Tunnelmakuvia kesältä 2010

Joskus aiemmin lupasin etsiä tänne kirjoituskurssin kotitehtävän, joka kertoo edellisen keskosen odotuksen vuodelepoajasta. En ole sitä tiedostona koneelta löytänyt, mutta paperiversio oli tallessa, joten naputtelen sen nyt tähän. Vuodelepoa siis kesti silloin tasan viisi viikkoa ennen vauvan syntymää, alkaen raskausviikolta 24+3. Minut otettiin osastolle voimakkaan supistelun takia, ja olin koko ajan vuodelevossa vessaluvin, suihkuun pääsin muutaman kerran viikossa ja syödäkin piti maaten... Kohdunsuun tilanne pysyi tuolloinkin hyvänä supistuksista huolimatta, mutta sitten meni vedet ja kohtutulehdus iski heti sen myötä. Hätäsektion jälkeen olin vielä osastolla toipumassa viikon. Itse synnytyksestä en tässä kerro, se on ihan oma tarinansa, mutta hetki silloin, toinen tällöin...

Kuuma kesä - tunnelmakuvia

I
Ding, ding, ding... Varttia vaille, mutta mitä? Avaan taas silmäni ja haparoin kännykän käteeni. 5.46. Koko yö on mennyt torkkuessa, mutta tiesin siihen varautua jo etukäteen. Vauvan keuhkojen kypsyttämiseksi annettu kortisonipiikki voittaa unilääkkeenkin tehot. Kaksi ensimmäistä yötä olivat vähäuniset viimeksikin. Onneksi on kesä, ikkuna auki ja edes tuomiokirkon kello pitämässä seuraa. Se saa torkkua vain vartin kerrallaan, yötä päivää, vuoden ympäri.

Nousen juomaan. Saman tien tunnen, kuinka kiristys leviää taas vatsalle. Nojaan yöpöytään ja hengitän, hen-gi-tän. Supistus on tällä kertaa lyhyt, ja hetken päästä pääsen jatkamaan matkaani lavuaarille. Omatunto pistelee; tämä on minulta nimenomaisesti kielletty. Vain vessaan on lupa mennä, kaikessa muussa pitäisi turvautua kätilöihin. Se vain ottaa luonnolle. "Piiiiiip! - No mikäs täällä? - Kynä tipahti, voitko nostaa... Ikkuna pitäisi aukaista... Kännykkälaturin johto pitäisi kurkottaa seinään... Saanko mehua... Peitto karkasi lattialle..." Syyttelevää sisintäni rauhoittaakseni päätän käydä samalla vessassa.

Pytylle istuessa vauva potkaisee kiukkuisesti virtsarakkoa. Hyvä ajoitus, naurahdan itsekseni. Vatsa aaltoilee, siinä katsellessani näen, miten lapsen pepun kohoama siirtyy ylemmäksi ja muljahtaa äkkiä näkymättömiin. Vielä on tilaa kuperkeikoille. Pelko kouraisee taas sydäntäni: ihan liikaa tilaa, ihan liian pieni ihminen. Pysy vielä siellä, pysythän!

Havahdun ajatuksistani. Kuinka kauan olen istunut vessassa? Taisin torkahtaakin hiukan. Nousen vaivalloisesti ylös, ja sairaalan jättiyöpaita valahtaa peittämään sääret. Askel, toinen ulos vessasta, ja se alkaa taas. Huone on onneksi pieni, sänky on aivan vessan oven vieressä. Nojaudun sitä vasten. Ei satu, mutta on pakko keskittyä hengittämiseen: nenästä sisään, suun kautta ulos. Kirkonkello havahtuu taas: Ding, ding, ding, ding, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong... Ääni haipuu pois samaa tahtia supistuksen kanssa. Aamun ensimmäinen bussi murisee Hämeenkadulla ohittaessaan sairaalan.

