Sairaalaelämää ja ambulanssikyytiä

Tämän päivityksen piti kertoa upeista, viisaista naisista, jotka loivat minulle hienon päivän voimaannuttaen loppuraskauteen ja synnytykseen. Viime lauantaina minulla piti nimittäin olla elämäni ensimmäiset vauvakutsut. Tai pikemminkin mother blessing -juhla, mikä sopii mun ajatusmaailmaan vaippakakkuja ja foliopalloja paremmin.

Sen sijaan tämä teksti kertoo pelosta, ahdistuksesta ja himpun verran helpotuksestakin.

Tiistai-iltana viikot olivat 22+4. Vauva oli sunnuntai-illasta saakka punkenut itseään alas lantioon. Liikkeet tuntuivat häpyluun takana tai aivan sen yläpuolella, mikä oli melko epämiellyttävää ja aiheutti kipua kohdunsuulla. Maanantaina neuvolassa bebe oli niin alhaalla, ettei doppleri tavoittanut sykettä sitten millään. Tunsin koko ajan liikkeet, joten en ollut itse huolissani, mutta terkkari joutui hakemaan kollegan paikalle eikä siltikään saatu äänihavaintoa, vain pari pikaista välähdystä sykelukemista, vaikka parikymmentä minuuttia siinä yritettiin.

Tiistaina vauva oli yhä matalalla, ja olo tuntui ikävältä. Facebookin keskosryhmäläisten kannustamana soitin äitipolille ja sain neuvon käydä näytillä. Se onnistui vasta illemmalla miehen heräiltyä uniltaan yövuoron jälkeen. Synnytysvastaanotossa katsottiin ultralla ja todettiin, että vauvalla on kaikki ok,painoarviokin jo 525g, mutta hyvin matalalla hän on. Kaulakanava oli täyspitkä, mutta lääkäri näki lievää funneloitumista sisäsuulla. Selkää särki ja olo oli kireä. Otin Adalatin siinä vastaanotolla samaan aikaan kun lääkäri pohti mitä mulle pitäisi tehdä. Osastolevosta puhuttiin, mutta lopulta pääsin kuitenkin kotiin, kun lupasin vain levätä.

Keskiviikko meni sohvalla, torstai samoin. Mies kävi kaupungilla asioilla ja takaisin tullessaan löysi minut sohvalta peppu käsinojalla, sen verran ikävä tunne kohdunsuulla taas oli. Lähdimme taas synnytysvastaanoton päivystykseen. Viiltely ja pistely kohdunsuulla oli inhottavaa, ja perillä pyysinkin päästä heti taas pitkäkseni. Ultrassa kaikki näytti edelleen hyvältä, mutta itse olin huolissani ja itkuinen, koska olo oli vaan niin outo. Tällä kertaa tuli osastopassitus. Siirtyminen sairaalaan ja pystyasento tekivät myös tepposensa, ja minua alkoi supistella. Nestetippa tippumaan ja lisäksi suun kautta estolääkettä.

Perjantaina täyttyi 23. raskausviikko. Se tarkoitti, että ylitettiin aktiivisen hoidon raja. Aamulla pyysin saada Adalatin, kuten kotona aamuisin otin. Sitä ei kuitenkaan tuotu, kätilöt halusivat varmistuksen osastolääkäriltä. Otettiin käyrää, ja liekö ollut sattumaa vai käyrän remmien kiristyksestä johtuvaa, aloin supistaa. Neljän supistuksen jälkeen pyysin uudestaan Adalatia. Vieläkään en saanut. Supparit jatkuivat voimistuen ja tiivistyen, pyysin taas lääkettä. "Lääkäri katsoo sut ihan pian." Lopulta kun supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein, melkein suutuin. Sanoin että olen kymmenen viikkoa saanut ottaa lääkkeen silloin kun siltä tuntuu, mutta nyt sairaalassa yhtäkkiä en saakaan. Siinä vaiheessa kätilö lopulta toi pillerin. Jäimme odottamaan sen vaikutusta.

Lääkäri otti vastaan iltapäivästä. Taas ultra ja kohdunsuun tsekkaus, asiat kunnossa. Kuulin että crp oli ollut edellispäivänä 13, mikä vähän huoletti, koska kohtu oli aavistuksen aristava ja mulla on melko vahva taipumus kohtutulehdukseen. Lääkäri määräsi labroja, vaihtoi Adalatin pitkävaikutteisempaan, laittoi lääkelistalle maitohappobakteerin ja 40 mikrogrammaa d-vitamiinia, vuodelevon vuoksi Klexane-pistokset veritulppia ehkäisemään... Kysyin kortisonipiikeistä vauvan keuhkoja varten, ja lääkäri meinasi ensin että ei nyt vielä, kun ei ole akuuttia synnytyksen uhkaa. Muistutin siitä, että ei mulla edellisistäkään keskosista mitään kohdunsuulla tapahtunut, ennen kuin vedet meni ja synnytys käynnistyi. Lääkäri lupasi konsultoida vielä kollegojaan. Pääsin pötköttelemään takaisin sänkyyn. Hetken päästä kätilö tuli kuin tulikin kortisonipiikin kanssa. Kirjaimellisesti tuuletin sen nähdessäni! Lisäksi sain jalkoihini, jälleen lääkärin määräyksestä, iki-ihanat tukisukat...

