Sairaalaelämää ja ambulanssikyytiä

Tämän päivityksen piti kertoa upeista, viisaista naisista, jotka loivat minulle hienon päivän voimaannuttaen loppuraskauteen ja synnytykseen. Viime lauantaina minulla piti nimittäin olla elämäni ensimmäiset vauvakutsut. Tai pikemminkin mother blessing -juhla, mikä sopii mun ajatusmaailmaan vaippakakkuja ja foliopalloja paremmin.

Sen sijaan tämä teksti kertoo pelosta, ahdistuksesta ja himpun verran helpotuksestakin.

Tiistai-iltana viikot olivat 22+4. Vauva oli sunnuntai-illasta saakka punkenut itseään alas lantioon. Liikkeet tuntuivat häpyluun takana tai aivan sen yläpuolella, mikä oli melko epämiellyttävää ja aiheutti kipua kohdunsuulla. Maanantaina neuvolassa bebe oli niin alhaalla, ettei doppleri tavoittanut sykettä sitten millään. Tunsin koko ajan liikkeet, joten en ollut itse huolissani, mutta terkkari joutui hakemaan kollegan paikalle eikä siltikään saatu äänihavaintoa, vain pari pikaista välähdystä sykelukemista, vaikka parikymmentä minuuttia siinä yritettiin.

Tiistaina vauva oli yhä matalalla, ja olo tuntui ikävältä. Facebookin keskosryhmäläisten kannustamana soitin äitipolille ja sain neuvon käydä näytillä. Se onnistui vasta illemmalla miehen heräiltyä uniltaan yövuoron jälkeen. Synnytysvastaanotossa katsottiin ultralla ja todettiin, että vauvalla on kaikki ok,painoarviokin jo 525g, mutta hyvin matalalla hän on. Kaulakanava oli täyspitkä, mutta lääkäri näki lievää funneloitumista sisäsuulla. Selkää särki ja olo oli kireä. Otin Adalatin siinä vastaanotolla samaan aikaan kun lääkäri pohti mitä mulle pitäisi tehdä. Osastolevosta puhuttiin, mutta lopulta pääsin kuitenkin kotiin, kun lupasin vain levätä.

Keskiviikko meni sohvalla, torstai samoin. Mies kävi kaupungilla asioilla ja takaisin tullessaan löysi minut sohvalta peppu käsinojalla, sen verran ikävä tunne kohdunsuulla taas oli. Lähdimme taas synnytysvastaanoton päivystykseen. Viiltely ja pistely kohdunsuulla oli inhottavaa, ja perillä pyysinkin päästä heti taas pitkäkseni. Ultrassa kaikki näytti edelleen hyvältä, mutta itse olin huolissani ja itkuinen, koska olo oli vaan niin outo. Tällä kertaa tuli osastopassitus. Siirtyminen sairaalaan ja pystyasento tekivät myös tepposensa, ja minua alkoi supistella. Nestetippa tippumaan ja lisäksi suun kautta estolääkettä.

Perjantaina täyttyi 23. raskausviikko. Se tarkoitti, että ylitettiin aktiivisen hoidon raja. Aamulla pyysin saada Adalatin, kuten kotona aamuisin otin. Sitä ei kuitenkaan tuotu, kätilöt halusivat varmistuksen osastolääkäriltä. Otettiin käyrää, ja liekö ollut sattumaa vai käyrän remmien kiristyksestä johtuvaa, aloin supistaa. Neljän supistuksen jälkeen pyysin uudestaan Adalatia. Vieläkään en saanut. Supparit jatkuivat voimistuen ja tiivistyen, pyysin taas lääkettä. "Lääkäri katsoo sut ihan pian." Lopulta kun supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein, melkein suutuin. Sanoin että olen kymmenen viikkoa saanut ottaa lääkkeen silloin kun siltä tuntuu, mutta nyt sairaalassa yhtäkkiä en saakaan. Siinä vaiheessa kätilö lopulta toi pillerin. Jäimme odottamaan sen vaikutusta.

Lääkäri otti vastaan iltapäivästä. Taas ultra ja kohdunsuun tsekkaus, asiat kunnossa. Kuulin että crp oli ollut edellispäivänä 13, mikä vähän huoletti, koska kohtu oli aavistuksen aristava ja mulla on melko vahva taipumus kohtutulehdukseen. Lääkäri määräsi labroja, vaihtoi Adalatin pitkävaikutteisempaan, laittoi lääkelistalle maitohappobakteerin ja 40 mikrogrammaa d-vitamiinia, vuodelevon vuoksi Klexane-pistokset veritulppia ehkäisemään... Kysyin kortisonipiikeistä vauvan keuhkoja varten, ja lääkäri meinasi ensin että ei nyt vielä, kun ei ole akuuttia synnytyksen uhkaa. Muistutin siitä, että ei mulla edellisistäkään keskosista mitään kohdunsuulla tapahtunut, ennen kuin vedet meni ja synnytys käynnistyi. Lääkäri lupasi konsultoida vielä kollegojaan. Pääsin pötköttelemään takaisin sänkyyn. Hetken päästä kätilö tuli kuin tulikin kortisonipiikin kanssa. Kirjaimellisesti tuuletin sen nähdessäni! Lisäksi sain jalkoihini, jälleen lääkärin määräyksestä, iki-ihanat tukisukat...

Perjantai ja lauantai kuluivat tasaisesti. Sairaalan rytmi - aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen, iltapala, Klexane, äänten kuuntelu - oli vanhastaan tuttu. Supistuksia tuli aina vessakäynnin yhteydessä, mutta rauhoittuivat heti levossa. Pystyssä kuitenkin tuntui hienoista painetta kohdunsuulla, josta syystä pidin sängyn tiiviisti vaakatasossa nostaen päätyä vain ruokailun ajaksi. Lauantaina piipahti pari kaveria. Toivat mm. aikuisten värityskirjan ja lainatabletin ajanvietteeksi. Illalla oloni oli itkuinen, ahdistunut. Ihana kätilö istui sängyn vieressä ja kuunteli murheitani.

Sunnuntaiaamuna olo oli melkein loistava. Ihmeekseni olin nukkunut hyvin toisesta kortisonipiikistä huolimatta. Välillä suorastaan epäilin, onko koko sairaalassa makaaminen tarpeellista ja mielekästä. Supistus silloin, toinen tällöin... Iltapäivästä mies piipahti lasten kanssa. Tunsin jälleen lievää painetta alapäässä ja pyysin kätilöä säätämään sängyn jalkopäätä ylemmäksi. Se tuntuikin auttavan hiukan, mutta perheen lähdettyä alkoi supistella. Melko pian soitin kelloa ja sain tarvittavan Adalatin. Oli päivällisaika, mutta ruoka ei maistunut. Vaikea sitä olikin syödä pää alaspäin maaten.

Adalat ei auttanut, joten pyysin taas ringerin tippumaan. Jalkopäätä säädettiin vielä ylemmäs. Kuitenkin supistukset vain tihentyivät ja pitenivät. Välit olivat vain parin minuutin luokkaa, tuntui että ehdin juuri tasata hengityksen kun seuraava supistus taas tuli. Makasin silmät kiinni, en jaksanut muuta. Kätilöt kärräsivät minut sängyllä lääkärin huoneeseen. Pikainen kohdunkaulan ultraus, edelleen hyvä tilanne. Lääkäri määräsi toisen Adalatin ja lisäksi Opamoxia rentouttamaan. Ei hyötyä. Seuraavaksi viriteltiinkin jo Tractocile-tippaa ja alettiin puhua Kuopiosta. Supistukset vain pitenivät, aloin vajota kuplaan. Ajantaju oli täysin mennyt. Miehelle sain soitettua, ettei näytä hyvältä. Sitten yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä ja ambulanssimiehet valmistelemassa siirtoa. En vielä silloinkaan tajunnut, että nyt mennään ja lujaa.

Matka oli aika hurja. Ambulanssin tärinä pahensi supistuksia. Mukana ollut kätilö kyseli, työnnättääkö. Ei työnnättänyt, mutta synnytyslaulun hengitystekniikka oli ahkerassa käytössä. Välillä oli otettava jo äänikin mukaan. Kuulin puhelut Kuopioon, sieltä lähtisi lääkärilanssi vastaan. Silloin vasta tajusin, että oikeasti voi olla tosi kyseessä. Papereihin kirjattiin vauvan nimi, kätilö kysyi ambulanssimieheltä kuuluuko tämä kirkkoon. Minä hengitin ja pelkäsin ja hengitin.

Jossain Koskelon huoltoaseman tienoilla lanssi pysähtyi nappaamaan lääkärin kyytiin. Tässä vaiheessa huomasin, että vaikka supistukset yhä tulivat tiiviisti, ne olivat hiljalleen alkaneet lyhentyä. Tractocile alkoi tehota, lopultakin! Kuopioon saavuttaessa aloin taas tajuta jotain ympäristöstäkin. Taas ultrattiin, hyvältä näytti. Supistukset tulivat jo harvemmin ja olivat helppoja, parin puhalluksen mittaisia. Huikea helpotus: ei synny vielä!

Mieskin ehti paikalle ehkä tunnin verran sen jälkeen kun minut oli tuotu. Kotiin oli saatu pappa lasten turvaksi. Johonkin lähelle kolmea se meni, ennen kuin tilanne oli niin rauhallinen, että sain nukahdettua. Miehellekin löytyi sohvapaikka jostain tukihenkilöiden lepohuoneesta.

Nukuin yön sikeästi. Kahden hengen tarkkailuhuone on kuulemma lähellä saleja, tarkemmin en tiedä, sillä liikkuminen rajoittuu yhä vessan ja sängyn väliin. Tractocile tippuu jatkuvasti. Supistuksia on päivän mittaan tullut ehkä viitisentoista, lyhyitä, helppoja, lähinnä vähän epämiellyttäviä. Aamupäivällä kävi juttelemassa sosiaalityöntekijä, iltapäivästä kriisikeskuksen ihminen ja iltapala-aikaan keskolasta hoitaja. Mieli on nyt melko tyyni, tunnen olevani hyvässä hoidossa ja lähellä parasta apua vauvalle.

