Synnytyskertomus, lopultakin

Aika on vierähtänyt, anteeksi siitä, hyvät lukijat. Olen saanut moneen otteeseen kyselyitä, milloin kirjoitan synnytyskertomuksen. En ole halunnut tarttua siihen, sillä asiat eivät menneet ollenkaan niin kuin toivoin.

Tärkein tietysti meni hyvin. Meillä on terve tyttö. Synnytys jätti kuitenkin minuun surun. Ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen en jaksanut lukea muiden synnytyskertomuksia, piilotin jopa hetkeksi Aksyn facebook-ryhmän, koska sen seuraaminen tuntui siltä kuin olisi hieronut suolaa haavoihin. Vähitellen olen tullut asian kanssa paremmin sinuksi. Ei se lopulta ollut huono kokemus, vaikka päättyikin toisin kuin olin toivonut.

En muista enää tarkkaan mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. En muista tarkasti, oliko mulla varsinaisessa synnytyksessä mukana kaksi vai kolme eri doulaa. Ehkäpä korjailen tätä joskus myöhemmin, kun muistan paremmin.

Viimeiset puolitoista raskausviikkoa

Minä sitten sain kuin sainkin sen mahataudin. Olin tosi huonossa kunnossa, oksensin ja ripuloin enkä jaloillani pysynyt. Jouduin myös käymään päivystyksessä voimakkaan ylävatsakivun vuoksi. Labrat sopivat raskausmyrkytykseen, mutta siihen en uskonut ollenkaan, minusta kyse oli sappikohtauksesta. Päivystyksestä kuitenkin lähetettiin synnärin puolelle tsekkaukseen. Gynekologi arvioi, että oireet johtuivat vatsataudista ja kuivumisesta. Kipu oli jo päivystyksessä saatu loppumaan piikillä, ja kun en halunnut jäädä osastolle, pääsin kotiin ohjeistuksella että heti jos oireet pahenevat pitää tulla takaisin.

Oikein piti omakantaan kirjautua, että muistaisin paremmin miten nämä käynnit meni, mutta eipä se juuri apua tuonut. Neuvolakorttiin on merkitty käynti synnärillä 10.5., sen täytyy olla se kerta, kun olin ihan varma että lapsivettä tulee. Kotona valutteli jotain, laitoin doulan ohjeen mukaisesti pikkuhousuihin siteen päälle vielä talouspaperia. Vuoto meni siitä läpi siteeseen ja oli vaaleanpunaista, sekä tuoksuikin makealle. Selvältä vedenmenoltahan se vaikutti. Menimme synnärille, jossa oli tuttu kätilö vastassa. "Nyt minä tulen, enkä lähde enää ilman vauvaa!", sanoin. Olo oli riehakas ja helpottunut - selviän ilman käynnistystä! Kätilö otti PROM-tikulla näytteen. Sitä ottaessaan hänkin sanoi, että kyllä se vedeltä näyttää. Yhtä ällistyneitä taisimme olla kaikki, kun testi olikin negatiivinen. Lähdimme kotiin pettyneenä.

(Jälkikäteen olen kuullut, että yllättävän moni on saanut promista väärän negatiivisen. Olen siis taipuvainen uskomaan, että vuoto oli kuin olikin lapsivettä.)

Oksitosiinia, sittenkin

Käynnistysaika oli siis varattu 11.5. Äitipolille mennessämme vitsailin sisarusten whatsapp-ryhmässä että katsotaan vaan, niin kärvistelen vuorokauden supistuksissa ja sitten mennään kuitenkin sektioon. Oikeasti en uskonut tähän. Luotin siihen, että kyllä kroppa hoitaa.

Ensimmäinen järkytys tuli siitä, että kohdunsuu olikin kolme senttiä auki. Yö synnärillä oli avannut sen kahteen senttiin, ja sen jälkeen vielä sentti oli hävinnyt. Tämä oli tietenkin sinällään hyvä uutinen, ettei lähdetty ihan nollasta, mutta huono siksi, että ballonkia ei nyt kannattanut laittaa. Lääkäri suositteli oksitosiinikäynnistystä. Minua alkoi pelottaa. Aina aiemmin oli sanottu, että kahden sektion jälkeen ei oksitosiinia käytetä ollenkaan, ja nyt sitten synnytys haluttiin käynnistää sillä! Kyselin, onko se todella turvallista. Lääkärin mielestä kyllä oli, ja toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä vielä kotiin. Siihen en uskaltanut ruveta, mielessä kangasteli edelleen riski synnyttää matkalle, ja toisekseen olin nukkunut ihan hirvittävän huonosti monta yötä. Iskiasmainen kipu lonkassa vaivasi niin, että mies kertoi minun valittavan unissanikin. Lisäksi olin taas ollut ottamatta iltalääkkeen, joten ei tuntunut järkevältä enää siirtää synnytystä eteenpäin. Luotin siis lääkäreihin, jotka olivat sitä mieltä että käynnistys menee varmasti hyvin ja pian minulla on vauva sylissä. Siirryimme synnytyssaliin puolen päivän maissa odottelemaan tippaa. Doulista päivällä paikalle pääsi Kaisa. Hänet tapasin ensimmäistä kertaa tuolloin, mutta toki olimme foorumilta tuttuja jo vuosien takaa, eikä hän siis tuntunut lainkaan vieraalta.

Urakka alkaa

Vaihdoin taas päälleni oman synnytysmekkoni, ja odottelimme hyvissä tunnelmissa. Tippa laitettiin ja vähitellen supistuksia alkoi tulla. Ne olivat oikein hyvin siedettävissä, hengittelin ja pysyttelin pystyssä. Doula vaihtui neljän aikaan, kun Milja ehti töistä sairaalaan. TENS viriteltiin ja samaan aikaan otettiin käyttöön jääside. Alapääni nimittäin kuumotti hirmuisesti, tuntui olevan kuin tulessa. Sellaista oiretta en muista mistään synnytyksestäni, en ennen enkä jälkeen. Onneksi kätilöillä tosiaan oli kasteltuja, pakkasessa pidettyjä terveyssiteitä, jonka saattoi sujauttaa pöksyihin. Väliin toki toinen side. Helpotus oli huikea ja olo muuttui jälleen siedettävämmäksi.

17.25 meni lapsivesi spontaanisti. Se oli oikein hyvän värinen. Laitettiin scalp-anturi ja varmaan myös IUP-piuha kohdun painetta mittaamaan. Siitä ei ole kyllä muistiinpanoissa mitään mainintaa, mutta oletan että se on laitettu samalla kertaa, koska muistan että arvoa seurattiin. Liikuin edelleen, enkä muista että piuhat olisi pahemmin liikkumista rajoittaneet, paitsi tietenkin tippaletku. Tästä olen arvellut, että minulla oli varmaan langaton seuranta, mutta varma en ole.

Vedenmenon jälkeen supistukset kipeytyivät, kuten aina on käynyt, ja hengityksen mukaan tuli äänenkäyttö eli synnytyslaulu. Arven vasemmassa reunassa tuntui supistuksen aikana kovaa kipua. Sitä koetettiin helpottaa lämpöpussilla, mutta kovin merkittävää apua ei siitä varmaan ollut. Sain myös ensimmäisen annoksen antibioottia, koska streptokokki b oli positiivinen.