Perjantai ja lauantai kuluivat tasaisesti. Sairaalan rytmi - aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen, iltapala, Klexane, äänten kuuntelu - oli vanhastaan tuttu. Supistuksia tuli aina vessakäynnin yhteydessä, mutta rauhoittuivat heti levossa. Pystyssä kuitenkin tuntui hienoista painetta kohdunsuulla, josta syystä pidin sängyn tiiviisti vaakatasossa nostaen päätyä vain ruokailun ajaksi. Lauantaina piipahti pari kaveria. Toivat mm. aikuisten värityskirjan ja lainatabletin ajanvietteeksi. Illalla oloni oli itkuinen, ahdistunut. Ihana kätilö istui sängyn vieressä ja kuunteli murheitani.

Sunnuntaiaamuna olo oli melkein loistava. Ihmeekseni olin nukkunut hyvin toisesta kortisonipiikistä huolimatta. Välillä suorastaan epäilin, onko koko sairaalassa makaaminen tarpeellista ja mielekästä. Supistus silloin, toinen tällöin... Iltapäivästä mies piipahti lasten kanssa. Tunsin jälleen lievää painetta alapäässä ja pyysin kätilöä säätämään sängyn jalkopäätä ylemmäksi. Se tuntuikin auttavan hiukan, mutta perheen lähdettyä alkoi supistella. Melko pian soitin kelloa ja sain tarvittavan Adalatin. Oli päivällisaika, mutta ruoka ei maistunut. Vaikea sitä olikin syödä pää alaspäin maaten.

Adalat ei auttanut, joten pyysin taas ringerin tippumaan. Jalkopäätä säädettiin vielä ylemmäs. Kuitenkin supistukset vain tihentyivät ja pitenivät. Välit olivat vain parin minuutin luokkaa, tuntui että ehdin juuri tasata hengityksen kun seuraava supistus taas tuli. Makasin silmät kiinni, en jaksanut muuta. Kätilöt kärräsivät minut sängyllä lääkärin huoneeseen. Pikainen kohdunkaulan ultraus, edelleen hyvä tilanne. Lääkäri määräsi toisen Adalatin ja lisäksi Opamoxia rentouttamaan. Ei hyötyä. Seuraavaksi viriteltiinkin jo Tractocile-tippaa ja alettiin puhua Kuopiosta. Supistukset vain pitenivät, aloin vajota kuplaan. Ajantaju oli täysin mennyt. Miehelle sain soitettua, ettei näytä hyvältä. Sitten yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä ja ambulanssimiehet valmistelemassa siirtoa. En vielä silloinkaan tajunnut, että nyt mennään ja lujaa.

Matka oli aika hurja. Ambulanssin tärinä pahensi supistuksia. Mukana ollut kätilö kyseli, työnnättääkö. Ei työnnättänyt, mutta synnytyslaulun hengitystekniikka oli ahkerassa käytössä. Välillä oli otettava jo äänikin mukaan. Kuulin puhelut Kuopioon, sieltä lähtisi lääkärilanssi vastaan. Silloin vasta tajusin, että oikeasti voi olla tosi kyseessä. Papereihin kirjattiin vauvan nimi, kätilö kysyi ambulanssimieheltä kuuluuko tämä kirkkoon. Minä hengitin ja pelkäsin ja hengitin.

Jossain Koskelon huoltoaseman tienoilla lanssi pysähtyi nappaamaan lääkärin kyytiin. Tässä vaiheessa huomasin, että vaikka supistukset yhä tulivat tiiviisti, ne olivat hiljalleen alkaneet lyhentyä. Tractocile alkoi tehota, lopultakin! Kuopioon saavuttaessa aloin taas tajuta jotain ympäristöstäkin. Taas ultrattiin, hyvältä näytti. Supistukset tulivat jo harvemmin ja olivat helppoja, parin puhalluksen mittaisia. Huikea helpotus: ei synny vielä!

Mieskin ehti paikalle ehkä tunnin verran sen jälkeen kun minut oli tuotu. Kotiin oli saatu pappa lasten turvaksi. Johonkin lähelle kolmea se meni, ennen kuin tilanne oli niin rauhallinen, että sain nukahdettua. Miehellekin löytyi sohvapaikka jostain tukihenkilöiden lepohuoneesta.

Nukuin yön sikeästi. Kahden hengen tarkkailuhuone on kuulemma lähellä saleja, tarkemmin en tiedä, sillä liikkuminen rajoittuu yhä vessan ja sängyn väliin. Tractocile tippuu jatkuvasti. Supistuksia on päivän mittaan tullut ehkä viitisentoista, lyhyitä, helppoja, lähinnä vähän epämiellyttäviä. Aamupäivällä kävi juttelemassa sosiaalityöntekijä, iltapäivästä kriisikeskuksen ihminen ja iltapala-aikaan keskolasta hoitaja. Mieli on nyt melko tyyni, tunnen olevani hyvässä hoidossa ja lähellä parasta apua vauvalle.