II
"Jag, Victoria Ingrid Alice Desiree, tar dig, Olof Daniel Westling, nu till min man..." Pieni matka-tv hyllyn päällä näyttää onnesta hehkuvat kasvot, hymyilevät huulet, jotka toistavat arkkipiispan sanoja. Pariskunnasta loistava keskinäinen rakkaus ja täyttyneet unelmat koskettavat meren yli, kameroiden ja ruutujen läpi. Kyyneleet vuotavat poskilleni valuen kohti väkisinkin korviin päin kaartuvia suupieliä. Ketkeksi unohdan, että pelkään lapseni puolesta, tunnen, että usko siirtää supistuskäyriin piirtyvvät vuoret, toivo kannattelee vatsani painoa, rakkaus vahvistaa pienen tytön elimistön kestämään kaiken, mitä eteen tulee. Hän on taistelija, me olemme yhdessä, kuten nuo kaksi tuolla alttarilla. He tiesivät mitä tahtoivat ja saivat sen. Minun lapseni haluaa elää, ja minä haluan hänet. Eihän niin voimakas tahto voi pettää.

III
Viidentenä päivänä "yksiö", josta ensin olin kiitollinen, alkaa ahdistaa. Ulkona paahtaa helle, pieni huoneeni on tukahduttavan kuuma, sen eristyseteinen estää läpivedon, kun molempia ovia on lähes mahdoton pitää yht'aikaa auki. Telkkari ei kiinnosta. Eihän sieltä tule kesällä kuin uusintoja. Ei sillä, että olisin niitä aiemmin nähnyt, mutta sairaalasarjat ovat jäämässä kesätauolle, koululaisten kesäohjelma ja chat-ohjelmat valtaavat yhä enemmän aikaa. Olen lukenut kirjat, jotka olen tuonut sairaalaan mukanani; ei ole toivoakaan, että pääsisin lisää valitsemaan, eikä mies osaa tuoda mitään sopivaa aivohöttöluettavaa. Ikisuosikkini, Täällä Pohjantähden alla, on liian painava käsillä kannateltavaksi, ja vatsan päälle laskettaessa se aiheuttaa supistuksen. Eivätkä sen ihmiskohtalot varsinaisesti kohota mielialaa.

Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään: "No mutta, minä katsoinkin jo, että loman aikana on listaan ilmestynyt tuttu nimi! Mitenkäs jakselet?" Ääni on myötätuntoinen, sipaisu olkaan lämmin. Itku tulee heti, yksinäisyys ja ahdistus purskahtavat ulos kuin kirsikkatomaatin siemenet puraistessa. Kätilö rutistaa lujasti, silittää tukkaa. Sitä minä juuri kaipaan, ihmistä. 

"Kuulepas, täällä on toinenkin äiti vähän samanlaisessa tilanteessa. Kysyisinkö, kelpaisiko hänelle seura?" Maailma kirkastuu, itken ja nauran yhtä aikaa helpottuneena siitä, että on mahdollista puhua jollekin, jakaa tätä tuskastuttavaa turhautumista, toivon ja epätoivon ristiaallokkoa. Että maailma olisi muutakin kuin tämä hiljainen koppi, joka täyttyy elämästä vain, kun perhe tupsahtaa piipahdukselleen.

IV
Helikopterin roottori leikkaa säksättäen kuumuutta. "Kymmenes," sanoo Taina. "Ei kun kahdestoista, kaksi kävi ihan perätysten, kun olit suihkussa," vastaan. Tämä huone on osaston toisella käytävällä, rakennuskompleksi vaientaa kirkonkellon äänet, ja sen sijaan päiviä rytmittää nyt lääkintähelikopterien vilkas vierailu muutaman sadan metrin päässä olevalle laskeutumispaikalle. Polttava helle teettää töitä koptereillekin. Seuraamme ikkunasta niiden nousuja ja laskuja Välillä toinen kopteri pörrää jo sairaalan yläpuolella odottamassa, kun toisen luona ambulanssi vasta käynnistää sireeninsä muutaman sekunnin siirtymän ajaksi.

Jaana-kätilö tulee huoneeseen. "Tulin moikkaamaan ennen lähtöä, huomenna olen vapailla, mutta juhannusyöksi tulen teitä vahtimaan." Taina kohottautuu käsivartensa varaan: "Me halutaan tänne juhannuskoivut!" Jaana nauraa iloisesti. "Ilman muuta! Riittääkö käsivarren vahvuinen vai haenko kunnon riippakoivun?" Nauramme kaikki, mutta sitten ilmoitan, että olemme tosissamme. "Me karataan muuten ja haetaan itse, ja siinä sitten pääsette kätilöimään meitä täällä, kun vauvat syntyy koivujen alle!" Jaanaa naurattaa, ja iltavuoron Satu tulee kuuntelemaan ilonpitoa. "Kamala rätkätys taas kuuluu käytävän toiseen päähän!" "Nämä vaatii juhannuskoivuja tai karkaavat, kai meidän sitten täytyy tuoda," nauraa Jaana.

"Eikö teitä yhtään kyllästytä hypätä täällä vähän päästä?" kysyn kätilöiltä. "Tuntuu niin inhottavalta joka pienimmästäkin risauksesta soittaa kelloa." "Älähän siitä murehdi, meillä on nimittäin joka päivä oikein tappelu kansliassa siitä, kuka saa Itäniemen ja Tähtisen. Ihan oikeasti," vakuuttaa Jaana, kun pyörittelemme Tainan kanssa silmiämme. "Vaikka tänne tullaankin joka soitolla vauhdikkaasti, kun mietitään, että kumpi niistä nyt supistaa, niin teillä on täällä aina niin hyvä meininki, että kaikki haluaa teidät." Sydämessä läikähtää lämpimästi, kyyneleet kihahtavat taas silmiin. Satu huomaa sen ja taputtaa vatsakumpuani, josta vauva vastaa potkaisemalla. "Ootte te niin ihania, tämä olis paljon kurjempaa ilman teitä!" huokaan.

V
Juhannusaattona osasto tyhjenee. Käytävästä ei kuulu ääniä, kätilöt istuskelevat huoneessamme juttelemassa. Iltavuoron kätilö on tuonut molempien yöpöydille koivunoksakimput, ja huone tuoksuu kesältä. Kaikki osaston tuulettimet on kannettu huoneeseen, ikkunat ja käytävän ovi ovat auki niin, että ilma liikkuu kerrankin kunnolla. Olemme Tainan kanssa repineet iltapäivällä tyynyjen suojina olleet hiostavat muovipussit pois. Kätilö oli yllättänyt meidät kesken kaiken, ja teinityttömäisesti kikattaen olimme yrittäneet piilotella touhujamme. "Sovitaan että en nähnyt tuota. Minä tein itsekin ihan samalla lailla kun olin synnyttämässä. Ihmeen kauan te olette niitä kestäneetkin!" 

Jaana tupsahtaa huoneeseen valtava lehväkimppu sylissään. "Teillähän onkin täällä jo koivut! Laitetaan nämä sitten tuohon nurkkapöydälle. Tuotiin me Satun kanssa vähän muutakin... Suunniteltiin, että jos työnnettäis teidän sängyt tuonne päiväsaliin, tuolla on vielä yksi äiti, tehdään teille sinne oma leffateatteri! Vai jaksatteko?" 

Kun Pekko aikamiespoika myöhemmin pöristelee pappatunturillaan kukkaniitylle, loiomme Tainan ja kolmoshuoneen loppusuoralla olevan Maijan kanssa pedeillämme, jotka on aseteltu niin, että jokainen yltää kurkottamaan pieneltä pöydältä popcornia, donitseja, suklaata ja limpparimukeja. Satu-kätilö istuu matalalla jakkaralla sänkyni pääpuolessa. Kuullessani ähkäisyn vilkaisen terävästi Satua. Hänen kasvojensa ilme on liiankin tuttu, samoin tapa jolla hän pitelee käsiään vatsallaan. "Supistaako sinua?" kysyn. "Vähän vaan nipistää..." Satu vastaa, mutta näen, että se on roimaa vähättelyä. Huikkaan Jaanan paikalle. "Kato nyt tota! Siinä se paraskin hoituri yrittää meitä passata, ja itse synnyttää kohta tuohon! Pistä se nyt levähtämään!" Jaanaa naurattaa, Satua myös. "Otin minä jo Nifanginia äsken, kyllä se kohta helpottaa," sanoo Satu. Tainan kanssa tuijotamme toisiamme ja kätilöitä uskomatta korviamme: Nifangin ei ole mitään kevyttä kamaa, se lievittää supistuksia tehokkaasti, mutta mitä ihmettä joku, kaiken lisäksi kätilö, tekee töissä jos joutuu syömään Nifanginia supistuksiin? Suutarin lapsella ei ole kenkiä, totisesti.