Tämän jälkeen mielikuviani synnytyksestä hallitsee arpikipu. Supistuksen aikana sietämättömältä tuntuva kiristys vasemmalla puolella. Doulan muistiinpanojen mukaan olen saanut Buscopania, jota googlen mukaan käytetään "sisäelinten, esim. ruuansulatuskanavan, haiman, sappiteiden, virtsateiden ja synnytinelinten kouristuksenomaisten kiputilojen laukaisemiseen." Minkäänlaista mielikuvaa tästä minulla ei ole, joten en osaa sanoa onko siitä ollut apuakaan. Sen sijaan 19.35 annettu PCB eli kohdunkaulanpuudutus vei kipua hyvin pois. Varsinainen supistuskipu oli ihan siedettävää, mutta muistan että jokaisella supistuksella tuntui kuin arpi repeäisi rikki. Minulle vakuuteltiin ettei niin käy, ja lääkäri tuli ultraamaan arpea. Se näytti aivan hyvältä, joten jatkettiin kuten ennenkin. 

Tässä välissä lepäilin sängyllä pötkötellen noin puolitoista tuntia. Muistan Milja-doulan lempeästi muistutelleen, että toivoin että minut nostetaan pystyyn vaikka väkisin, etten vain jäisi sänkyyn. Muistan sanoneeni, että nyt on pakko levähtää. Ketipinorin vieroitusoireet jylläsivät, oli huono olo ja palelsi, vaikka olin hikinen. Pahoinvointia hallitsin mehujäillä, joita pariin kertaan kanttiinista haettiin, ja kun kanttiini meni kiinni, kätilöt toivat jääpaloja. Missään vaiheessa minua ei kielletty syömästä eikä juomasta, mikä viittaa siihen, että henkilökunta luotti yhä vahvasti alatiesynnytyksen onnistumiseen.

Pieleen mennyt spinaali

Ennen yhdeksää tehdyssä sisätutkimuksessa olin vasta neljä senttiä auki, mutta kaulakanava oli hävinnyt lähes kokonaan, reuna oli ohutta. Synnytys oli siis edistynyt. Arpikipu palaili PCB:n vaikutuksen lakatessa ja suostuin spinaalipuudutukseen. Se ei meinannut onnistua millään. Muistelen, että lääkäri pisti hyvinkin toistakymmentä kertaa, meinasi jo luovuttaa mutta sanoin että koeta vielä kerran. Lopulta pistäminen onnistui, doulan merkintöjen mukaan 22.07. Anestesialääkäri lähti huoneesta. Hetken päästä muistan kysyneeni, kuuluuko käsien olla puutunut. Verenpaineet alkoivat laskea ja yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä. Puolisoni oli piikkikammoisena lähtenyt pistämisen ajaksi pois salista, ja muistan että mun oloni oli niin huono että käskin doulaa lähteä hakemaan miestä takaisin. Ajattelin, että taidan kuolla tähän. Muistan hyörinän ympärillä. Joku kätilöistä lähti hakemaan anestesialääkäriä ja tuli kohta sanomaan, että se tulee ihan pian. "SANO ETTÄ TARVITAAN HETI!" minua hoitanut kätilö sanoi hyvin topakasti, ja sitten lääkäri tulikin. Minulla oli ikään kuin leijuva olo, ja samaan aikaan painava. Tuntui että nukahdan, mutta ajattelin että en saa nukahtaa, minun pitää nähdä vielä Joni ja sanoa että pitää lapsista huolen. Muistan kun kätilö luetteli yhä vain laskevia paineita (65/32. 60/30.) Alin doulan ylös merkitsemä lukema oli 58/28. Muistan, miten lääkäri käski antaa lisää lääkettä, kätilö sanoi että kolme kertaa on jo annettu, vieläkö annan. "Joojoo, nyt tarvitaan." Joni tuli paikalle juuri kun tilanne alkoi helpottaa. Ilmeisesti ongelma ei kestänyt kovin kauan, mutta se tuntui pitkältä ajalta. Vauvan sykkeetkin olivat laskeneet, tottakai, kun äidin verenpaine on pohjalukemissa, tietenkin siihen sikiökin reagoi. Syke korjaantui kuitenkin nopeasti minun vointini myötä. 

Spinaalista seurasi jälleen tuttu, sietämätön kutina. Arpikipuun se ei sen sijaan juurikaan auttanut. Kutinaa yritettiin helpottaa märillä harsoilla, mutta ei siitä juuri ollut hyötyä, sen kummemmin kuin antihistamiinista. Muistan mananneeni itsekseni, että pitikin ottaa se, vaikka tiesin että en kestä tätä kutinaa. Yhdentoista aikaan oksitosiinia nostettiin 36:een. Vähän sen jälkeen supistuksen huiput kipeytyivät ja tunsin paineentunnetta. Kohdunsuu oli kuitenkin vain noin viisi senttiä auki ja vauva edelleen korkealla. Arpikipu oli entistäkin julmempaa ja sain toisen annoksen PCB:tä. Se auttoikin taas jonkin verran. 

Nousin ylös kävelytuen varaan, nostelin jalkoja ja kyykin minkä pystyin, jotta saisin vauvan laskeutumaan. Muistelen että tunnelma oli ihan hyvä, luotin edelleen siihen että vauva tulee alakautta, koska henkilökunta siihen niin vahvasti uskoi. Ajattelin, että ehkä sektioiden kiinnikkeet vääntävät vauvaa virheasentoon ja hän ei siksi laskeudu tehokkaasti. Kolmen aikaan sain vielä kolmannen annoksen PCB:tä, kohdunsuu oli seitsemisen senttiä auki, mutta reuna oli paksua ja vauva edelleen korkealla. Silloin muistan ajatelleeni, että ei tässä hyvin käy. Edelleen minulle vakuuteltiin, että arpi kestää kyllä, vaikka siihen sattuukin. IUP ei antanut kovin huolestuttavia lukemia. 

PCB:n vaikutuksen laantuessa olin taas järkyttävän kipeä. Anelin uutta annosta, tuo puudute kun oli ainut josta todellista apua arpikipuun oli missään vaiheessa ollut. Lääkäri pahoitteli, ettei voi enempää antaa, kolme annosta on maksimi. Jotain oli kuitenkin pakko saada, joten sain Oxanest-kipupiikin. Se rentoutti ja uskoin että nyt pystyn hetken levähtämään. Koska Milja-doulan piti aamulla taas mennä töihin, patistin häntä lähtemään kotiin, "kyllä me nyt pärjätään vähän aikaa itsekseenkin". Se oli virhe. Doulan lähdettyä ei mennyt montakaan tovia, kun kipu yltyi niihin mittoihin että luulin todella kuolevani. Huusin ääneen, että arpi repeää justiinsa, ihan varmasti repeää, kipu ei poistunut edes supistusten välillä. Lääkäri tuli ja lausui sanan, jonka olisin itse sanonut jos hän ei olisi ehtinyt ensin: sektioon. 

Lopussa kiitos seisoo

Pikkuinen tyttö syntyi 12.5.2016 kello 6.36 mitoin 3610g ja 48cm. Kohdunsuu ei lopulta auennut seitsemää senttiä pidemmälle, sillä vauva ei mahtunut sektioarven ohi laskeutumaan kohdunsuuta painamaan. Näin jälkikäteen olen arvellut, että kroppa totesi tämän jo silloin rv 37+0 kun olimme yön synnytyssalissa: ei tule onnistumaan, homma seis. Sektiossa lääkäri totesi arven ohenneen.

 Sektio tehtiin nukutuksessa, koska aiemmin epäonnistuneen spinaalin jäljiltä ei uusi selkäpuudutus tullut kysymykseenkään. Myöhemmin lääkäri arveli, että lähes koko raskauden kestänyt makaaminen oli painanut selkänikamia kasaan, jolloin selkäydinkanava on ahtautunut ja puudutus nousi liian ylös, vaikka annos oli sektiotaustan vuoksi normaalia pienempi. Miten tämä vaikuttaa jatkossa, jos on leikkaustarpeita, en tiedä. Tuon sektion jälkeen olin kuitenkin tunteja täysin muissa maailmoissa. Joskus yhdentoista jälkeen tulin ensimmäistä kertaa tajuihini sen verran, että tajusin kysellä vauvasta. Minulle kerrottiin, että tyttö voi hyvin ja olisi tuotu jo aiemmin luokseni, mutta olin täysin kanttuvei, joten olivat päättäneet antaa minun nukkua vielä. Tapasin pikkuisen ensimmäistä kertaa puolen päivän aikaan, kun minut siirrettiin osastolle. Vauva pääsi heti rinnalle ja vietimme kolme sairaalapäiväämme tiiviisti ihokontaktissa.  

Mitä tästä opimme? On kuunneltava ennen kaikkea kropan viestejä, ei luotettava sokeasti mittauslaitteisiin. Sekä IUP että ultra olivat lupailleet asioiden olevan kunnossa, mutta niin ei ollut. En tietenkään tiedä, eikä kukaan muukaan, missä vaiheessa arven oheneminen oli tapahtunut: oliko se ultratessa vielä ihan ok, mutta synnytyksen edetessä tilanne muuttui? Selvää kuitenkin on, että kohdunrepeämän riski oli todellinen ja sektio ehdottoman välttämätön.

Tätä ei pidä tulkita niin, että arvostelisin minua hoitaneiden ammattitaitoa. Ei. Koin koko ajan olevani hyvässä hoidossa. Olen kyllä jossitellut: entä jos se oksitosiinikäynnistys tämän teki? Jos olisi vielä odoteltu, että lapsi tulee itsekseen? Tai jos olisi vain puhkaistu kalvot? Samaan aikaan koen, että ihan oikeasti näin ei ollut. Kuten aiemmin sanoin, synnytyshän yritti käynnistyä jo aiemmin, eteni, mutta pysähtyi itsekseen. Viisas keho tiesi. 

Päin vastoin olen todella kiitollinen siitä, että sairaala antoi minun yrittää. Että minua kannustettiin ja kehoni kykyyn synnyttää alakautta luotettiin todella lujasti. Minun kanssani tehtiin yhteistyötä, minua kuunneltiin ja asiat selitettiin minulle. Jos mulle olisi jyrkästi sanottu että kuule, kahden sektion jälkeen se on automaattisesti sektio, olisin tuntenut itseni jyrätyksi ja väärin kohdelluksi. Maailmalla ja Suomessakin on paljon hyviä, onnistuneita alatiekokemuksia kahdenkin sektion jälkeen. Olen itsekseni pohtinut, johtuiko arven joustamattomuus siitä, että aiemmat sektiot on tehty pikkuviikoilla, pienempään ja paksumpaan kohtuun. Ehkä arpikin on siksi muodostunut paksummaksi eikä siinä ollut riittävästi joustoa, että täysikokoinen vauva olisi sen mahtunut ohittamaan. 

Toipuminen

Aiemmista sektioista poiketen minulle oli laitettu haavan paranemista edistävä Pico-laite, joka toimi pattereilla ja loi muistaakseni jonkinlaisen alipaineen, joka imi ylimääräiset nesteet haavan mittaiseen imutyynyyn. Vaikea arvioida auttoiko se. Sen muistan, että haava oli tosi kipeä siihen asti että tikit poistettiin. Vasenta reunaa kiristi tosi paljon, särkylääkkeet auttoi vain muutaman tunnin ja käveleminen oli yhtä tuskaa. Pico oli ärsyttävä, kun sitä piti roikottaa kaulassa koko ajan ja piuha takertui milloin mihinkin. Mutta arpi on paljon siistimpi kuin edellisten sektioiden jäljiltä, johtuuko sitten taitavammasta leikkaajasta vai Picosta, en tiedä. Kipupumppua mulla ei ollut edes sairaalassa enkä siellä kokenut sitä tarvitsevanikaan, kun ei paljon tarvinnut liikkua. Ongelmat alkoivat vasta kotona. Se oli pitkä viikko, jota väritti myös vauvan joutuminen sairaalaan tarkkailuun omituisten tärinöiden takia. Ne jatkuivat joitakin viikkoja, eikä niille mitään selitystä lopulta löytynyt. Mahdollisesti ketiapiinin vieroitusoireita, tai sitten ihan hermostollista kehittymättömyyttä. 

Henkisesti sektiosta on ollut hyvin raskas toipua. Surutyö on ollut pitkä ja rankka. Eikä se varmaan koskaan kokonaan lopu. Synnyttäminen on ollut mulle intohimo, niin itse koettuna kuin kiinnostuksen kohteena ja doulan roolissa. Olen pohtinut siitä ammattia itselleni, joko kätilönä tai doulana. Olen haaveillut synnytyksistä, käynyt raskauksien aikana ja ei-raskaanakin varmaan satoja kertoja läpi synnytysskenaarioita. Nyt se on ohi. Lopullisesti. Lasten saamiselle ei ole toistaiseksi estettä, toki suositeltu ero seuraavaan synnytykseen (sektioon) on kaksi vuotta. Se on lusittu nyt. Alatiesynnytys minun kohdallani voisi olla mahdollinen ainoastaan hyvin pienen keskosen kohdalla, jos näyttäisi siltä että se tulee sieltä helposti ja nopeasti. Mutta sellaiset upeat, intensiiviset hetket, joissa kroppa puskee itsestään uutta elämää, saisin itse omin käsin ottaa lapsen vastaan ja nostaa rinnoilleni (kuten edellisessä synnytyksessä oli sovittu kätilöiden kanssa tapahtuvan), sellaista en tule koskaan kokemaan. 

Olen miettinyt myös, miten moninkertaisesti kamalaa olisi nyt menettää lapsi kohtukuolemalle. Sellaisessakin tilanteessa sektio olisi pakko tehdä. Olisi haava ja toipumisaika, mutta ei sitä lasta. Eikä välttämättä mahdollisuutta enää yrittää uudestaan. Seuraava sektio voi hyvinkin olla viimeinen. 

Sekin on hyvin vaikea sulattaa. Että pitäisi laittaa ennen sektiota nimi paperiin, että lääkäri voi samalla tehdä sterilisaation, jos näkee sen tarpeelliseksi. Pystyisinkö allerkirjoittamaan? En kerta kaikkiaan tiedä. Pakkohan se varmaan olisi, luotan kyllä pääosin lääkärien ammattitaitoon ja arviointikykyyn, mutta hirvittävän katkeralta se epäilemättä tuntuisi. Ylipäänsä olla raskaana ja tietää, että tämä on suurella todennäköisyydellä viimeinen kerta. Ei siksi, että haluaisin sen olevan tai siksi että ikä tulisi vastaan, vaan koska kohtu ei kestä. Tällaiselle, joka on aina halunnut paljon (PALJON!) lapsia, se tuntuu tosi vaikealta palalta. 

Pitkään tuntui, että doulaamiset on nyt tässä. Että ei enää pysty eikä edes halua elää rinnalla sellaisessa, josta itse väistämättä jää paitsi. Tuntui todella vaikealta innostua läheisten ja ystävien synnytysasioista. Teki mieli painaa kädet korville ja silmille ja vetäytyä pois, johonkin kuplaan, jossa kukaan ei synnytä. Vauvoja saa kyllä tulla, mutta jotenkin vaan tupsahtamalla. Olin kateellinen. Olen edelleen, myönnän, aina kun kuulen upeita synnytyskertomuksia. Olen kuitenkin pakottanut itseni vähitellen lukemaan ja kuuntelemaan, katsomaan videoita ja valokuvia netissä, iloitsemaan toisten kokemuksista. Olen hyvin kiitollinen siitä, että minua pyydettiin taas doulaksi. Marraskuussa mennään taas. Jos pyytäjä olisi ollut joku satunnainen henkilö, jota en tunne, olisin varmuudella kieltäytynyt. Mutta kun pyyntö esitetään tyyliin "jo silloin kun tämä meidän edellinen oli pieni, päätin että haluan sinut sitten doulaksi jos toisen lapsen saamme", ei sellaisesta kieltäydytä. Ja hyvä että ei kieltäydytä. Ilman tätä olisin saattanut jäädä rypemään katkeruuteeni ja pettymykseeni loputtomiin. Nyt en voi. Siitä on vain porskutettava läpi. Eikä se enää tunnukaan mahdottomalta. Se tuntuu hyvältä, innostavalta. Hitusen mukana on surua ja haikeutta, mutta uskon että sekin kääntyy voimavaraksi, kuten aiempienkin synnytysten vaikeat kokemukset ovat kääntyneet. 

Kuvista

Yritin löytää tähän valokuvia synnytyksestä. Doula niitä otti, ja aina välillä olen niihin törmännyt. Nyt vain en löydä niitä mistään. Kännykkäni simahti tässä välissä, ja uudesta en kuvia löydä. Kyllä ne on jonnekin vanhasta puhelimesta siirretty, olen ne nähnyt moneen kertaan, mutta toistaiseksi vedin vesiperän sekä tietokoneen että kolmen muistitikun kohdalla. Katsotaan, saanko niitä lisättyä joskus myöhemmin, jos ne on vaikka jollain muistikortilla jossain. Tässä bloggauksessa on siis mukana vain syntymän jälkeen otettuja kuvia: miehen ottama ensimmäinen kuva vauvasta, joka oli hetkisen lämpökaapissa, mun synnytyspäivän iltana ottama selfie ja lisäksi serkkuni Solja Hyyryläisen ottamia kuvia vauvakuvauksesta. 

P.S. En ymmärrä, miksi fonttikoko vaihtuu välillä. Liitin siihen toisaalta pätkän, jonka poistin. Se kuitenkin muutti fonttia jostain syystä. Nyt pitäisi olla samat asetukset koko tekstissä, mutta jostain syystä näyttää silti erilaiselta. Hö.

Yö synnytyssalissa

Ei, ei ole vielä vauvaa sylissä. Mutta tulipa taas käytyä. Ja tällä kertaa ihan yötä myöten.Varoitus: Sisältää synnytykseen viittaavaa informaatiota!

Pari päivää oli tullut hyvinkin jatkuvasti harkkasupistuksia. Sellaisia ihan iisejä, jotka ei juuri elämää haitanneet. Mutta toissa iltana niitä alkoikin tulla säännöllisesti viiden minuutin välein. Tunnista toiseen. Tiesin että näillä ei vielä mikään synny, mutta kun ne kerta kaikkiaan vain jatkuivat ja jatkuivat pitkälle yöhön, päätin etten ota iltalääkettä. Ihan siltä varalta, että jos tämä ennakoikin synnytyksen käynnistymistä, ei elimistössäni eikä siis myöskään vauvan veressä olisi enää lääkeainetta syntymän hetkellä.

Lääkkeen vieroitusoireisiin kuuluu mm., että uni on hyvin huonoa. Yö meni siis kovin katkonaisesti, minkä tiesinkin odottaa. Joka kerta kun havahduin hereille, huomasin että supistukset jatkuvat edelleen säännöllisesti. Ne eivät pitäneet hereillä, mutta ei niitä aivan huomiottakaan voinut jättää. Ja kun aamulla kuuden jälkeen heräsin, ei kohtu vieläkään ollut rauhoittunut. Kävin suihkussa, laitoin lapset kouluun ja nuorimman perhepäivähoitajalle ja jäin odottamaan. Varoittelin douliakin jo. Lähdin käymään kävelyllä. Täkäläiset mäet ei ole mitään pieniä ja loivia, meidän pihasta jo noustaan melkoinen mäki ylös ja sitten toinen alas. Sitten löytyy kyllä tasamaata. Lähdin kävelemään yhden lähijärven rantatietä pitkin, kevään merkkejä ihastellen. Reilun  kahden kilometrin tallustelun lopuksi oli tietenkin jälleen tuo ylämäki-alamäkiyhdistelmä. Huomasin jo ennen lenkin puolta väliä, että supistukset ovat rauhoittuneet. Olin toisaalta pettynyt, toisaalta helpottunut. Kotipihalla vielä istuskelin nauttimassa keväästä. Yhteensä ulkoilin hyvinkin pari tuntia.

Ilmoitin doulille, että lasketaan hälytysvalmius normaalitilaan, ei tästä kyllä lähtöä tule. Mies heräili joskus kahden-kolmen välillä. Mulla oli pää kipeä, otin gramman Pamolia ja painuin yläkertaan ajatuksenani nukkua hetken. Vaan eipä siitä mitään tullut, kun alkoi taas supistella. Tällä kertaa voimakkaammin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky onneksi hävisi lääkkeen avulla ja jaksoin nousta taas ylös. Mies oli jo heti ihan lähtökuopissa kun huomasi että supistaa, ja doulillekin ilmoitin että uudestaan alkoi. Vessakäynnillä huomasin niukkaa veristä vuotoa. Kun tosiaan taustalla on niitä salamasynnytyksiä, päätin että on viisaampaa lähteä käymään näytillä. Yksi doulista ilmoitti olevansa kuuden aikaan keskussairaalalla toimittamassa asiakkaalle rintapumppua. Toinen kertoi laittautuvansa valmiiksi ja odottelevansa, tuleeko kutsu.

Kotoa lähtö ei ollut ihan naps vain nopeaa. Mihin lapset? Mummo ja pappa olivat molemmat menoillaan iltakahdeksaan asti. Soittelimme läpi paikkakunnalla asuvia sisaruksiani, kaikilla oli jotain estettä. Yksi veljentyttö oli menossa lapsenvahdiksi. Toisen piti tehdä koulutehtävää ja siivota, mutta kun hän kuuli tilanteesta, hän lupasi että voidaan viedä lapset hänen luokseen. Pappa sitten hakisi kahdeksan aikaan lapset mummolaan. Pakkasimme matkaan läppärin, että lapset istua sen ääressä jotta serkku saa tehtävänsä tehtyä. Vielä piti pakata lapsille yöpymiskamppeet. Sairaalakassi oli pakattu valmiiksi, mutta TENS, jonka käyttöä jo harkitsin, oli hukassa! Sitä etsittiin pitkin taloa - kunnes mies löysi sen sieltä missä piti ollakin. En ollut muistanut pakanneeni erikseen repun osastoaikaa varten ja erikseen synnytyssalikassin.