Tunnelmakuvia kesältä 2010

Joskus aiemmin lupasin etsiä tänne kirjoituskurssin kotitehtävän, joka kertoo edellisen keskosen odotuksen vuodelepoajasta. En ole sitä tiedostona koneelta löytänyt, mutta paperiversio oli tallessa, joten naputtelen sen nyt tähän. Vuodelepoa siis kesti silloin tasan viisi viikkoa ennen vauvan syntymää, alkaen raskausviikolta 24+3. Minut otettiin osastolle voimakkaan supistelun takia, ja olin koko ajan vuodelevossa vessaluvin, suihkuun pääsin muutaman kerran viikossa ja syödäkin piti maaten... Kohdunsuun tilanne pysyi tuolloinkin hyvänä supistuksista huolimatta, mutta sitten meni vedet ja kohtutulehdus iski heti sen myötä. Hätäsektion jälkeen olin vielä osastolla toipumassa viikon. Itse synnytyksestä en tässä kerro, se on ihan oma tarinansa, mutta hetki silloin, toinen tällöin...

Kuuma kesä - tunnelmakuvia

I
Ding, ding, ding... Varttia vaille, mutta mitä? Avaan taas silmäni ja haparoin kännykän käteeni. 5.46. Koko yö on mennyt torkkuessa, mutta tiesin siihen varautua jo etukäteen. Vauvan keuhkojen kypsyttämiseksi annettu kortisonipiikki voittaa unilääkkeenkin tehot. Kaksi ensimmäistä yötä olivat vähäuniset viimeksikin. Onneksi on kesä, ikkuna auki ja edes tuomiokirkon kello pitämässä seuraa. Se saa torkkua vain vartin kerrallaan, yötä päivää, vuoden ympäri.

Nousen juomaan. Saman tien tunnen, kuinka kiristys leviää taas vatsalle. Nojaan yöpöytään ja hengitän, hen-gi-tän. Supistus on tällä kertaa lyhyt, ja hetken päästä pääsen jatkamaan matkaani lavuaarille. Omatunto pistelee; tämä on minulta nimenomaisesti kielletty. Vain vessaan on lupa mennä, kaikessa muussa pitäisi turvautua kätilöihin. Se vain ottaa luonnolle. "Piiiiiip! - No mikäs täällä? - Kynä tipahti, voitko nostaa... Ikkuna pitäisi aukaista... Kännykkälaturin johto pitäisi kurkottaa seinään... Saanko mehua... Peitto karkasi lattialle..." Syyttelevää sisintäni rauhoittaakseni päätän käydä samalla vessassa.

Pytylle istuessa vauva potkaisee kiukkuisesti virtsarakkoa. Hyvä ajoitus, naurahdan itsekseni. Vatsa aaltoilee, siinä katsellessani näen, miten lapsen pepun kohoama siirtyy ylemmäksi ja muljahtaa äkkiä näkymättömiin. Vielä on tilaa kuperkeikoille. Pelko kouraisee taas sydäntäni: ihan liikaa tilaa, ihan liian pieni ihminen. Pysy vielä siellä, pysythän!

Havahdun ajatuksistani. Kuinka kauan olen istunut vessassa? Taisin torkahtaakin hiukan. Nousen vaivalloisesti ylös, ja sairaalan jättiyöpaita valahtaa peittämään sääret. Askel, toinen ulos vessasta, ja se alkaa taas. Huone on onneksi pieni, sänky on aivan vessan oven vieressä. Nojaudun sitä vasten. Ei satu, mutta on pakko keskittyä hengittämiseen: nenästä sisään, suun kautta ulos. Kirkonkello havahtuu taas: Ding, ding, ding, ding, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong... Ääni haipuu pois samaa tahtia supistuksen kanssa. Aamun ensimmäinen bussi murisee Hämeenkadulla ohittaessaan sairaalan.

II
"Jag, Victoria Ingrid Alice Desiree, tar dig, Olof Daniel Westling, nu till min man..." Pieni matka-tv hyllyn päällä näyttää onnesta hehkuvat kasvot, hymyilevät huulet, jotka toistavat arkkipiispan sanoja. Pariskunnasta loistava keskinäinen rakkaus ja täyttyneet unelmat koskettavat meren yli, kameroiden ja ruutujen läpi. Kyyneleet vuotavat poskilleni valuen kohti väkisinkin korviin päin kaartuvia suupieliä. Ketkeksi unohdan, että pelkään lapseni puolesta, tunnen, että usko siirtää supistuskäyriin piirtyvvät vuoret, toivo kannattelee vatsani painoa, rakkaus vahvistaa pienen tytön elimistön kestämään kaiken, mitä eteen tulee. Hän on taistelija, me olemme yhdessä, kuten nuo kaksi tuolla alttarilla. He tiesivät mitä tahtoivat ja saivat sen. Minun lapseni haluaa elää, ja minä haluan hänet. Eihän niin voimakas tahto voi pettää.

III
Viidentenä päivänä "yksiö", josta ensin olin kiitollinen, alkaa ahdistaa. Ulkona paahtaa helle, pieni huoneeni on tukahduttavan kuuma, sen eristyseteinen estää läpivedon, kun molempia ovia on lähes mahdoton pitää yht'aikaa auki. Telkkari ei kiinnosta. Eihän sieltä tule kesällä kuin uusintoja. Ei sillä, että olisin niitä aiemmin nähnyt, mutta sairaalasarjat ovat jäämässä kesätauolle, koululaisten kesäohjelma ja chat-ohjelmat valtaavat yhä enemmän aikaa. Olen lukenut kirjat, jotka olen tuonut sairaalaan mukanani; ei ole toivoakaan, että pääsisin lisää valitsemaan, eikä mies osaa tuoda mitään sopivaa aivohöttöluettavaa. Ikisuosikkini, Täällä Pohjantähden alla, on liian painava käsillä kannateltavaksi, ja vatsan päälle laskettaessa se aiheuttaa supistuksen. Eivätkä sen ihmiskohtalot varsinaisesti kohota mielialaa.

Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään: "No mutta, minä katsoinkin jo, että loman aikana on listaan ilmestynyt tuttu nimi! Mitenkäs jakselet?" Ääni on myötätuntoinen, sipaisu olkaan lämmin. Itku tulee heti, yksinäisyys ja ahdistus purskahtavat ulos kuin kirsikkatomaatin siemenet puraistessa. Kätilö rutistaa lujasti, silittää tukkaa. Sitä minä juuri kaipaan, ihmistä. 

"Kuulepas, täällä on toinenkin äiti vähän samanlaisessa tilanteessa. Kysyisinkö, kelpaisiko hänelle seura?" Maailma kirkastuu, itken ja nauran yhtä aikaa helpottuneena siitä, että on mahdollista puhua jollekin, jakaa tätä tuskastuttavaa turhautumista, toivon ja epätoivon ristiaallokkoa. Että maailma olisi muutakin kuin tämä hiljainen koppi, joka täyttyy elämästä vain, kun perhe tupsahtaa piipahdukselleen.

IV
Helikopterin roottori leikkaa säksättäen kuumuutta. "Kymmenes," sanoo Taina. "Ei kun kahdestoista, kaksi kävi ihan perätysten, kun olit suihkussa," vastaan. Tämä huone on osaston toisella käytävällä, rakennuskompleksi vaientaa kirkonkellon äänet, ja sen sijaan päiviä rytmittää nyt lääkintähelikopterien vilkas vierailu muutaman sadan metrin päässä olevalle laskeutumispaikalle. Polttava helle teettää töitä koptereillekin. Seuraamme ikkunasta niiden nousuja ja laskuja Välillä toinen kopteri pörrää jo sairaalan yläpuolella odottamassa, kun toisen luona ambulanssi vasta käynnistää sireeninsä muutaman sekunnin siirtymän ajaksi.

Jaana-kätilö tulee huoneeseen. "Tulin moikkaamaan ennen lähtöä, huomenna olen vapailla, mutta juhannusyöksi tulen teitä vahtimaan." Taina kohottautuu käsivartensa varaan: "Me halutaan tänne juhannuskoivut!" Jaana nauraa iloisesti. "Ilman muuta! Riittääkö käsivarren vahvuinen vai haenko kunnon riippakoivun?" Nauramme kaikki, mutta sitten ilmoitan, että olemme tosissamme. "Me karataan muuten ja haetaan itse, ja siinä sitten pääsette kätilöimään meitä täällä, kun vauvat syntyy koivujen alle!" Jaanaa naurattaa, ja iltavuoron Satu tulee kuuntelemaan ilonpitoa. "Kamala rätkätys taas kuuluu käytävän toiseen päähän!" "Nämä vaatii juhannuskoivuja tai karkaavat, kai meidän sitten täytyy tuoda," nauraa Jaana.

"Eikö teitä yhtään kyllästytä hypätä täällä vähän päästä?" kysyn kätilöiltä. "Tuntuu niin inhottavalta joka pienimmästäkin risauksesta soittaa kelloa." "Älähän siitä murehdi, meillä on nimittäin joka päivä oikein tappelu kansliassa siitä, kuka saa Itäniemen ja Tähtisen. Ihan oikeasti," vakuuttaa Jaana, kun pyörittelemme Tainan kanssa silmiämme. "Vaikka tänne tullaankin joka soitolla vauhdikkaasti, kun mietitään, että kumpi niistä nyt supistaa, niin teillä on täällä aina niin hyvä meininki, että kaikki haluaa teidät." Sydämessä läikähtää lämpimästi, kyyneleet kihahtavat taas silmiin. Satu huomaa sen ja taputtaa vatsakumpuani, josta vauva vastaa potkaisemalla. "Ootte te niin ihania, tämä olis paljon kurjempaa ilman teitä!" huokaan.

V
Juhannusaattona osasto tyhjenee. Käytävästä ei kuulu ääniä, kätilöt istuskelevat huoneessamme juttelemassa. Iltavuoron kätilö on tuonut molempien yöpöydille koivunoksakimput, ja huone tuoksuu kesältä. Kaikki osaston tuulettimet on kannettu huoneeseen, ikkunat ja käytävän ovi ovat auki niin, että ilma liikkuu kerrankin kunnolla. Olemme Tainan kanssa repineet iltapäivällä tyynyjen suojina olleet hiostavat muovipussit pois. Kätilö oli yllättänyt meidät kesken kaiken, ja teinityttömäisesti kikattaen olimme yrittäneet piilotella touhujamme. "Sovitaan että en nähnyt tuota. Minä tein itsekin ihan samalla lailla kun olin synnyttämässä. Ihmeen kauan te olette niitä kestäneetkin!" 

Jaana tupsahtaa huoneeseen valtava lehväkimppu sylissään. "Teillähän onkin täällä jo koivut! Laitetaan nämä sitten tuohon nurkkapöydälle. Tuotiin me Satun kanssa vähän muutakin... Suunniteltiin, että jos työnnettäis teidän sängyt tuonne päiväsaliin, tuolla on vielä yksi äiti, tehdään teille sinne oma leffateatteri! Vai jaksatteko?" 

Kun Pekko aikamiespoika myöhemmin pöristelee pappatunturillaan kukkaniitylle, loiomme Tainan ja kolmoshuoneen loppusuoralla olevan Maijan kanssa pedeillämme, jotka on aseteltu niin, että jokainen yltää kurkottamaan pieneltä pöydältä popcornia, donitseja, suklaata ja limpparimukeja. Satu-kätilö istuu matalalla jakkaralla sänkyni pääpuolessa. Kuullessani ähkäisyn vilkaisen terävästi Satua. Hänen kasvojensa ilme on liiankin tuttu, samoin tapa jolla hän pitelee käsiään vatsallaan. "Supistaako sinua?" kysyn. "Vähän vaan nipistää..." Satu vastaa, mutta näen, että se on roimaa vähättelyä. Huikkaan Jaanan paikalle. "Kato nyt tota! Siinä se paraskin hoituri yrittää meitä passata, ja itse synnyttää kohta tuohon! Pistä se nyt levähtämään!" Jaanaa naurattaa, Satua myös. "Otin minä jo Nifanginia äsken, kyllä se kohta helpottaa," sanoo Satu. Tainan kanssa tuijotamme toisiamme ja kätilöitä uskomatta korviamme: Nifangin ei ole mitään kevyttä kamaa, se lievittää supistuksia tehokkaasti, mutta mitä ihmettä joku, kaiken lisäksi kätilö, tekee töissä jos joutuu syömään Nifanginia supistuksiin? Suutarin lapsella ei ole kenkiä, totisesti.

VI
Tuijotan tiukasti Tainan ja itseni väliin vedetyn keltaisen verhon reunaa. Se liehahtaa tasaisin väliajoin, kun toisella puolen makaavan Iinan puolison tuoma pystytuuletin pyörähtää sitä kohti. Vatsalla lepäävä käsi rekisteröi, miten kohtu kiristyy taas tiukaksi keräksi, kovettuu vatsanpeitteiden alla kivikovaksi. Selkää särkee, tekee mieli keinuttaa lantiota. Haluan olla yksin, siksi verhot on tilapäisesti vedetty paikalleen. Tekee mieli hakeutua pimeään koloon kippuraan, yksin hiljaisuuteen. Huonekaverit aistivat epäsosiaalisen tuuleni ja ovat poikkeuksellisen vaisuja.

Supistus voimistuu poltteeksi, huulteni välistä karkaa ähkäisy. "Paula? Onko kaikki hyvin?" Taina kysyy (hän ei ole vieläkään, kolmen viikon jatkuvan vierihoidon aikana, oppinut nimeäni). Ynähdän vastaukseksi ja yritän tasoittaa hengitykseni. Tainaa ei kuitenkaan puijata; sen verran monta tuntia olen kesän aikana tässä hänen vieressään supistellut, että hän tuntee merkit. Verho viuhahtaa pois välistämme, Tainan silmät kiinnittyvät minuun. "Soita kelloa! Suahan supistaa ihan selvästi!" Alan itkeä. "En minä jaksa, ei tartte, kyllä tää tästä, mää en jaksa enää tätä makaamistä, mää tuun hulluks!" Taina hapuilee soittokellon käteensä ja painaa sitä päättäväisesti. Nuori, vastavalmistunut Elina ilmestyy välittömästi ovelle. Taina osoittaa minua sanaakaan sanomatta, ja Elina näkee mistä on kyse.

"Ei Nifanginia," anelen, "mulla tulee aina siitä pää kipeäksi, ja ku oon joutunu ottamaan sitä nyt jo viitenä päivänä peräkkäin, en kestä enää sitä! On se vauva jo melkein 28-viikkoinen, kyllä se selviää vaikka jo syntyiskin!" Elina istuu sängylleni ja juttelee hiljaa. Kohta hän hakee lääkärin, joka seuraa hetken supistuksia ja tekee ratkaisunsa. 

Makaan synnytyssalissa, supistukset repivät alavatsaa. Kädessä on tippa; Tractocile on vahvinta mitä voi antaa. Jos se ei auta, vauva syntyy nyt. Yhtäkkiä en halua sitä, en missään tapauksessa. Muistan päivät, joina istuin keskoskaapin vieressä, käsi sen sisällä vauvan päällä. Kaapista huokui 37-asteista, kosteaa ilmaa, paitani kastui hetkessä, hiukset liimaantuivat kasvoihin. Varttitunnin päästä olo oli kuin saunassa. Sählypallon kokoisessa päässä olevaan pikkuruiseen nenään tunkeutui hengityskoneen letku, rintani valuivat maitoa. Kaipasin saada lapseni syliin, enkä tiennyt saisinko koskaan, elävänä. Yksi kerta sitä lajia riittää, tämän lapsen kanssa en ole valmis samaan. Taivaan Isä, auta! Sanat karkaavat huulieni välistä, vilkaisen nolostuneena ympärilleni. Huone on tyhjä, kukaan ei kuullut. Ei kukaan muu kuin se, jonka korviin sanat oli tarkoitettukin.

VII
Sykeanturin vyö kiristyy vatsalleni, Jaana liu'uttaa anturia etsien hyviä ääniä. "Siellä, ollaanpa sitä vauhdikkaita!" Hymyilen huoneen äänimaailman rikastuessa nopealla, viuhuvalla jumpsahtelulla. Lapsivesi on mennyt yöllä, tiedän, ettei ole enää pitkä aika siihen, että tapaan lapseni.

Jaana hiljentää laitteen ääntä, sanoo tulevansa kohta takaisin ja lähtee reippaasti huoneesta. Me jäämme kuuntelemaan jumpsutusta. "Hassua että se on noin nopea, vaikka ei tämä minusta nyt ole mitenkään erityisen vilkkaalla tuulella," sanon. "Jos sitä jännittää," sanoo Taina. Hän on synnyttänyt kaksosensa pari päivää sitten ja on lähdössä tänään kotiinsa Poriin. Nauramme yhdessä.

Varttitunnin päästä minua ei naurata. Syke huitelee edelleen yli sadanseitsemänkymmenen. Niin paljon olen sykekäyriä äitiysaikanani nähnyt, että tiedän, ettei se ole hyvä. Soitan kelloa, Jaana tulee ovelle. Samassa huomaan, että syke hidastuu vähitellen ja jää jumputtamaan 150 lyönnin tasolle. "Rauhoittuihan se, heti kun soitin sut paikalle!" henkäisen helpottuneea Jaanalle. "Hieno käyrähän tämä on, taisi olla vain vauhdikas hetki tytöllä," Jaana sanoo.

Helpotusta ei kestä kauan, syke kipuaa takaisin korkealle. Tunnen pari supistusta, ja niiden myötä syke laskee taas normaalitasolle, tihentyen pian uudestaan. Jaana seisoo vieressäni seuraten käyrää silmillään ja vatsani kovettumista kädellään. "Pyydetäänpä lääkäri paikalle, ihan varmuuden vuoksi." Kylmä koura, joka oli hiljalleen puristunut sydämeni ympärille, kiristää jälleen otettaan. Älä väsy, pieni sydän, älä nyt, kun olemme saaneet voitettua jo viisi viikkoa lisää kasvuaikaa!

VII
Avaan silmäni. Kurkkuun sattuu vimmatusti, janottaa. En juuri tunne vatsaani, mutta tiedän, että se on taas tyhjä. Liu'utan sormiani alemmaksi: miten päin mahani on leikattu auki? Hätäsektiossa tehdään yleensä pystyviilto, ja se tarkoittaisi minun kohdallani hyvästejä tulevaisuuden vauvahaaveille... Helpotuksekseni huomaan, että haavasidoksia on vain siellä missä ennenkin: on menty sisään vanhan arven kohdalta.

Lääkäri tulee vierelle: "Onneksi olkoon, tyttö tuli! Ja hän voi oikein hyvin, yritti vähän itkeäkin heti!" Sitten hän vakavoituu: "Vaikka ei kyllä kaukana ollut. Lopussa sydänkäyrä näytti siltä, että olimme jo oikeastaan varmoja, ettemme ehdi ajoissa." Yritän puhua, ääni on pientä kähinää: "Kurkkuun sattuu..." "Niin, sinulla oli se hengitysputki, sen jäljiltä on aina vähän ikävä tunne kurkussa. Minäpä sanon kätilölle, että tuo sulle vähän jääpaloja imeskeltäväksi."

Mies ilmestyy sängyn vierelle kasvot hehkuen, suutelee ja ojentaa valokuvan. Siinä täydellisen kaunis vauva makaa silmät kiinni, näkyvissä ei ole ainuttakaan letkua tai piuhaa. "Eikö sillä ole hengityskonetta tai mitään?" saan kähistyä yllättyneenä. "Ei ollut niin kiirettä etteikö olisi ehditty ottaa tällaista naturellia kuvaa," vastaa lääkäri hymyillen. Katson kuvaa uudestaan, ja rakkaus tulvii lävitseni. Sipaisen kuvan pintaa hentoisten, tummien hiuskiharoiden kohdalta. "Magdaleena, pikkuinen tyttö!"

22 raskausviikkoa - miksi olen niin innoissani?

Perjantaina täyttyi 22 raskausviikkoa. Se tarkoittaa sitä, että tämä lapsi on nyt yhteiskunnan mielestä tulossa. Vaikka vauva menehtyisi kohtuun, puhuttaisiin jo kuolemasta, ei keskenmenosta. Se on iso ero! Muistan edellistä odottaessani, kun rv 19+ jouduin eka kertaa osastolle supistusten takia, että mietin onko minulla oikeutta esimerkiksi laittaa kuolinilmoitus lehteen, jos vauva syntyykin nyt. Kun se "vain" menee kesken. Alle 22-viikkoista ei välttämättä edes haudata, vaan se voidaan polttaa muun sairaalajätteen mukana. Aika karua. Tuon viikkorajan jälkeen laki edellyttää hautaamaan lapsen.

22 viikon jälkeen raskaus etenee pitkälti kahden viikon sykleissä, ainakin tällaisen keskosriski-ihmisen mielessä. Laitetaanpa tähän edellisten keskosten aikana lääkäreiltä oppimani

Keskoshoidon kannalta tärkeät etapit

22 raskausviikkoa - keskenmenon ja kohtukuoleman rajapyykki

24 raskausviikkoa - aktiivisen hoidon raja: tätä nuorempaa keskosta ei elvytetä, ellei lapsi osoita elonmerkkejä. Joissain sairaaloissa rajaa on ilmeisesti siirretty viime vuosina 23 viikkoon.

26 raskausviikkoa - selviämismahdollisuudet ovat jo korkeat, lähes 90%.

28 raskausviikkoa - aivoverenvuotojen riski pienenee huomattavasti

30 raskausviikkoa - keskosta ei intuboida automaattisesti syntymän jälkeen

32 raskausviikkoa - pikkukeskosuuden viikkoraja. Alle 32-viikkoiset synnytykset pyritään hoitamaan yleensä yliopistosairaaloissa.

34 raskausviikkoa - jos synnytys käynnistyy, sitä ei enää yritä estellä

37 raskausviikkoa - täysiaikainen raskaus

40 raskausviikkoa - laskettu aika saavutettu!

42 raskausviikkoa - yliaikainen raskaus

On syytä muistaa, että keskosen ennusteeseen vaikuttaa viikkorajan lisäksi myös paino. Usein, joskaan ei aina, on niin, että isompi koko parantaa ennustetta. Sekä keskosuuden että pikkukeskosuuden määrittelyssä puhutaan paitsi viikoista, myös grammoista. Näin ollen alle 1500g painava vauva on pikkukeskonen, vaikka syntyisi 32 viikon jälkeen. (Alle 1000g painava vauva on erittäin pienipainoinen eli pikkupikkukeskonen. Kilon painoraja täyttyy keskimäärin jossain 27-28 viikon tietämillä.)  Samoin täysiaikainenkin vauva katsotaan keskoseksi, jos hän painaa alle 2500g.

Meidän keskosemme ovat olleet viikkoihin nähden isoja. 26+0 syntynyt poika painoi 995g, joskin siitä osa oli sepsiksen aiheuttamaa turvotusta. Pienimmillään poika oli muistaakseni viiden päivän iässä, jolloin hän painoi 813g. Viikolla 29+3 syntynyt tyttö taas oli painonsa puolesta jo "iso" keskonen 1670g:n syntymäpainollaan. Pienimmillään hän painoi 1555g, eli paino ei laskenut lainkaan pikkukeskosen puolelle. Siitä huolimatta häntä luonnollisesti hoidettiin pikkukeskosena, sillä viikot ovat kuitenkin se määräävämpi tekijä elimistön kypsyyden kannalta.

Keskosen keuhkotilanne

Yksi ehdottomasti suurimpia keskosuuden riskitekijöitä on keuhkojen kypsyys. Muu elimistö saattaisi olla valmis kohdun ulkopuoliseen elämään jo aiemmin, sanoi eräs kokenut keskoslääkäri, mutta keuhkot ovat kriittinen tekijä. Niiden kypsymistä voidaan jonkin verran nopeuttaa kortisonipistoksilla, jotka yleensä annetaankin äidille melko herkästi ennenaikaisen synnytyksen uhatessa. Pistoksia annetaan kaksi, jos suinkin keritään, vuorokauden välein. Täysi hyöty pistoksista pitäisi olla noin viikko ensimmäisen pistoksen antamisen jälkeen.

Vaikka pistokset olisi ehditty antaa, ne yksinään eivät vielä keuhkotilannetta pelasta. Tärkeä vaaratekijä on surfaktantin puute. Surfaktantti on keuhkojen pintajännitystä alentava aine, jota alkaa kehittyä loppuraskaudessa. Ilman surfaktanttia keuhkot painuvat kasaan, jolloin hengitys ei onnistu. Usein keskoselle annetaan syntymän jälkeen surfaktanttihoitoa.

Keuhkojen kypsyyteen vaikuttaa myös lapsiveden määrä. Sikiöhän harjoittelee hengittämistä vetämällä lapsivettä keuhkoihinsa ja puhaltamalla sen taas ulos. Lapsivesi kypsyttää keuhkoja. Jos lapsivettä on niukasti - esimerkiksi varhaisen vedenmenon vuoksi - keuhkot voivat jäädä epäkypsemmiksi kuin mitä raskausviikot antavat ymmärtää.

Pikkukeskosille tyypillistä on myös apneointi eli hengityskatkokset, jotka myös johtuvat keuhkojen epäkypsyydestä. Vauva yksinkertaisesti unohtaa hengittää. Usein apnean katkaisee hellävarainen herättely, esimerkiksi jalkapohjien kutittelu, joka saa vauvan havahtumaan ja vetämään taas henkeä. Apneointi voi jatkua täysiaikaisuuteen asti. Pojallamme se jatkuikin vielä raskausviikon 38 alussa, jonka vuoksi kotiutuminen siirtyi siirtymistään, kunnes lopulta tapahtui tasan 12 viikon iässä, eli raskausviikolla 38+0.

Pikkukeskosten hengitystä tuetaan usein hengityskonehoidolla. Alle 30-viikkoiset intuboidaan käytännössä automaattisesti, mutta vauvan voinnista riippuu, kauanko hengityskonetta tarvitaan. Meillä poika oli hengityskoneessa viisi päivää - melko vähän, etenkin kun syntymän jälkeen keuhkotilanne oli erittäin vaikea. Tyttöä en itse ehtinyt nähdä hengityskoneessa lainkaan. Hän syntyi illalla viiden jälkeen, ja kun seuraavana aamuna selvisin keskolaan, muistan yhä sen kyyneliin saaneen yllätyksen, kun vieressä ei puhissutkaan hengityskone vaan pelkkä ylipainelaite eli cpap.

Hengityskoneen käytössäkin on riskinsä. Se altistaa mm. keuhkoverenvuodolle ja ilmarinnalle. Joskus koneen tehot eivät edes riitä. Meidän pojalla oli se tilanne. Hän syntyi aamulla yhdeksältä ja intuboitiin heti. Päivän mittaan kuitenkin kävi ilmi, että hengityskone ei auta tarpeeksi. Kokeiltiin myös tärinäpatjaa - sellaista en itse toiminnassa ole nähnyt, mutta mies ehti nähdä. En tarkkaan tiedä mikä sen funktio on, mutta joillekin siitä on apua. Meillä sekään ei auttanut. Niinpä pojan keuhkoihin jouduttiin pumppaamaan ilmaa käsiventilaatiolla useiden tuntien ajan. Ihme, että hän selvisi koettelemuksesta ilman keuhkovaurioita! Tai ihme, että hän ylipäänsä selvisi. Lääkäri kertoi seuraavana aamuna, että heillä loppui jo usko. Ei onneksi yrittäminen. Tilanne tasaantui alkuillasta kastetilaisuuden jälkeen. Erästä keskostoveria taas piti auttaa käsiventilaatiolla useita kertoja päivässä kuukausien ajan. Muistan hyvin, miten koneiden alkaessa huutaa lapsen äiti vain tyynesti otti ventilaatiopumpun käteensä ja alkoi rauhalliseen tahtiin "puhallella" ilmaa lapsensa keuhkoihin...

Aivot, sydän, suolisto...

Muita pikkukeskosen yleisiä ongelmia ovat aivoverenvuodot. Ne jaetaan neljään asteeseen, joista ensimmäinen on pienin, "käytännössä mustelma aivoissa", kuten sanoi poikaa hoitanut lääkäri. 1. asteen aivoverenvuoto ei usein jätä pysyvää vahinkoa aivoihin. Vaikein, eli 4. asteen verenvuoto taas on massiivinen ja hengenvaarallinen tila. Siitäkin jotkut selviävät hyvin, mutta kyllä se selviämisennustetta aika tavalla laskee.

Myös ductuksen eli sydämen valtimotiehyen sulkeutuminen on keskosille joskus vaikeaa. Ductus on sikiölle tärkeä, ja täysiaikaisella vauvalla se sulkeutuu 10-15 tuntia syntymän jälkeen. Jos valtiomotiehyt jää auki, sydän joutuu tekemään ylimääräistä työtä osan verestä kulkeutuessa aortan sijaan keuhkoverenkiertoon. Keskosilla ductuksen sulkeutumista seurataan muutama päivä. Sen jälkeen aloitetaan iv-indometasiinihoito. Meillä se riitti pojan ductuksen sulkeutumiseen - tytöllä sulkeutuminen tapahtui itsestään. Mikäli lääkehoito ei riitä, ductus suljetaan leikkauksella.

Sitten on vielä masu. Suolisto ei ole riittävän kypsä käsittelemään ruokaa, edes äidinmaitoa. Ruokkiminen aloitetaan hyvin varovasti: ensin milli kerrallaan, sitten kaksi, sitten ehkä neljä, jos masu tuntuu vetävän maidot hyvin. Maito annostellaan vauvalle lääkeruiskulla nenämahaletkun kautta. Pikkukeskoset "syövät" kahdeksan kertaa vuorokaudessa. Avoin lääkeruisku teipataan keskoskaapin kattoon - tai kenguruhoidon aikana vaikka tuolin selkänojaan - josta maito vähitellen valuu nokkaletkua pitkin masuun. Maidon "sietämistä" hoitajat seuraavat mm. kokeilemalla, nouseeko lääkeruiskulla vetämällä nenämahaletkuun sulamatonta maitoa. Sekin on nähty moneen kertaan... Meillä maidot kestettiin hyvin ja maitoannoksia päästiin nostamaan pikkuhiljaa painonmukaisesti.