VI
Tuijotan tiukasti Tainan ja itseni väliin vedetyn keltaisen verhon reunaa. Se liehahtaa tasaisin väliajoin, kun toisella puolen makaavan Iinan puolison tuoma pystytuuletin pyörähtää sitä kohti. Vatsalla lepäävä käsi rekisteröi, miten kohtu kiristyy taas tiukaksi keräksi, kovettuu vatsanpeitteiden alla kivikovaksi. Selkää särkee, tekee mieli keinuttaa lantiota. Haluan olla yksin, siksi verhot on tilapäisesti vedetty paikalleen. Tekee mieli hakeutua pimeään koloon kippuraan, yksin hiljaisuuteen. Huonekaverit aistivat epäsosiaalisen tuuleni ja ovat poikkeuksellisen vaisuja.

Supistus voimistuu poltteeksi, huulteni välistä karkaa ähkäisy. "Paula? Onko kaikki hyvin?" Taina kysyy (hän ei ole vieläkään, kolmen viikon jatkuvan vierihoidon aikana, oppinut nimeäni). Ynähdän vastaukseksi ja yritän tasoittaa hengitykseni. Tainaa ei kuitenkaan puijata; sen verran monta tuntia olen kesän aikana tässä hänen vieressään supistellut, että hän tuntee merkit. Verho viuhahtaa pois välistämme, Tainan silmät kiinnittyvät minuun. "Soita kelloa! Suahan supistaa ihan selvästi!" Alan itkeä. "En minä jaksa, ei tartte, kyllä tää tästä, mää en jaksa enää tätä makaamistä, mää tuun hulluks!" Taina hapuilee soittokellon käteensä ja painaa sitä päättäväisesti. Nuori, vastavalmistunut Elina ilmestyy välittömästi ovelle. Taina osoittaa minua sanaakaan sanomatta, ja Elina näkee mistä on kyse.

"Ei Nifanginia," anelen, "mulla tulee aina siitä pää kipeäksi, ja ku oon joutunu ottamaan sitä nyt jo viitenä päivänä peräkkäin, en kestä enää sitä! On se vauva jo melkein 28-viikkoinen, kyllä se selviää vaikka jo syntyiskin!" Elina istuu sängylleni ja juttelee hiljaa. Kohta hän hakee lääkärin, joka seuraa hetken supistuksia ja tekee ratkaisunsa. 

Makaan synnytyssalissa, supistukset repivät alavatsaa. Kädessä on tippa; Tractocile on vahvinta mitä voi antaa. Jos se ei auta, vauva syntyy nyt. Yhtäkkiä en halua sitä, en missään tapauksessa. Muistan päivät, joina istuin keskoskaapin vieressä, käsi sen sisällä vauvan päällä. Kaapista huokui 37-asteista, kosteaa ilmaa, paitani kastui hetkessä, hiukset liimaantuivat kasvoihin. Varttitunnin päästä olo oli kuin saunassa. Sählypallon kokoisessa päässä olevaan pikkuruiseen nenään tunkeutui hengityskoneen letku, rintani valuivat maitoa. Kaipasin saada lapseni syliin, enkä tiennyt saisinko koskaan, elävänä. Yksi kerta sitä lajia riittää, tämän lapsen kanssa en ole valmis samaan. Taivaan Isä, auta! Sanat karkaavat huulieni välistä, vilkaisen nolostuneena ympärilleni. Huone on tyhjä, kukaan ei kuullut. Ei kukaan muu kuin se, jonka korviin sanat oli tarkoitettukin.