Pääsimme lopulta lähtemään. Vielä piti matkalla koukata kaupan kautta, että serkku saa tarjota lapsille ruokaa, kun kotona valmistuva ruoka piti kiskaista kesken kaiken uunista. Lapset vietiin, sen jälkeen vielä mies piti ruokkia - hän ei ollut aamuisen töistä tulonsa jälkeen syönyt mitään. En minäkään ollut yhdentoista jälkeen, mutta mulle ei maistunut. Kuvotti, välillä ihan yökkäyttikin. Ajattelin ensin kuvotuksen johtuvan lääkkeen vieroitusoireesta - sellaistakin se tekee. Kuvotuksen yltyessä kunnon oksetukseksi, tajusin kuitenkin että supistelusta se johtuu.

Olimme synnytysvastaanotossa vähän ennen kuutta. Kätilö otti heti vastaan, teki heti sisätutkimuksen ja otti streptokokkinäytteen. Näytettä ottaessa sanoi, että juu, supistuksiin liittyvää vuotoa tulee kyllä. Kohdunsuu oli kuitenkin niin takana, ettei kätilö sinne edes ylettynyt. Näin ollen synnytys ei ollut käynnissä, vaikka supistuskäyrä oli kyllä kunnon himalajaa. Itsekin koin ettei tämä nyt vielä näillä synny, enkä olisi lähtenytkään liikkeelle jos ei sitä vuotohavaintoa olisi ollut. Koska osasto oli tupaten täynnä, kätilö soitti lääkärille joka sanoi että voidaan lähteä vielä kotiin. Mietimme miehen kanssa, että kuinkahan järkevää se on. Päätin soittaa sille doulalle, jonka tiesin olevan muutenkin sairaalalla käymässä - jospa hän vähän painelisi jalkojen akupisteitä. Sovimme treffit kanttiiniin, jossa doula jo oli rintapumppuasiakasta tapaamassa.

Periaatteessa synnytysvastaanotolta ei pääse sisäkautta kanttiiniin, kuten ei myöskään synnytysosastolta. Varsinainen logiikan riemuvoitto, tuo moduulisynnäri. Lähelläkään ei ole juuri asiakaspaikoitusta, ja kanttiiniin päästäkseen pitää kiertää koko ison rakennuskompleksin ympäri. Toivotaan, että uudessa sairaalassa nämä asiat tajutaan ottaa paremmin huomioon. Siinä vaiheessa ehkä olisin vielä saanut käveltyäkin tuon useamman sadan metrin matkan, mutta mies vei lopulta autolla kuitenkin. Pääoven lähelläkään ei ollut paikkoja vapaana, joten mies lähti tankkaamaan auton ja minä menin yksin kanttiiniin. Supistuksia tuli edelleen ihan hyvää tahtia, ja ne alkoivat tuntua selän puolella. Kuvotti koko ajan enemmän ja enemmän, ja yökkäsinkin pari kertaa matkalla.

Kanttiinista ostin mehujään, jonka toivoin auttavan kuvotukseen. Se oli ihan liian makeaa (vadelma-Lipsi), mutta todella helpotti pahoinvoinnin tunnetta. Istuin imeskelemään mehujäätä doulan jutellessa vielä edellisen asiakkaan kanssa. Supistuksia tuli parin-kolmen minuutin välein, puhaltelin niitä läpi silmät kiinni. Doulan vapauduttua hän keskittyi minuun. Mieskin tuli paikalle, ja melko pian lähetin hänet takaisin autolle hakemaan tensiä. Supistukset tuntuivat yläselässä, mutta doulan liimatessa lätkiä selkääni ja säätäessä niiden johtoja, polte voimistui alaselässä. TENS oli taivaallinen! En ole itse sitä päässyt synnytyksissä kokeilemaan - edellisen täysiaikaisen synnytyksen aikaan en ollut koko laitteesta kuullutkaan, keskossynnytyksissä sitä ei saanut käyttää, ja oman laitteenkin hommasin vasta doulatouhuja aloitellessani. Mulla oli tosi hyvä olo sähköiskujen naputtaessa selkään. Pikkuserkkukin siihen osui paikalle vauvansa kanssa, juteltiin vähän niitä näitä.

Siirryimme käytävän sohville akupainantaa varten. Nyt supistukset alkoivat tuntua siltä, että ei todellakaan ole viisasta lähteä ajamaan yli 40 kilometrin päähän kotiin. Jokainen supistus tuntui paineena kohdunsuulla, ja tunsin että vuotoa tulee, mutta eivät ne vielä mitään pahoja vieläkään olleet. Tai siis sellaisia, ettei niitä olisi hyvillä mielin vastaanottanut. Päätimme lähteä takaisin svo:lle. Sisä- vai ulkokautta, kysyi doula. Parin supistuksen jälkeen kävi selväksi, että ulkokautta kiertäminen ei olisi kovin järkevää. Pystyin ottamaan vain muutaman askelen ennen kuin piti pysähtyä taas vastaanottamaan supistusta. Niinpä päätimme käyttää hiukan kyseenalaista reittiä, synnytysvuodeosaston ja synnytysosaston läpi synnytysvastaanottoon. Matkalla jo parikin kätilöä kyseli, tarvitaanko apua. Pääsimme kuitenkin lopulta, ehkä 20 minuutin hi-taan taivalluksen jälkeen perille. Sama kätilö, joka aiemmin lähetti meidät kotiin, ei tällä kertaa kysellyt mitään, otti neuvolakortin ja soitti synnytysosastolle että tuletteko hakemaan yhden. Itse olin vähän pöllämystynyt: mitä ihmettä? Minä kun toivoin pääseväni lähinnä lepohuoneeseen, ja nyt toimitettiinkin suoraan saliin!

Salissa tehtiin sisätutkimus. Se teki pahuksen kipeää, johtuen siitä että kohdunsuu oli edelleen todella takana, eikä sinne oikein käsiksi päässyt vieläkään. Supistukset olivat kuitenkin niin tiiviitä ja tuntuvia, että kätilöt eivät kyseenalaistaneet enää onko paikkani synnärillä vai ei. Jäimme saliin. Halusin sairaalan paidan sijaan päälleni liehuvan, reisimittaisen hellemekon, jonka olin varannut mukaan. Sen alle sai helposti viriteltyä supistus- ja sykeanturit. Supistukset harvenivat selvästi, kuten usein käy kun joutuu siirtymään ja kommunikoimaan uusien ihmisten kanssa. Tämä johtuu siitä, että kun joutuu keskittymään ajatteluun ja kommunikaatioon, aivokuori kytkeytyy toimintaan ja aivojen syvemmissä osissa olevan oksitosiinikeskuksen toiminta häiriintyy. Sykekäyrää ei meinattu saada millään yhtenäiseksi, toisaalta vauvan sykkeet olivat myös aika korkealla, ja jouduin "roikkumaan" käyrillä tunnin verran, kauemminkin. Oksensin useampaan kertaan, supistukset tihentyivät taas ja olivat melko kipeitä. Aloin uskoa, että tämä saattaa todella olla synnytystä, tosin alkuvaihetta edelleen.

Tehtiin doulan vaihto: "ykkösdoulani" oli saanut omat muksunsa nukkumaan ja tuli paikalle, ja toinen doula pääsi lähtemään kotiin. Taas supistukset hiipuivat, mutta hetken päästä palasivat hyvällä voimalla. Yritin olla pystyssä, mutta lopulta löysin parhaan paikan kyljelläni jumppamatolla lattialla, ylempi jalka vieressä istuvan miehen polvien päällä. Halusin pitää lantiota auki, epäsymmetrinen asento auttaa vauvaa laskeutumaan. Edellisen yön vähäunisuus alkoi painaa. Supistuksissa oli voimaa sen verran, että käytin jo vähän ääntäkin synnytyslaulun hengitystekniikan kaverina. Kipu alkoi tuntua myös alavatsalla.

Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että en saa lantiota rentoutumaan millään. Se ei johtunut kivusta, olo oli muuten ihan hyvä, mutta jälleen kerran lääkkeen vieroitusoireet tulivat vastaan; yksi niistä on juuri sellainen jännittymisen tunne. Tuntui että lantio on aivan jumissa. Jännitin sitä ja lopulta muutakin kroppaa väkisinkin, vaikka miten yritin keskittyä rentoutumiseen. Kokeilimme lantion ravistelua rebozolla ja myös spinning babies -asentoa, mutta niistäkään ei ollut apua, vaan jännityksen tunne vain paheni. Oltiin jo yli puolen yön, ja kätilö ehdotti että ottaisin Opamoxia. Saisin rentouduttua ja ehkä levättyäkin. Supistuksetkin olivat taas laantuneet, kun kehojännitys ahdisti niin paljon. Suostuin ottamaan puolikkaan tabletin. Sovimme että doula lähtee kotiinsa nukkumaan, soittelemme jos kaipaamme häntä. Mieskin oli taas nälkäinen ja koska häntä yötyöläisenä ei väsyttänyt, hän lähti kaupungille etsimään grilliruokaa. Jäin torkkumaan.

Heräilin yöllä pariin kertaan, tunsin itseni aika pirteäksi, kävin vessassa jne. Supistuksia tuli hyvin harvakseltaan, vuotokin oli vähentynyt. Oikeastaan arvasin että tämä keikka oli nyt tässä. Viiden jälkeen heräsi mieskin, ja kuuden aikaan pyysin kätilön laittamaan käyrän, kun vauva tuntui niin hiljaiselta. Sykkeet olivat oikein hyvät, niissä ei ollut murhetta. Mies ei ollut iltapäivällä ehtinyt käydä suihkussa eikä puhtaita vaatteitakaan hänelle ollut, ja koska tilanne tuntui rauhalliselta ja tiesin että lääkäri tulee kuitenkin vasta aamupäivästä käymään, sovimme että mies lähtee kotiin suihkuun ja nukkumaan. Käyrä sytkytteli reilun tunnin verran, minä katselin kännykästä mitä whatsappissa, facebookissa ja mun rakkaalla foorumillani oli tapahtunut illan ja yön aikana, jolloin mä keskityin ihan muihin asioihin. Katsoin pari UP-jaksoakin. Aamuvuoron kätilö tuli päästämään pois käyrältä ja saatteli synnytysvuodeosastolle hakemaan aamupalaa. Supistukset olivat pieniä kiristyksiä, sen vähän mitä niitä tuli. Aamupalan jälkeen torkuin vielä odotellen lääkäriä. Joskus kymmenen jälkeen hän tulikin, sanoi että otetaan vielä vähän aikaa käyrää ja sitten voin lähteä kotiin. Käyrä oli edelleen priimaa ja lähtöluvan saatuani soittelin isälleni, että hän tulisi hakemaan minut mummolaan.

Siellä se päivä sitten meni. Vieroitusoireet lääkkeestä tuntuvat tänään pahemmmilta kuin pitkään aikaan parin illan lääkkeettömyyden jälkeen, joten nyt vain toivon että supistukset pysyvätkin poissa ainakin muutaman päivän. Että saisin syödä taas pari päivää lääkettä ihan rauhassa ja saada voinnin vakiintumaan. Toki myös kaksi erittäin huonosti nukuttua yötä vaikuttaa olotilaan. Miehellä on vielä ensi yö töitä, sen jälkeen kaksi vapaayötä. Joten sovitaanko, bebe, että pysyttelet nyt ihan rauhassa siellä kolossasi vielä päivän, pari? Ainakin?

Kohdunsuulla tämä episodi ei vielä juuri mitään tehnyt. Kuitenkin synnytykselle tyypillisestä vuodosta voi päätellä, että jonkinlaista kypsymistä varmasti tapahtui. Siksi uskoni ballonkikäynnistyksen onnistumiseen koheni huomattavasti. Muutenkin kokemus siitä, että olin kokeneiden doulien ja mieheni kanssa hyvin toimiva tiimi, TENS tuntui hyvältä ja voimakkaatkin supistukset oli helppo ottaa vastaan, lisää luottamusta siihen että voin saada toivomani aktiivisen synnytyksen. Eniten harmia eilen tuotti oikeassa lonkassa ajoittain tuntuvat issiasvihlaisut, jonka vuoksi oikean jalan asento on todella tarkka ja mm. vasemmalla kyljellä makaaminen ei siksi oikein onnistu.

Tässä iltapäivällä kotiin tullessa ajoimme ärrän kautta. Olin odottanut kahtakin pakettia, mutta vain toisesta oli tullut saapumisviesti. No, kaksi pakettia siellä kuitenkin minulle oli: toisessa harsoja ja muovifroteita, joita meillä ei vielä ollut lainkaan (no, ostinhan minä pari herkullisen väristä harsoa muutama päivä sitten, mutta ne sitten olivatkin ainoat), ja toisesta odotin paljastuvan muutamat retropotkarit ja -paidat. Se paketti olikin oikea superylläri: potkareita oli kymmenet, paitojakin useita ja yksi superihana potkupuku! Olen aivan onnessani tuosta aarteesta: aiemmilla lapsilla olleet retrovaatteet ovat olleet aina suosikkejani, mutta niistäkin suurimman osan laitoin eteenpäin siinä vaiheessa kun näytti että uusia vauvoja ei nyt hetkeen tule. Silloin oli sellainen fiilis, että ei sääliä, kaikki vaan kiertoon, ihan muutamaa mieheltä tai minulta periytynyttä vaatetta lukuunottamatta. Jälkikäteen harmitti. Mutta nyt on vaikka mitä ihanaa! Katsokaa vaikka!

Kirjoittaminen keskeytyi äsken viisivuotiaan oksentaessa keskelle eteisen mattoa. Pph:n perheessä oli viikko sitten vatsatautia, pidettiin tyttö kotona, mutta eilen tosiaan hän oli hoidossa - liekö sitten vielä hiukan liian aikaisin. Muilla ei ole ollut mitään oireita, joten koululaisten mukana tauti tuskin on meille tullut. Täytyy nyt pitää peukkuja että menee nopeasti ohi, ei ole kovin raju tauti ja ei tarttuisi muihin. Tai ainakaan minuun ja mieheen. Synnytys mahataudissa ei kuulosta kovin kivalta kokemukselta.

Näin tässä sitten kävi...

...että tänään on viikot jo 35+5 ja äitipolikontrollissa varattiin käynnistysaika noin kolmen viikon päähän. Kukapa olisi uskonut siinä vaiheessa, kun lääkäriambulanssilla mentiin kohti Kuopiota minkä turvallisesti auto kulki!

Nolottaa etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Kuopion loppuaikoina tuli väsähdys, kun kaikki oli niin epävarmaa. Että jatkuuko sairaalalepo, vai laitetaanko kotiin. Olin aika sekaisin, tunnemyrsky oli iso sekä raskauden suhteen että siksi, että Kuopiossa oleminen aktivoi suruprosessia esikoisen kuolemasta uudella tavalla. Ja mitä pidempään bloggaustauko kesti, sen suurempi kynnys oli ruveta kirjoittamaan.

Mitä siis on tapahtunut? KYS-jakso kesti helmikuun loppuun asti. Viimeiset päivät vietin potilashotellissa. Se on ihan perus Best Western-hotelli muutaman sadan metrin päässä Puijonlaakson sairaalalta. Potilashotellissa ei ole hoitohenkilökuntaa, vaan ainoastaan hotellin palvelut. Aamupala kuuluu hintaan, lounaan saa edullisemmin. Huoneeseen sai matkajääkaapin, kaveri kävi päivittäin luonani ja toi tullessaan mitä nyt kaupasta tarvitsi. Ei siellä pöllömpää ollut pötkötellä. Sairaala antoi matkaan supistuksenestolääkkeet ja Klexanet.

29.2. Keski-Suomessa alkoi hiihtolomaviikko ja mies ajeli edellisiltana Kuopioon hotelliin kanssani. (Puolison yöpyminen huoneessa maksoi muistaakseni 20€/yö, minun majoittumiseni meni sairaalan piikkiin.) Maanantaiaamuna menimme Naisten akuuttikeskukseen kontrolliin ja lääkäri antoi luvan lähteä siirtymään kotiin. Olihan se vähän hämy fiilis, kun pelkkä siirtymä hotellista kontrolliin teki taas sellaiset supistukset, että Nifanginia annettiin muistaakseni kolme tablettia. Silti se epäuskoinen riemu, kun kävelin sairaalasta ulos ja auton keula kääntyi kohti Jyväskylää, oli huikea tunne! Raskausviikot olivat tuolloin 28+3, vauvan painoarvio 1,2kg.

Kotona jatkoin lepäilyä sohvan pohjalla. Seuraavalle viikolle oli varattu kontrolliaika Jyväskylään, ja kun siellä oli kaikki ok, seuraava kontrolli kolmen viikon päähän. Siinä välissä kävimme yhden kerran synnärillä, syytä en muista, kai minua supisteli jotenkin poikkeavan paljon. Silloin sain itse päättää lähdenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Sanoin että jos ei ole ihan pakko jäädä, lähden kotiin.

Sitten oltiinkin jo pikkukeskosrajan yli ja lupa synnyttää Jyväskylässä saatu. 31+5 painoarvio oli 1,9-2,0kg, eli vauva kasvoi edelleen keskikäyrällä. Seuraava kontrolliaika varattiin 35+5 eli tälle päivälle. Väliin osui taas yksi käynti synnärin päivystyksessä, kun mietin tihkuuko lapsivettä ihan himppusen. Ei ollut sitä, onneksi, ja taas päästiin eteenpäin.

Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun pikkukeskosraja jäi taakse, tajusin yhtäkkiä että tässä täytyy ruveta säätämään päätään synnytyksen estelemisestä mahdollisen käynnistyksen suuntaan. En muista olenko kirjoittanut täällä aiemmin säännöllisestä lääkityksestäni, mutta sellainen minulla tosiaan on. Se menee kohtuullisen isolla annoksella, on mennyt reilut kymmenen vuotta, eikä sitä kovin pieneen saada koskaan pudotettua, koska sairaus ehti kroonistua jo vuosia ennen kuin siihen aloitettiin hoito. Tuo lääke on sellainen, että kun 10 vuotta sitten odotin keskimmäistämme, lääketehdaskaan ei osannut kertoa miten lääke vaikuttaa sikiöön. Käskivät kertoa sitten tuleeko terve vauva... Eli olin eräänlainen koekaniini vauvoineni. Sen verran osasivat sanoa, että mikäli lääkettä on vauvan elimistössä synnytyksen aikana tai sen jälkeen, se voi aiheuttaa lapselle hengityskatkoja. Sen vuoksi synnytys piti suunnitella tarkoin: purkaa lääke ja käynnistää sitten mahdollisimman pian.

Pärjään pari päivää ilman lääkettä. Sen jälkeen vointi alkaa huonontua jyrkästi. Tämä aiheuttaa sen, että on punnittava tarkoin ajankohta, jona lääkettä lähdetään purkamaan. Silloin vuonna 2006 sopivaksi ajaksi katsottiin 38. raskausviikko. Minut otettiin osastolle sen alussa, 37+3 jätettiin lääke pois ja aloitettiin Sytoteceilla kohdunsuun kypsyttely. 37+5 sitten kalvot puhkaistiin ja tyttö syntyi parissa tunnissa siitä.

Nyt yhtälöön on tullut mukaan kaksi sektiota, jotka tarkoittavat ettei kohdunsuun kypsyttelyyn voida käyttää synteettistä prostaglandiinia, joka Sytotecina paremmin tunnetaan, sillä kohdunrepeämäriski kasvaa silloin liikaa. Käynnistyskeinot ovat hyvin rajalliset; käytännössä ballonki, jos sellaisen saa laitettua. Pääsääntö on, että kohdunsuun pitäisi olla edes hiukan raollaan että pallokatetrin saa ujutettua sen läpi. Ballonkihan on ikään kuin pieni vesi-ilmapallo, joka viedään katetrilla kohdunsuun läpi ja täytetään steriilillä keittosuolaliuoksella. "Pallo" synnyttää näin kohdunsuun sisäpuolelle mekaanisen paineen. Katetria nyitään alaspäin säännöllisin välein, kunnes se putoaa pois kohdunsuun avauduttua noin neljään senttiin. Monille riittää pelkkä ballonki synnytyksen käynnistymiseen, toisilla päästään kalvot puhkaisemaan ballongin jälkeen, jotkut tarvitsevat vielä oksitosiinia lisäksi. Kaikkinensahan käynnistys on usein melkoinen toimenpidekimppu.

 Ongelma on, että minun kohdunsuuni tykkää pysyä tiukasti supussa, kunnes sitten alkaa tapahtua rytinällä. On siis mahdollista, että se käynnistysajankohdan koittaessa on edelleen täysin kiinni. Lääkärit ovat kyllä lupailleet, että uudelleensynnyttäjällä kohdunsuuta saa venytettyä sen verran auki, että ballonki menee läpi. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole. Ja vaikka ballonki on käynnistysmenetelmistä hellävaraisin, luonnollisin ja riskittömin, siihen liittyy kohonnut tulehdusriski. Ja kenelläkäs onkaan kohtutulehduksista kokemusta enemmän kuin laki sallii... Niinpä.

Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi päänvaivaa, on soppaan lisättävä vielä miehen työmatka, joka on vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarkalleen ottaen juuri siinä, mihin lääkäri olisi halunnut käynnistyksen määrätä. Mies on siis lähdössä Viroon tiistaina aamuyöstä ja tulee kotiin torstaina iltayöstä. Hiphei!