Siinäpä jonkinlainen tietopaketti keskosuuden haasteista. Jos tekstissä on virheitä, vinkatkaa ihmeessä! Olenhan pelkkä maallikko, joka on oppinut nämä asiat lähinnä keskolassa. Muutamasta asiasta, joissa olin epävarma miten tilannetta kuvailisin ettei mene ihan metsään, lunttasin googlen avulla Terveyskirjastosta ja myös Sydänlapset ja -aikuiset -sivustolta. Suoria lainauksia ei kuitenkaan tekstistäni löydy, lähinnä vain tarkistin etten puhu "puutaheinää". Diagnoosien kirjainyhdistelmät, kuten BPD tai RDS, jätin tietoisesti nyt väliin.

Äitiysavustuspohdintoja

22 viikon jälkeen saa myös hakea äitiysavustusta. Mulla onkin jo maanantaina neuvola-aika. En vaan ole vieläkään oikein päättänyt, mitä sen asian kanssa teen. Aluksi ajattelin, että ilman muuta haen pakkauksen, ja vielä mahdollisimman nopeasti, että saan ihastelemani 2015 kuosit. Sitten tajusin, että oikeasti haluan pakkauksesta ehdottomasti vain makuupussin ja pussilakanan, jotka olen kaikille lapsille säästänyt. Ne vaatteet on oikeesti söpöjä, mutta niitä saa jo kirppareilta. Harsoja ja muovitettuja froteita olen saamassa tuttavilta aika paljon, eikä pelkillä pakkauksen määrillä edes pärjäisi. Ja kun me tarvitaan ne vaunut. 140€ tuskin riittää, mutta se on hyvä alku. Sanoinkin jo miehelle, että taidan kuitenkin ottaa sen rahan, se tulee nyt enemmän tarpeeseen. Makuupussin ja pussilakanan saa kyllä kirppikseltäkin (kuten olen hankkinut 2005 syntyneellekin).

Sitten facebookin äitiyspakkauskirppisryhmässä joku kysyi, millaisilla summilla avaamattomia pakkauksia on saatu myytyä. Ensin ajattelin, että on hiukan moraalitonta ottaa pakkaus vain myydäkseen se eteenpäin isommalla summalla kuin mitä Kela pakkauksen sijasta maksaa. Sitten juttelin aika monen ihmisen kanssa asiasta, ja tulin hiukan toisiin ajatuksiin. Sehän ei ole keneltäkään pois, jos minä myyn pakkauksen enemmän tarvitsevalle, kuten jollekin ulkosuomalaiselle perheelle. Ja "voitto" menisi meillä joka tapauksessa vauvan hyväksi, niihin vaunuihin. Jokainen ylimääräinen kymppi on meille tarpeen, kun autokin alkaa olla niin loppuun ajettu, että se on pakko kevään mittaan laittaa vaihtoon.

Että nyt en todellakaan tiedä mitä teen. Tai aika varma olen siitä, etten pakkausta ainakaan omaan käyttööni ota. Mutta onhan mulla tässä aikaa miettiä, eihän hakemusta tarvitse heti sisään laittaa, vaikka huomenna neuvolassa saankin sen todistuksen, jolla voin hakea avustusta Kelalta.

Oma vointini

Proluton-pistokset ovat edelleen huippujuttu! Sellainen hiukan harmillinen sivuvaikutus niillä vain on, että unohdan välillä ottaa rauhallisesti. Kun ei jatkuvasti supista, innostun touhuilemaan tuntikausia putkeen. Sellainen tilanne oli mm. eilen, kun järjestimme pyhäkoulun kotonamme. Sitä ennen piti tietysti siivoilla. Itse keskityin lähinnä keittiöön, sekä pintojen putsailuun että tietenkin tarjoamisten valmisteluun. Leivoin suolaista piirakkaa, tein salaattia ja munavoita, paistoin reilut 60 cocktailpiirakkaa jne. Siinä sivussa konttasin keittiön lattian pesuaineen kanssa, kun sinne tänne oli ilmaantunut pinttyneitä likatahroja. Olo säilyi ihan hyvänä. Petollisen hyvänä. Kun sitten vieraat - 8 aikuista ja noin 20 lasta - tulivat ja olin saanut laitettua tarjoilut esille, istahdin alas. Vielä silloinkaan ei tuntunut oikein miltään, mutta kyllä ne supistukset sieltä tulivat... Pitkästä aikaa jouduin ottamaan Adalatia. Ja kun isät lähtivät lasten kanssa ulos mäenlaskuun ja äidit jäivät sisälle pienimpien kanssa, olin sohvallakin pitkälläni. Vieraiden lähdettyä olo kuitenkin oli edelleen kovin pinkeä, joten jouduin ottamaan toisenkin Adalatin. Vielä tänäänkin kiristely on jatkunut. Kyllä emännöimiset nyt on emännöity...

Eräs hassu piirre näissä supistuksissa on. Ne eivät iske useinkaan seistessä, mutta kun istun alas, kupu alkaa kiristyä. Etenkin kovalla alustalla istuessa. Sohvalla takakenossa röhnöttäessä tai jumppapallon päällä voin usein olla ihan rennosti. Sen sijaan kun istahdan illalla yläkerran portaiden yläpäähän lukemaan lapsille iltasatua (portaikon lampun valossa, kun lastenhuoneista on jo tuikut pimeänä), masu kiristyy ihan säännöllisesti. Joskus joudun lopettamaan lukemisen kesken, kun supistukset salpaavat hengitystä eikä puhumisesta tule mitään. Hassua tässä on se, että nimenomaan se istuminen on paha. Ei seisominen, ei kävely niinkään (paitsi jos jatkan tuntikausia).

Verislimainen vuoto jatkuu satunnaisesti. Ehkä päivänä, parina viikossa. Limatulppamaista vuotoa tulee aina välillä, ja se huolestuttaa erityisesti. Limatulppahan kyllä uusiutuu, mutta kun tuntuu ettei se uusikaan tulppa pysy paikoillaan vaan tulee pois. Se ei ole kiva tulehdusriskin kannalta.

Maha on kasvanut niin, että kovin usein päivän ruokalistan pystyy lukemaan mun paidasta. Kohdunpohja tuntuu tosi korkealla, vauvan liikkeetkin välillä jopa 10cm navan yläpuolella! Pääasiassa pikkuinen hengailee alempana, mutta aina välillä ponkaisee tuohon yläosaan pyörimään. Vielä ei sentään potki virtsarakkoa niin että koko ajan tarvitsisi vessassa juosta. Ei ole vielä tarpeeksi voimaa sellaiseen. :-D

Jahas, mies on lähdössä taas yöksi töihin ja tarvitsee läppärin matkaansa. Johan tässä tekstiä tulikin aika tavalla!

Hän on... enpä kerrokaan kumpi!

Ärsyttävä otsikko, eikö totta? ;) Me kuitenkin sovittiin miehen kanssa, ettei sukupuolta kerrota muille. Tämän päivän rakenneultrassa se selvisi lääkärin sanojen mukaan "99,9 prosentin varmuudella", mutta ei sillä kai pitäisi kenellekään muulle olla merkitystä. Ei olisi meillekään muuten, mutta kun mielikuvavauvaa on ollut vaikea luoda, kysyin sukupuolta ihan sitä prosessia helpottaakseni.

Mitä muuta ultra kertoi? Että vauva näyttää terveeltä. Aivot, sydän ja selkäranka, kaikki oikein normaalia. Painoarvio oli jotain 400 ja risat, en muista tarkkaa lukemaa vaikka lääkäri sen kyllä sanoi. Vastasi viikkoja hyvin, joku arvo näytti olevan pari päivää jäljessä, toinen taas muutaman päivän edellä. (Nuo kaksi edellistä ovat muistaakseni olleet rakenneultrassa vähän viikkojaan isompia, kuten olivat syntyessäänkin. Kolmesta vanhimmasta mulle ei ole edes rakenneultraa tehty, koska siihen aikaan Jyväskylän mlk tarjosi odottajille rutiinisti ainoastaan alkuraskauden ultran.)

Hepatogestoosista lääkäri sanoi sen verran, että maksa-arvon nousu on niin vähäinen, että ainakaan vielä ei lähdetä sitä sen kummemmin seuraamaan. Että jos oireet jatkuu, niin sitten kontrolloidaan arvot taas ja arvioidaan tilanne uudelleen. Kun viikotkin ovat tosiaan vielä sen verran vähäiset, että varsinaisen hepatoosin kehittyminen on epätodennäköistä. Raskausdiabeteksestä sovittiin vaan, että uusi sokerirasitus rv 26 - ja tällä kertaa menen sinne oikean ajan paastonneena. :-D

Kutinaa, joo. Pyysin äitiäni nopeana neulojana tekemään mulle "kämmekkäät" ohuesta villalangasta, jotta voin käyttää niitä täällä sisätiloissakin ja silti tehdä käsilläni hommia. Eilen ne sitten sain. Oikein näpppärät on käsien kutinaan! Jalkapohjien kihelmöinti on vähäisempää, vatsa kutiaakin sitten enemmän. Ehkä tosiaan vielä joudun jonkun vatsavyön väsäämään...

Supistukset ovat pysyneet edelleen hyvin kurissa. Se on tietenkin hyvä, mutta tavallaan vähän huonokin juttu. Nimittäin kun olo on sen suhteen hyvä, tulee tehtyä tyhmyyksiä. Kuten toissapäivänä, kun kannoin useamman polttopuusatsin sisälle. Mies kun oli reissussa ja en viitsinyt lapsia patistella koko ajan hakemaan puuta, sitähän näillä pakkasilla kuluu muutenkin melkoisesti. Ei tuntunut missään, mutta illalla huomasin sitten hienoisesti verta vuodon joukossa. Ja seuraavana päivänä vähän lisää. Tänä aamuna sitten selkeää verislimaista vuotoa pyyhkiessä. Sitä tässä nyt sitten seurataan. Tuon vuodon vuoksi lääkäri teki myös sisätutkimuksen, vaikka ensin meinasi ettei sitä tarvita. Kohdunsuu on hiukan pehmentynyt, mikä voi olla toki täysin normaaliakin. Hiukan säikäytti, kun lääkäri sanoi että kaulakanava tuntuu sormelle kovin lyhyeltä. Katsottiin sitten ultralla, ja huh helpotusta, kun se antoikin ihan täyspitkän kanavan (rakko täynnä yli 5cm, tyhjä rakko kuulemma lyhentäisi kanavaa jonkin verran, mutta ei niin radikaalisti että siitä huolestua täytyy). Olisipa se ollutkin, jos kanava olisi lyhentynyt, vaikkei supisteluakaan ole nyt kovin paljon ollut! No, onneksi kuitenkin väärä hälytys.

Viittasin tuossa alussa jo hiukan mielikuvavauvaan. Facebookin lapsensa menettäneiden ja sen jälkeen uudelleen raskautuneiden suljetussa ryhmässä eräänä päivänä kirjoittelinkin aiheesta. Siitä, miten tuntuu vähän vieraaltakin koko vauva. Rekisteröin liikkeet, mutta ne tuntuvat hiukan omituisilta. Joskus ihaniltakin, mutta pääosin vierailta, tai jotenkin... Ei yhdentekeviltä. missään tapauksessa, mutta ei myöskään erityisen tärkeiltä. Enemmänkin hämmentäviltä kuin onnellisilta. Osaltaan varmasti syynä on se, että raskaus on ollut niin vaikea, sen jatkuminen niin epävarmaa, että vauvan tuloa ei ole kunnolla tohtinut edes ajatella. Siis silleen oikeana persoonana. Kun aiemmissa raskauksissa mulla on tässä vaiheessa ollut jo selkeä nimisuosikki, jolla olen vauvaa ajatellut, nyt nimipohdinnat ovat hyvin hajanaisia, jotenkin pakotettuja. Onhan mulla toki pitkät nimilistat sekä tytölle että pojalle, täydellisiä kolmen etunimen sommitelmia (ajanvietteeksi olen esimerkiksi bussia odotellessa vuosien varrella kännykän muistiin niitä väsäillyt), mutta on yhtäkkiä vaikea hahmottaa, että niistä jollekin voisi todella tulla käyttöä. Tai tulee, kävi tässä kuinka tahansa, sillä täytyyhän lapsella nimi olla, oli hän elävä tai kuollut. Mutta niin kuin tuostakin huomaatte, mulla on koko ajan takaraivossa suuri JOS. Tai pikemminkin EHKÄ. Siksi on vaikea kiintyä.

Olen pohdiskellut hiukan ristiäisten ajankohtaa - siksi, että jos vauva selviää, juhla osunee hyvin lähelle esikoisen kuoleman vuosipäivää. Kummeja olemme miettineet, yhden rakkaan ystäväpariskunnan jo pyytäneetkin. Toisaalta olen pohtinut paljon enemmän, miten yhdistää vauvan nimi esikoisen hautakiveen. Se kun ei ole mikään tavallinen kivi, vaan tarkasti esikoista varten räätälöity, hänen elämänsä tarinaa kunnioittaen - kaunein hautakivi ikinä. Ajatelkaa tätä ristiriitaa! Miten siinä luo mitään mielikuvaa elävästä vauvasta, kun koko ajan niin valtava menettämisen pelko hyökyy päälle. Tänään ultrassakin, kun lääkäri niin kauan tutki sydäntä ja sen virtauksia, mittasi jotain aivojen osa-alueita (jos oikein osasin päätellä) jne, koko ajan odotin hänen sanovan, että pitää hakea toinen lääkäri paikalle. Tai että valitettavasti asia on niin, ettei tästä lapsesta ole eläjäksi. Koko ajan odotan sitä salamaa, joka iskee uudestaan.

Siksi koen, että mielikuvavauvan luomisella alkaa olla kiire. Haluan personoida vauvan, valita nimen - nyt kun sukupuolikin on tiedossa - ja koettaa rakentaa jonkinlaisia odotuksia vauva-arjesta. Jotakin sellaisia oikeita, nimenomaan tätä vauvaa koskevia, eikä sitä rutiininomaista "vaatteita täytyy hankkia, vaunut täytyy ostaa, turvakaukalo onneksi on tiedossa" -muistilistaa. Haluan haaveilla vauvasta sylissäni, rinnoillani, kantoliinassa. Haluan kuvitella isosisarusten reaktioita, arjen muotoutumista. Haluan saada jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälaiseen synnytykseen minun pitää valmistautua. Apua, siitä unohdinkin Gravidassa puhua. Että pitäisi saada keskusteluaika nimenomaan synnytyksestä. Eihän sillä sinällään vielä ole mikään kiire - jos tässä hullusti käy, lienee niin että kaikki mahdolliset menetelmät ovat käytössä, koska ei ole tarvetta huomioida vauvan vointia... Äh, sieltä se taas tuli. Musta ajatus.

No, tuosta synnytyskeskustelusta ehtii vielä puhua. Seuraava kontrollikäynti on nimittäin vajaan neljän viikon päästä, 1.2. Sen jälkeen kontrolleja onkin sitten kuulemma kahden viikon välein. Siis jos pystyn olemaan kotona siihen asti, eikä ole tarvetta ottaa osastolle. Ja tähän en nyt suostu sitä mustaa ajatusta kirjoittamaan... En.

Sen verran vielä, kun joku kuitenkin miettii näitä lukiessaan, olenko ehkä masentunut. En ole. En ole vuosiin voinut psyykkisesti näin hyvin. Ja kyllä, mulla on kontakti, jonka kanssa voin tätä raskauttakin käsitellä. Huomenna meillä on seuraava tapaaminen. Mutta pää ei vaan kykene unohtamaan sitä riskien määrää, mikä tähän kaikkeen liittyy. Joskus aiemminkin olen sanonut, että esikoisen kanssa kuljimme katastrofista toiseen. Siihen mausteeksi nuo pikkukeskoset, joiden elämä oli syntymähetkellä niin ohuen langan varassa. Kaikki tieto siitä, mikä voi mennä pieleen pienten keskosten kanssa. Ja hämmästys siitä, miten helppoa meidän arki tällä hetkellä on verrattuna kaikkiin aiempiin vuosiin. "Pessimisti ei pety."

Oikeasti olen aika positiivinen ihminen. Kykenen näkemään hyvät puolet käytännössä asiassa kuin asiassa. Tiedän, että asiat voivat mennä ihan hyvin. Mutta olen myös realisti. Enkä kykene unohtamaan realiteetteja, vaikka kuinka yritän. Se, että meillä on mennyt kahden keskosen kanssa asiat niin täydellisesti putkeen, tuntuu jotenkin ylimaalliselta. En osaa pitää todennäköisenä, että niin kävisi nytkin. Siksi aivot yrittävät rakentaa jonkinlaista selviytymisstrategiaa, kävi miten kävi.

Kut-kut-kutittaa - sittenkin hepatogestoosi?

Tiistaina kirjoittelin labrakäynnistäni. Hiukan myöhemmin neuvolasta soitettiin verikokeiden tuloksia: sappiarvo normaali (n. 8, kun viitteen yläraja on 10), mutta maksa-arvo hiukan koholla (46, kun viitteen yläraja 45). Olin hyvin yllättynyt, en oikeasti ollut lainkaan ajatellut että kutina voisi todella johtua mistään poikkeavasta. Ainahan minä tähän aikaan vuodesta kutisen vähän joka paikasta, tosin en kämmenistä ja jalkapohjista, kuten nykyään... Nousu ei siis ole vielä mikään merkittävä eikä kai erityisen huolestuttava, mutta neuvola teki heti sähköisen lähetteen äitipolille. Sieltä pitäisi tulla kutsu käynnille, tosin uskon että eivät erillistä kutsua laita kun muutenkin on ensi torstaina rakenneultra ja lääkärin kontrolli.

Pikagooglauksella (no tottakai googlasin!) Terveyskirjasto kertoo mm. seuraavaa:
 Raskaushepatoosi todetaan noin 1 %:lla raskaana olevista naisista. Maksahäiriö puhkeaa yleensä 30. raskausviikon jälkeen, eikä sen syytä tunneta. Jostakin syystä raskaushormonit aiheuttavat maksan ylikuormittumista. Tauti kulkee selvästi suvuittain, mikä viittaa perintötekijöiden merkitykseen sen synnyssä.
Eli kovin aikaisin mulla oireet ilmestyi, kun kutinan alkaessa viikot oli 17 ja risat. Pohdin kyllä kovasti, voiko syynä olla nimenomaan Proluton, kun tuossakin mainitaan raskaushormonien aiheuttavan maksan ylikuormitusta. Kutinahan alkoi muutama päivä ensimmäisen progesteronipistoksen jälkeen. Suvussa meillä ei tietääkseni raskaushepatoosia ole ilmennyt, ja tosiaan aiemmissa raskauksissa siltä olen säästynyt.

En tiedä johtuuko vain labravastausten tiedosta, mutta kutina tuntuu pahentuneen keskiviikon jälkeen. Lämpötilavaihtelutkin pahentavat oloa hetkeksi, eli kun tulee ulkoa pakkasesta sisälle, noin puoli tuntia kutisee huomattavasti enemmän. Eilen, perjantaina, olimme kylässä, ja siellä kämmenet kutisivat aivan vimmatusti koko parituntisen vierailun ajan. Hiukan yllättäen kutina rauhoittui selvästi, kun lähtiessämme vedin lapaset käteen. Ehkä villan aiheuttama hienoinen ihoärsytys toimi jonkinlaisena vastaärsykkeenä, en tiedä. Tiedän kuitenkin mitä kokeilen ensimmäisenä, jos kutina meinaa käydä sietämättömäksi: lapaset käteen ja/tai villasukat paljaisiin jalkoihin. Vatsan kutina onkin sitten vähän hankalampi juttu (sitäkin esiintyy, ja yhtenä yönä olin raapaissut vatsaani kolme pahannäköistä, pitkää naarmua). Pitänee neuloa sitten vanhanaikainen vatsavyö. :-D

Mietin kyllä kovasti, mitä sitten jos maksa-arvot alkavat nousta korkeammaksi. Lopetetaanko Proluton? Vai katsotaanko hepatogestoosi pienemmäksi pahaksi kuin äkäinen supistelu? Toki hepatoosiinkin liittyy kohonnut kohtukuolemariski (alle 1%), joten siinäpä onkin pähkäilyä. Odotan mielenkiinnolla torstaita ja lääkärin mielipidettä asiaan. 

Toinenkin epämukavuus Prolutoniin ilmeisesti liittyy. Nimittäin pahoinvointi on alkanut hiipiä takaisin. Kuvotus on ollut viime viikkoina jokailtaista, ja pari kertaa olen taas oksentanut oikein kunnolla. Hormonitasoihinhan raskauspahoinvointi ilmeisesti liittyy, joten olen taipuvainen uskomaan tämän vaivan yhteyteen progesteronihoitoon. Siitäkin pitää muistaa puhua Gravidassa. 

