan niin kovasti.
Poika oli kuitenkin taistelija. Kastetilaisuus oli käännekohta. Uskon sen johtuneen siitä, että vauva kuuli minun ääneni, mikä laski stressitasoa ja rauhoitti tilannetta. Seuraavana päivänä vointi oli jo parempi. Muutaman päivän kuluttua voitiin siirtyä hengityskoneesta nasaaliylipainehoitoon (cpap). Pientä, ensimmäisen asteen aivoverenvuotoa (käytännössä mustelma aivoissa) lukuunottamatta kaikki meni hienosti. Ductus eli sydämen valtimotiehyt sulkeutui indometasiinihoidolla, eikä leikkausta tarvittu. Maha kesti maidot alusta asti hyvin. Apneoita eli hengityskatkoja oli viikolle 37 asti, muita murheita ei. Poika kotiutui kahdentoista keskolaviikon jälkeen, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa.
Tottahan näihin vuosiin on mahtunut monenlaista. Niistä kirjoitan myöhemmin. Samoin toisen keskosemme syntymästä. Nyt otan tuon ekaluokkalaisen pikku taistelijan hetkeksi syliini, ja sen jälkeen alan viikata pyykkivuorta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti