Hän on... enpä kerrokaan kumpi!

Ärsyttävä otsikko, eikö totta? ;) Me kuitenkin sovittiin miehen kanssa, ettei sukupuolta kerrota muille. Tämän päivän rakenneultrassa se selvisi lääkärin sanojen mukaan "99,9 prosentin varmuudella", mutta ei sillä kai pitäisi kenellekään muulle olla merkitystä. Ei olisi meillekään muuten, mutta kun mielikuvavauvaa on ollut vaikea luoda, kysyin sukupuolta ihan sitä prosessia helpottaakseni.

Mitä muuta ultra kertoi? Että vauva näyttää terveeltä. Aivot, sydän ja selkäranka, kaikki oikein normaalia. Painoarvio oli jotain 400 ja risat, en muista tarkkaa lukemaa vaikka lääkäri sen kyllä sanoi. Vastasi viikkoja hyvin, joku arvo näytti olevan pari päivää jäljessä, toinen taas muutaman päivän edellä. (Nuo kaksi edellistä ovat muistaakseni olleet rakenneultrassa vähän viikkojaan isompia, kuten olivat syntyessäänkin. Kolmesta vanhimmasta mulle ei ole edes rakenneultraa tehty, koska siihen aikaan Jyväskylän mlk tarjosi odottajille rutiinisti ainoastaan alkuraskauden ultran.)

Hepatogestoosista lääkäri sanoi sen verran, että maksa-arvon nousu on niin vähäinen, että ainakaan vielä ei lähdetä sitä sen kummemmin seuraamaan. Että jos oireet jatkuu, niin sitten kontrolloidaan arvot taas ja arvioidaan tilanne uudelleen. Kun viikotkin ovat tosiaan vielä sen verran vähäiset, että varsinaisen hepatoosin kehittyminen on epätodennäköistä. Raskausdiabeteksestä sovittiin vaan, että uusi sokerirasitus rv 26 - ja tällä kertaa menen sinne oikean ajan paastonneena. :-D

Kutinaa, joo. Pyysin äitiäni nopeana neulojana tekemään mulle "kämmekkäät" ohuesta villalangasta, jotta voin käyttää niitä täällä sisätiloissakin ja silti tehdä käsilläni hommia. Eilen ne sitten sain. Oikein näpppärät on käsien kutinaan! Jalkapohjien kihelmöinti on vähäisempää, vatsa kutiaakin sitten enemmän. Ehkä tosiaan vielä joudun jonkun vatsavyön väsäämään...

Supistukset ovat pysyneet edelleen hyvin kurissa. Se on tietenkin hyvä, mutta tavallaan vähän huonokin juttu. Nimittäin kun olo on sen suhteen hyvä, tulee tehtyä tyhmyyksiä. Kuten toissapäivänä, kun kannoin useamman polttopuusatsin sisälle. Mies kun oli reissussa ja en viitsinyt lapsia patistella koko ajan hakemaan puuta, sitähän näillä pakkasilla kuluu muutenkin melkoisesti. Ei tuntunut missään, mutta illalla huomasin sitten hienoisesti verta vuodon joukossa. Ja seuraavana päivänä vähän lisää. Tänä aamuna sitten selkeää verislimaista vuotoa pyyhkiessä. Sitä tässä nyt sitten seurataan. Tuon vuodon vuoksi lääkäri teki myös sisätutkimuksen, vaikka ensin meinasi ettei sitä tarvita. Kohdunsuu on hiukan pehmentynyt, mikä voi olla toki täysin normaaliakin. Hiukan säikäytti, kun lääkäri sanoi että kaulakanava tuntuu sormelle kovin lyhyeltä. Katsottiin sitten ultralla, ja huh helpotusta, kun se antoikin ihan täyspitkän kanavan (rakko täynnä yli 5cm, tyhjä rakko kuulemma lyhentäisi kanavaa jonkin verran, mutta ei niin radikaalisti että siitä huolestua täytyy). Olisipa se ollutkin, jos kanava olisi lyhentynyt, vaikkei supisteluakaan ole nyt kovin paljon ollut! No, onneksi kuitenkin väärä hälytys.

Viittasin tuossa alussa jo hiukan mielikuvavauvaan. Facebookin lapsensa menettäneiden ja sen jälkeen uudelleen raskautuneiden suljetussa ryhmässä eräänä päivänä kirjoittelinkin aiheesta. Siitä, miten tuntuu vähän vieraaltakin koko vauva. Rekisteröin liikkeet, mutta ne tuntuvat hiukan omituisilta. Joskus ihaniltakin, mutta pääosin vierailta, tai jotenkin... Ei yhdentekeviltä. missään tapauksessa, mutta ei myöskään erityisen tärkeiltä. Enemmänkin hämmentäviltä kuin onnellisilta. Osaltaan varmasti syynä on se, että raskaus on ollut niin vaikea, sen jatkuminen niin epävarmaa, että vauvan tuloa ei ole kunnolla tohtinut edes ajatella. Siis silleen oikeana persoonana. Kun aiemmissa raskauksissa mulla on tässä vaiheessa ollut jo selkeä nimisuosikki, jolla olen vauvaa ajatellut, nyt nimipohdinnat ovat hyvin hajanaisia, jotenkin pakotettuja. Onhan mulla toki pitkät nimilistat sekä tytölle että pojalle, täydellisiä kolmen etunimen sommitelmia (ajanvietteeksi olen esimerkiksi bussia odotellessa vuosien varrella kännykän muistiin niitä väsäillyt), mutta on yhtäkkiä vaikea hahmottaa, että niistä jollekin voisi todella tulla käyttöä. Tai tulee, kävi tässä kuinka tahansa, sillä täytyyhän lapsella nimi olla, oli hän elävä tai kuollut. Mutta niin kuin tuostakin huomaatte, mulla on koko ajan takaraivossa suuri JOS. Tai pikemminkin EHKÄ. Siksi on vaikea kiintyä.