"Puolivälin" rajapyykki, eli 20 viikkoa, ohitettiin eilen. Olo on toisaalta muhkeahko, en kauhean mielelläni kumartele, mutta kyllä sekin tarvittaessa onnistuu. Ehkä vatsaa enemmän kumartelua häiritsee varsinkin iltaisin kuvotus. Toppahousut vetäisin toissailtana jalkaan ensi kertaa tänä talvena, ja meni edelleen nappi kiinni. Eihän mun paino ole mihinkään noussut vieläkään (tai juu, en ole tainnut joulun jälkeen punnita), joten tavallaan olen hoikistunut alkutilanteesta. 

Pitäisi vähän aktivoitua tässä bloggauksessa. Toisen keskosen synnytystarina on vielä kertomatta, enkä keskola-ajoistakaan ole juuri puhunut. Myös synnytystoivelistaa pitäisi ruveta oikeasti työstämään. Pääni sisällä olen kyllä sitä tehnyt jo pitkään, eikähän sen paperille laittamisessa normaaliraskaudessa vielä mikään kiire olisi, mutta kun tämä ei ole normaaliraskaus. Vaikka supistelu tällä hetkellä on hyvällä mallilla  - mitä nyt välillä sellaista epänormaalia kireyttä on, ja selkää juilii, mutta en ainakaan tunnista kunnon supistuksia - niin tilanne saattaa muuttua hyvinkin äkkiä. Blogin on tarkoitus toimia myös jonkinlaisena "tietotankkina" doulilleni, joita täytyy varalla olla useita, enkä välttämättä kaikkia ehdi edes tavata, jos lähtö tuleekin Kuopioon ja sinne ei tuttua doulaa juuri sillä hetkellä ole saatavilla... Siksi pitäisi hiukan piiskata itseä tähän päivityspuuhaan. 

Parempia kuulumisia

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan ja minultakin siirtyi jo "pyöreät" lukemat pois mittarista, kun täytin pari päivää sitten 31 vuotta. Minkäänlaisia juhlia ei ollut, ei edes kakkua, kun ei ollut sellainen fiilis. Tuntui hyvältä pitää synttäripäivä ihan tavallisena päivänä. Mies oli aamusta iltamyöhään rakettimyyntihommissa, kaksi lapsista yökyläilemässä ja minä kahden lapsen kanssa kotosalla. Mitä nyt kuopusta käytin lääkärissä polvitaipeen ihottuman vuoksi, hain itselleni samalla reissulla kolmannen Proluton-pistoksen ja apteekissakin käytiin. Sattui meille vieraitakin, kun pysähtyivät ohikulkumatkalla piipahtamaan. Oli siis oikein mukava, rauhallinen päivä. Edes Facebook-syöte ei täyttynyt onnitteluista, kun vaihdoin päivää aiemmin syntymäpäiväni ihan muuksi päiväksi. Minusta kun on aina ollut vähän pöljää se, että ihmiset onnittelevat synttärinä vain koska Facebook siitä muistuttaa. Paljon kivempaa on saada muutama onnentoivotus niiltä, jotka ihan oikeasti muistavat.

Proluton on toiminut erinomaisen hyvin. Nyt on tosiaan 2,5 viikkoa ensimmäisestä pistoksesta, ja vielä joulun alla en huomannut selkeää eroa, mutta toisen pistoksen jälkeen olo muuttui aika tavalla. Supistuksia tulee harvakseltaan, vaikka toimin suhteellisen normaalisti. Olen pystynyt siivoilemaan, käymään asioilla ja elämään ihan tavallista elämää. Nyt olen muutamana aamuna jättänyt jopa Adalatin pois, ja silti olo säilyy hyvänä. Toki mulla on Adalatit aina mukana, eli saan otettua parissa minuutissa pillerin jos siltä tuntuu, mutta viimeksi on tarvetta ollut lähes viikko sitten! Silloinkin tilanne oli aika jännä, koko päivä oli mennyt hyvin, lepäilin illalla sängyllä lukemassa kirjaa, ja kun nousin siitä lastenhuoneen lattialle istumaan ja iltasatua lukemaan, alkoi aivan yllättäen supistella sarjassa. Supistukset olivat noin 40 sekuntia pitkiä ja tulivat niin tiiviisti, että ehdin lukea vain pari riviä ennen kuin seuraava aalto taas pakotti heeeeengiiiiiitteeeeeeleeeeeemääääääääääään. Puolenkymmenen supistuksen jälkeen huikkasin miehen tuomaan Adalatin. Kymmenessä minuutissa tilanne rauhoittui ja supistukset loppuivat taas kokonaan.

Mutta siis vaste Prolutonista on ollut ihmeellinen! Samalla se myös laittaa jälleen kerran miettimään TYKS:n käytäntöjä. Entä jos meidän keskoset onkin olleet seurausta keltarauhashormonin vajauksesta? No ekan keskosen kanssa tilanne eteni sen verran nopeasti (vain 10 päivää ekoista rajuista supistuksista keskossynnytykseen) ja vähän arvaamattomasti, kun kohdunsuulla ei näyttänyt tapahtuvan mitään supistelusta huolimatta, että mennee sen piikkiin. Mutta kun seuraavassa raskaudessa toistui sama kuvio, tosin supistukset alkoivat jo aiemmin, niin miksi ei lähdetty selvittämään syytä? En ainakaan muista, että hormonitasoa olisi mitattu missään tilanteessa. Ja hormonihoidosta ei edes puhuttu! Kuitenkin tämä erinomainen vaste Prolutonista viittaa siihen, että kyse voisi olla nimenomaan keltarauhashormonin puutteesta. Luulisi, että jo vuonna 2010 olisi ollut tieto siitä, että tällainen voi olla keskosuuden takana. Yliopistosairaalassa!

Hormonipäänsärkyjä on ollut edelleen jonkin verran, mutta luulen että eivät liity Prolutoniin. Ekan pistoksen jälkeen iskenyt särkykohtaus oli luultavasti ihan puhdasta sattumaa. Kun särkyjä tulee, yritän selviytyä ilman lääkettä, mutta pari kertaa viikossa on vaan otettava jotain. Viimeksi jouluaattona jouduin ottamaan gramman parasetamolia, joskaan siitä ei ollut kovin paljon apua. Ibuprofeiinia kaapista ei löytynyt, joten sitten vain sinniteltiin Paramaxin antaman lievityksen turvin.



(Joulu meni itse asiassa yllättävän mukavasti. Aattona itketti päivällä kovasti esikoisen ikävä, mutta kun päivä taittui iltaan, oli joulusaunaa ja pukin vierailua, lasten ilo tarttui. Myös pyhät ja nämä välipäivät ovat menneet ihan tavallisen joulun tapaan. Pelailtu paljon pelejä, olla öllötetty, luettu kirjoja jne.)

Sen verran vielä, että kävin tänä aamuna labrassa. Mulla on pari viikkoa etenkin kämmenet, välillä myös jalkapohjat kutisseet ajoittain. Ei mitenkään niin että hulluksi tulisi, mutta tulee sellaisia kutinakohtauksia, että pitää kuopsutella kovasti, joskus vartin, joskus puoli tuntia. Itse en siitä ollut yhtään huolissani, vaikka tiedän toki nimenomaan kämmenten ja jalkapohjien kutinan voivan olla merkki raskaushepatoosista, mutta kun se tosiaan ei ole jatkuvaa eikä ihan hirveästi elämää häiritse, niin en ole stressannut. Mies sen sijaan patisteli jo ennen joulua lääkärille. Hänen hyvän ystävänsä vaimolla oli hepatogestoosi, joka kehittyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta (joka onneksi kuitenkin päättyi onnellisesti ihan täysiaikaiseen syntymään) ja siksi mies hermoilee. Mä sitten joulunpyhinä Aktiivisen synnytyksen Facebook-ryhmässä kyselin että pitääkö tästä nyt olla huolissaan, ja sain kehotuksen käydä päivystyksessä. Soitin päivystykseen, josta pyysivät soittamaan suoraan synnärille. Sieltä kätilö sanoi, ettei ole syytä huoleen kun viikkoja on niin vähän. Kysyin, voisiko kutina johtua myös Prolutonista, ja kätilö arveli että on mahdollista. Neuvoi ottamaan yhteyden neuvolaan, jos huolettaa.

No, eilen sitten soitin neuvolaan (yritin jo maanantaina mutta en päässyt läpi) ja sain labralähetteen maksa- ja sappiarvojen mittaukseen verikokeesta. Toinen noista pitäisi olla paastoarvo, mutta ei raskaanaolevalle, joten riittää kun menee vaan otattamaan näytteen. Eilen en olis enää ehtiny käymään labrassa, joten sovittiin että menen heti tänä aamuna ja terkkari sitten pitkin päivää kyttää milloin tulokset tulee ja ilmoittaa mulle. Kun on välipäivät, niin tietenkään Korpilahden oma labra ei ollut auki, ei myöskään Muuramen (naapurikunta), vaan mun piti ajaa 40km Jyväskylään Keskussairaalan labraan. Ajanvarausta ei sinnekään saanut, mutta en ehtinyt jonottaa kuin pari minuuttia (hyvä kun kirjan sain esille) niin kutsuttiin jo sisään. Nopeasti oli siis ohi, ja nyt vaan odottelen että mihin aikaan terkkari soittaa.

Keskussairaalanmäkeä ylös tallustellessani tajusin, että kun ennen aina sairaalan ohi ajaessani muistin onnelliset hetket, kolmen vanhimman synnytysten jännityksen ja ilon, nyt nuo tienoot tuovat mieleen vain surullisia muistoja. Mielikuvia esikoisesta sivurakennuksen osastolla tai hoitajan kanssa päärakennuksen laboratoriossa. Muistoja käynneistä lapsen luona, hoitopalavereista ja huolesta.Mielleyhtymiä toisessa sairaalassa tapahtuneisiin hoidon laiminlyönteihin. Enkä oikein tiedä, miten saisin aivoni säädettyä siihen, että siellä mäellä ehkä syntyy meille keväällä taas pieni suuri lahja. Uusi elämä. Vaikea tajuta.