VII
Sykeanturin vyö kiristyy vatsalleni, Jaana liu'uttaa anturia etsien hyviä ääniä. "Siellä, ollaanpa sitä vauhdikkaita!" Hymyilen huoneen äänimaailman rikastuessa nopealla, viuhuvalla jumpsahtelulla. Lapsivesi on mennyt yöllä, tiedän, ettei ole enää pitkä aika siihen, että tapaan lapseni.

Jaana hiljentää laitteen ääntä, sanoo tulevansa kohta takaisin ja lähtee reippaasti huoneesta. Me jäämme kuuntelemaan jumpsutusta. "Hassua että se on noin nopea, vaikka ei tämä minusta nyt ole mitenkään erityisen vilkkaalla tuulella," sanon. "Jos sitä jännittää," sanoo Taina. Hän on synnyttänyt kaksosensa pari päivää sitten ja on lähdössä tänään kotiinsa Poriin. Nauramme yhdessä.

Varttitunnin päästä minua ei naurata. Syke huitelee edelleen yli sadanseitsemänkymmenen. Niin paljon olen sykekäyriä äitiysaikanani nähnyt, että tiedän, ettei se ole hyvä. Soitan kelloa, Jaana tulee ovelle. Samassa huomaan, että syke hidastuu vähitellen ja jää jumputtamaan 150 lyönnin tasolle. "Rauhoittuihan se, heti kun soitin sut paikalle!" henkäisen helpottuneea Jaanalle. "Hieno käyrähän tämä on, taisi olla vain vauhdikas hetki tytöllä," Jaana sanoo.

Helpotusta ei kestä kauan, syke kipuaa takaisin korkealle. Tunnen pari supistusta, ja niiden myötä syke laskee taas normaalitasolle, tihentyen pian uudestaan. Jaana seisoo vieressäni seuraten käyrää silmillään ja vatsani kovettumista kädellään. "Pyydetäänpä lääkäri paikalle, ihan varmuuden vuoksi." Kylmä koura, joka oli hiljalleen puristunut sydämeni ympärille, kiristää jälleen otettaan. Älä väsy, pieni sydän, älä nyt, kun olemme saaneet voitettua jo viisi viikkoa lisää kasvuaikaa!

VII
Avaan silmäni. Kurkkuun sattuu vimmatusti, janottaa. En juuri tunne vatsaani, mutta tiedän, että se on taas tyhjä. Liu'utan sormiani alemmaksi: miten päin mahani on leikattu auki? Hätäsektiossa tehdään yleensä pystyviilto, ja se tarkoittaisi minun kohdallani hyvästejä tulevaisuuden vauvahaaveille... Helpotuksekseni huomaan, että haavasidoksia on vain siellä missä ennenkin: on menty sisään vanhan arven kohdalta.

Lääkäri tulee vierelle: "Onneksi olkoon, tyttö tuli! Ja hän voi oikein hyvin, yritti vähän itkeäkin heti!" Sitten hän vakavoituu: "Vaikka ei kyllä kaukana ollut. Lopussa sydänkäyrä näytti siltä, että olimme jo oikeastaan varmoja, ettemme ehdi ajoissa." Yritän puhua, ääni on pientä kähinää: "Kurkkuun sattuu..." "Niin, sinulla oli se hengitysputki, sen jäljiltä on aina vähän ikävä tunne kurkussa. Minäpä sanon kätilölle, että tuo sulle vähän jääpaloja imeskeltäväksi."

Mies ilmestyy sängyn vierelle kasvot hehkuen, suutelee ja ojentaa valokuvan. Siinä täydellisen kaunis vauva makaa silmät kiinni, näkyvissä ei ole ainuttakaan letkua tai piuhaa. "Eikö sillä ole hengityskonetta tai mitään?" saan kähistyä yllättyneenä. "Ei ollut niin kiirettä etteikö olisi ehditty ottaa tällaista naturellia kuvaa," vastaa lääkäri hymyillen. Katson kuvaa uudestaan, ja rakkaus tulvii lävitseni. Sipaisen kuvan pintaa hentoisten, tummien hiuskiharoiden kohdalta. "Magdaleena, pikkuinen tyttö!"