Olen pohdiskellut hiukan ristiäisten ajankohtaa - siksi, että jos vauva selviää, juhla osunee hyvin lähelle esikoisen kuoleman vuosipäivää. Kummeja olemme miettineet, yhden rakkaan ystäväpariskunnan jo pyytäneetkin. Toisaalta olen pohtinut paljon enemmän, miten yhdistää vauvan nimi esikoisen hautakiveen. Se kun ei ole mikään tavallinen kivi, vaan tarkasti esikoista varten räätälöity, hänen elämänsä tarinaa kunnioittaen - kaunein hautakivi ikinä. Ajatelkaa tätä ristiriitaa! Miten siinä luo mitään mielikuvaa elävästä vauvasta, kun koko ajan niin valtava menettämisen pelko hyökyy päälle. Tänään ultrassakin, kun lääkäri niin kauan tutki sydäntä ja sen virtauksia, mittasi jotain aivojen osa-alueita (jos oikein osasin päätellä) jne, koko ajan odotin hänen sanovan, että pitää hakea toinen lääkäri paikalle. Tai että valitettavasti asia on niin, ettei tästä lapsesta ole eläjäksi. Koko ajan odotan sitä salamaa, joka iskee uudestaan.

Siksi koen, että mielikuvavauvan luomisella alkaa olla kiire. Haluan personoida vauvan, valita nimen - nyt kun sukupuolikin on tiedossa - ja koettaa rakentaa jonkinlaisia odotuksia vauva-arjesta. Jotakin sellaisia oikeita, nimenomaan tätä vauvaa koskevia, eikä sitä rutiininomaista "vaatteita täytyy hankkia, vaunut täytyy ostaa, turvakaukalo onneksi on tiedossa" -muistilistaa. Haluan haaveilla vauvasta sylissäni, rinnoillani, kantoliinassa. Haluan kuvitella isosisarusten reaktioita, arjen muotoutumista. Haluan saada jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälaiseen synnytykseen minun pitää valmistautua. Apua, siitä unohdinkin Gravidassa puhua. Että pitäisi saada keskusteluaika nimenomaan synnytyksestä. Eihän sillä sinällään vielä ole mikään kiire - jos tässä hullusti käy, lienee niin että kaikki mahdolliset menetelmät ovat käytössä, koska ei ole tarvetta huomioida vauvan vointia... Äh, sieltä se taas tuli. Musta ajatus.

No, tuosta synnytyskeskustelusta ehtii vielä puhua. Seuraava kontrollikäynti on nimittäin vajaan neljän viikon päästä, 1.2. Sen jälkeen kontrolleja onkin sitten kuulemma kahden viikon välein. Siis jos pystyn olemaan kotona siihen asti, eikä ole tarvetta ottaa osastolle. Ja tähän en nyt suostu sitä mustaa ajatusta kirjoittamaan... En.

Sen verran vielä, kun joku kuitenkin miettii näitä lukiessaan, olenko ehkä masentunut. En ole. En ole vuosiin voinut psyykkisesti näin hyvin. Ja kyllä, mulla on kontakti, jonka kanssa voin tätä raskauttakin käsitellä. Huomenna meillä on seuraava tapaaminen. Mutta pää ei vaan kykene unohtamaan sitä riskien määrää, mikä tähän kaikkeen liittyy. Joskus aiemminkin olen sanonut, että esikoisen kanssa kuljimme katastrofista toiseen. Siihen mausteeksi nuo pikkukeskoset, joiden elämä oli syntymähetkellä niin ohuen langan varassa. Kaikki tieto siitä, mikä voi mennä pieleen pienten keskosten kanssa. Ja hämmästys siitä, miten helppoa meidän arki tällä hetkellä on verrattuna kaikkiin aiempiin vuosiin. "Pessimisti ei pety."

Oikeasti olen aika positiivinen ihminen. Kykenen näkemään hyvät puolet käytännössä asiassa kuin asiassa. Tiedän, että asiat voivat mennä ihan hyvin. Mutta olen myös realisti. Enkä kykene unohtamaan realiteetteja, vaikka kuinka yritän. Se, että meillä on mennyt kahden keskosen kanssa asiat niin täydellisesti putkeen, tuntuu jotenkin ylimaalliselta. En osaa pitää todennäköisenä, että niin kävisi nytkin. Siksi aivot yrittävät rakentaa jonkinlaista selviytymisstrategiaa, kävi miten kävi.