Mulla on muuten ihan oikea masu! Kuva on otettu joulupäivänä, jolloin viikot oli tasan 19. Lapset käy taputtelemassa mahaa, etenkin ekaluokkalainen. Hän odottaa kovasti pikkuveljeä, kun on nyt perheen ainut poika. Mä en osaa edes ajatella vauvan sukupuolta vielä. Olen nähnyt joitakin unia tytöstä, mtta just tällä hetkellä tuntuu vaikealta kuvitella vauva-arkea. Sitä, että kohta on taas joku, joka tarvitsee minua joka hetki. Että suihkussa käydään pikapyrähdys ja sammutetaan välissä hana pariinkin otteeseen kuulostellen, että itkeekö se nyt siellä. Ja kun vauva kasvaa ja lähtee liikkeelle, pitää olla tarkkana ettei lattioilla ole mitään pientä suuhun (ja kurkkuun) mahtuvaa. Ja että läppäriä ei voi enää pitää matalalla penkillä, joka meillä on sohvan edessä tietokonepöytänä, tai työntää sohvan alle turvaan silloin kun sitä penkkiä tarvitaan johonkin muuhun. Että kohta täytyy taas katsoa ettei pöydän reunalle jää mitään, minkä pieni voi vetää niskaansa. Kirjahyllyn matalalla olevaa sisältöä saa olla jatkuvasti siivoamassa takaisin paikalleen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Miten siihen taas oppiikaan, kun on jo monta vuotta ollut tolkullinen jälkikasvu? :)

Litrahinta 27 000 €

No nyt on ensimmäinen annos keltarauhashormonia saatu. Lupa lääkkeen käyttöön tuli Fimeasta vajaassa vuorokaudessa, ja vaikka tukku tietokannan mukaan tarjosi ei-oota, lääke tuli apteekkiin kuitenkin tilauksesta seuraavana päivänä eli perjantaina. Maksupolitiikan vuoksi meni kuitenkin maanantaihin ennen kuin pääsin lääkkeen hakemaan. Hintaa tuli kolmelle millin ampulille 81€, mikä antaa litrahinnaksi tosiaan huimat 27000€! Ja kelakorvausta tästä lääkkeestä ei saa lainkaan. Ilmeisesti siksi, että on näin "siviilikäytössä" kovin harvinainen, joten ei ole korvausjärjestelmän piirissä. Onneksi meillä oli mahdollisuus saada siihen maksusitoumus. Joutunen hakemaan vielä toisen satsin, sillä seuraava kontrolliaika on 7.1. ja sitä ennen pitäisi laittaa vielä kolme pistosta - joten ensimmäinen paketti ei riitä.

Pistos laitettiin kankkuun. Hoitaja kertoi nesteen olevan sen verran paksua, että ohut ruisku ei oikein "vetänyt". Tarvitaan siis paksumpi piikki. Pistos kirveli hiukan, ja puolisen tuntia sen laittamisen jälkeen alkoi todella kova päänsärky, hyvin samantapainen kuin hormonisäryt kahdessa edellisessä raskaudessa: paikallinen, pistävä kipu, joka tuntuu suunnilleen siltä kuin tulikuumaa sukkapuikkoa työnnettäisiin aivoihin. Toistaiseksi siihen riitti päänsärkycocktail (1g parasetamolia ja 400mg ibuprofeiinia) sekä uni. Toivon että pysyvätkin sillä tasolla, enkä joutuisi taas ambulanssilla neuron päivystykseen öitä viettämään, kuten viime raskaudessa useamman kerran. Samanlainen päänsärky iski myös eilen keskiviikkona. Myös lievää pahoinvointia särkykohtauksiin liittyi. Tiedä sitten johtuvatko säryt pistoksesta vai oliko puhdasta sattumaa, että ne alkoivat juuri nyt.

Adalatia olen nyt ottanut joka aamu sen 10mg. Tosin olen useampana iltana joutunut ottamaan vielä toisen pillerin. Päivällä tuntuu melko hyvältä, ja sen vuoksi tulee sitten ehkä liikuttua liikaakin. Sitten se illalla kostautuu napakoina supistuksina. Saa nähdä miten käy, kun tässä joulun tienoilla ajelemme reilut parisataa kilometriä anoppilaan. Että miten kohtu sietää pitkän autossa istumisen.

Adalatistakin aluksi seurannut päänsärky on nyt tasoittunut. Ehkä elimistö on tottunut lääkkeeseen eikä iske joka kerta sitä jysäriä päälle. Löysin hyllyjä siivotessa epikriisin edellisen keskosen sairaala-ajalta. Silloin olen näemmä syönyt 30mg Adalatia, eli nostovaraa on, jos tuntuu että tämän tehot eivät riitä. Se on huojentavaa, sillä tottakai huolestuttaa se että viikot ovat vielä näin vähäiset ja supistelu tuntuu vain yltyvän. Keskenmenorajaan on vielä neljä viikkoa, ja aktiivisen hoidon rajaan, eli tilanteeseen jolloin vastasyntynyttä lähdetään elvyttämään vaikka hän itse ei tekisi hengitysliikkeitä, on kuusi viikkoa. Kuusi pitkää viikkoa, jonka aikana voi tapahtua mitä vain. En halua edes ajatella sitä, mitä on edessä jos kohtu päättää sylkeä tämän pikkuisen ulos ennen kuin on mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Yhden (hyvin sairaan) lapsen hautaaminen oli jo tarpeeksi kamalaa. Toisen, jota ei vielä oikein ihmiseksi edes tunnustettaisi, repisi täysin kappaleiksi.

Kerroimme vauvasta isommille lapsille jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Silloin sanoimme, että ei ole vielä varmaa että vauva tulee. Nyt ekaluokkalainen kyselee usein, milloin se on varmaa. Mitä siihen nyt vastaa? Ei lapsia halua pelotella sellaisilla skenaarioilla, joita ei itsekään tahdo edes ajatella. Mutta valehtelemaankaan ei voi ruveta. Olemme toistaiseksi sanoneet, että sitten se on varmaa kun vauva kotiin saadaan. Niinhän se on. Tuntuu vain epäreilulta lapsiakin kohtaan tällainen epävarmuus. Ja se että he huolehtivat voinnistani niin paljon.

Olen ajatellut paljon sitä, miten toisenlainen suhtautuminen täällä Jyväskylässä tähän tilanteeseen on, kuin Turussa reilut viisi vuotta sitten. Kun siellä rv 19+ menin ensimmäistä kertaa supistusten vuoksi äitipolille, minut kyllä otettiin osastolle lepäämään "päiväksi tai pariksi", mutta kerrottiin että mitään lääkkeitä ei vielä tässä vaiheessa voida käyttää. Ja sitten tuli se toinen lääkäri, joka sanoi, että "epäkelpo raskausmateriaali pyrkii ulos" ja minun täytyy vain hyväksyä se. Olisi potkinut pois osastolta, mutta kun jouduin odottelemaan siellä useita tunteja hakijaa, ja supistelu yltyi uudestaan tuskaiseksi, kätilöt eivät suostuneet kotiuttamaan vaan konsultoivat toista lääkäriä, joka sanoi että ei saa laittaa kotiin. Sitten tuli se tympeä lääkäri pauhaamaan, miten tuhlaan resursseja kun vielä makaan siellä. :( Ja kuitenkin silloinkin oli jo yksi pikkukeskonen taustalla. En voi olla vertaamatta tähän nykyiseen tilanteeseen, jossa annettiin Adalatit tarvittavana rv 13 ja rv 17 sain luvan ottaa niitä säännöllisesti, sekä kirjoitettiin tämä pistoshoito. Ja että alusta asti suhtauduttiin supistuksiin vakavasti ja raskautta on myös hoitohenkilökunnan toimesta pyritty suojelemaan, eikä vain levitelty käsiä että voi voi.

Olen edelleen etsiskellyt vaunuja. Tori.fi:ssä halvimmat oikeanlaiset olisivat maksaneet 105€, mutta ilmeisesti menivät saman tien, kun en saanut edes vastausta tiedusteluuni. Sitten olisi yhdet parin sadan euron vaunut kiikarissa, mutta ovat Vantaalla enkä ole löytänyt ketään, joka pääsisi niitä katsomaan. Keski-Suomessa vastaavien vaunujen hinnat tuntuvat liikkuvan 400€:ssa ja ylikin. Näyttääpä Torissa olevan jopa 700€:n hintapyyntöjä, joka on kyllä jo aika kova käytetyistä kärryistä, vaikka olisivat hyväkuntoisetkin. Minä en kaipaa mitään iskemätöntä, käytön jälkiä saa olla, vaikka toki siistit ja homeettomat on ehdoton vaatimus. Ja rungon pitää olla suora. Jos siis tiedät jonkun, jolla olisi myynnissä Emmaljungan Duot (koppa ja ratasosa erikseen) sport-rungolla (eli kääntyvä heittoaisa), minulle saa tarjota. Muunlaisia vaunuja en edes ajattele, koska tiedän kokemuksesta noiden olevan juuri täydelliset meidän tarpeisiimme. Aikaa onneksi on vielä, sillä eipähän vauva kotiin tule missään tapauksessa ennen huhtikuuta.

Vauvan liikkeitä tuntuu nyt päivittäin. Vihdoinkin! Kauan tätä tilannetta saikin tällä kertaa odotella, kun huomioi miten aikaisin ne aiemmissa raskauksissa ovat tuntuneet. Paino ei edelleenkään ole tavoittanut lähtöpainoa, oli itse asiassa vähän laskenut viime viikosta ollen taas 2,5 kiloa lähtöpainon alle. Aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla painoa on tullut jo hyvinkin viitisen kiloa. Olen iloinen tästä, eikä neuvolassakaan asiasta huolissaan olla. Sokereita olen yhä mittaillut satunnaisesti ja arvot ovat oikein hyvät. Ei siis minkäänlaista huolta niiden suhteen edelleenkään. Ehkä kokeilen joulun aikaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta, miten sokerit suhtautuvat johonkin joulusuklaan äpöstämiseen. :-D Tosin kovin paljon makea ei maistu, joten eiköhän sekin aika maltillista syömistä ole.

Huomenna täyttyy 18. raskausviikko. Sitä kohti!