Oikeastaan en haluaisi käynnistystä. Paras olisi, kun tenava lähtisi syntymään omia aikojaan. Silloin olisivat riskit kaikkein pienimmät. Mutta kun se lääke pitäisi saada pois vähintään vuorokautta ennen lapsen syntymää. Minun pisin synnytykseni on kestänyt 18 tuntia, lyhimmät alle puolitoista tuntia. Ja sitten vielä se puoli, että jos synnytys käynnistyisi yöllä miehen ollessa työssä - hänhän on siis töissä kahdeksan yötä kahdessa viikossa raskausviikolle 39 asti - ja etenisi samaa vauhtia kuin kaksi viimeisintä alatiesynnytystä, olisi aivan siinä ja siinä ehdittäisiinkö sairaalaan. Kas kun (seuraa lyhyt mielikuvitusleikki tilanteesta):

Kello on 1:15 ja herään supistukseen. Koska supistuksia on tässä ollut pitkin aikaa, rajujakin, arvelen tämän olevan vain jotain yksittäistä. Seuraava supistus saa minut ehkä alakertaan käymään vessassa. Kolmaskin tulee, ja päätän ottaa Panadolin, jos se vaikka helpottaisi. Enhän halua, että mies joutuu turhaan hälyttämään itselleen sijaisen tai että isäni joutuu ajamaan 40km lapsia hoitamaan, ja sitten todetaan että väärä hälytys.

Kello 1:30 tajuan, että kyllä tämä nyt taitaa olla sitä. Tai että pakko on ainakin lähteä sairaalaan näytille. Näin pian sen vuoksi, että mulla supistukset tulevat heti parin-kolmen minuutin välein, joten tuossa vaiheessa niitä on ehtinyt tulla jo puolenkymmentä. Soitan miehelle, joka lähtee herättämään itselleen sijaisen. Yritän tavoittaa naapurissa asuvaa vuokraemäntää, jospa hän ehtisi ensihätään meille. Jos hän vastaa, yksi kivi putoaa sydämeltä. Hän ehtii meille viidessä tai kymmenessä minuutissa. Jos hän ei vastaa, soitan isälleni, joka herää kyllä varmasti ja lupaa lähteä heti tulemaan.

Kello on 1:40 kun mies soittaa että lähtee nyt tulemaan töistä. Vuokraemäntä tulee ehkä samaan aikaan, jos tulee. Synnytys on nyt ollut käynnissä 25 minuuttia. 

Kello 1:55 (aikaisintaan) mies ajaa pihaan. Jos vuokraemäntä on tullut, lähdemme heti. Ajomatka sairaalaan kestää noin 40 minuuttia. Ehkä 30, jos mies painaa kaasun pohjaan. Olisimme siis sairaalassa aikaisintaan 2:25. Tällöin synnytys olisi kestänyt jo tunnin ja kymmenen minuuttia ja kohdunsuu alkaa olla täysin auki. 

Jos taas joudumme odottamaan isäni saapumista, pääsemme lähtemään noin klo 2:15 eli tunnin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Ajomatkalla sairaalaan minua alkaa jo ponnistuttaa ja voi olla että vauva vain syntyy. Toisen lapsen syntymähän kesti 1h18min ensimmäisestä supistuksesta, kolmannen peräti kymmenen minuuttia pidempään. 

Tämä on siis, tietenkin, pelkkä skenaario. Mutta aivan täysin mahdollinen. Jaa että ambulanssi? Lähin on Jämsässä. Sen saapuminen meille on testattu pari kertaa, kestää noin 20 minuuttia. Toki on mahdollista soittaa ambulanssi ajamaan vastaan Jyväskylästä. Tai minun lähteä ambulanssilla miehen jäädessä odottamaan isääni. Näissäkin tapauksissa matkasynnytyksen vaara on todellinen.

Vielä mielenkiintoisempi tilanne olisi, jos mies olisi juuri siellä työmatkalla synnytyksen käynnistyessä. No, ehken yritän järjestää tänne jonkun kaveriksi miehen työmatkan ajaksi. Ei siksi, etten pärjäisi lasten kanssa, vaan ihan siltä varalta että lähtö tulisi.

Pitäisi vain luottaa siihen, että keho on viisas ja ymmärtää olla synnyttämättä tilanteessa, jossa asiat on hankala järjestää. Useimmiten lapset syntyvät ihan sopivaan aikaan. Mutta eivät kaikki. Ja sattuneesta syystä minulla ei ole tällä hetkellä juurikaan luottoa kehooni. Vielä vähemmän luottoa on omaan kykyyni lukea kehon merkkejä. Siksi saattaa hyvinkin käydä niin, että en suostu uskomaan että nyt on tositilanne. Eihän kukaan halua vaivata monta ihmistä "turhan takia". Siinä mielessä käynnistys kuulostaa hyvältä. Paitsi että käynnistysajankohta on melko myöhäinen ottaen huomioon, että esikoisen synnytys käynnistyi spontaanisti tasan 39+0 aamuyöstä ja pisinkin raskausaikani on kestänyt vain rv 39+3 asti. Joten...

No, joka tapauksessa tilanne on nyt se, että keskosvaara on käytännössä takana. Toki vauva katsotaan keskoseksi vielä, jos se syntyy ennen vappuaattoa, mutta suurella todennäköisyydellä hän pääsisi silloinkin jo vierihoitoon ja ehkä ihan muutaman päivän ikäisenä kotiin. Hienoa ja ihmeellistä.

On ollut hämmästyttävää, miten moni on seurannut Facebookissa ja täällä blogissa matkaani tämän raskauden aikana. Miten täysin tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet kuulumisia ja kertoneet ajattelevansa meitä. Siitä on saanut uskomattoman paljon voimaa. Kiitos siitä!

Mistä seuraava bloggaus kertoo, onko se jo synnytyskertomus vai valitusvirsi siitä miten lantiota särkee, häpyliitos säkenöi ja pääkin meinaa levitä raskauden kanssa. Sen näemme lähiviikkoina.

Yksissä nahoissa edelleen

No onpa taas vierähtänyt melkein kaksi viikkoa ilman bloggauksia. KYS:n kätilöt ovat tulleet tutuiksi, samoin hoitokäytännöt. Vointi on ollut tasaisempi, Nifanginia ei ole tarvittu joka päivä ja useimmiten yksi tabletti on riittänyt. Olen viime päivinä käynyt pääasiassa päiväsalissa syömässä, ja ihan ok on mennyt.

Ultrattu on viimeksi tiistaina, silloin painoarvio oli jo yli 900g. Edelleen kuulemma keskikäyrän tuntumassa kasvaa. Kohdunsuun tilanne on yhä hyvä. Niukkaa verislimaista vuotoa on tullut lähes päivittäin nyt kaksi viikkoa, mutta mitään näkyvää muutosta kohdunsuulla ei ole havaittavissa.

Perjantaina ylitimme jälleen yhden rajapyykin: 26+0 ja pienemmän keskosemme syntymäviikot. Aika iso juttu! Antibiootit lopetettiin joskus reilu viikko sitten, mutta aloitettiin uudestaan perjantaina, koska keskiviikkona otetusta emättimen bakteeriviljelystä löytyi jonkinlaista sekaflooraa. En nyt sitten tiedä kauanko tuo kuuri mulla menee. Strepto-b oli negatiivinen joskus pari viikkoa sitten kun testattiin.

Tällä hetkellä tilanne näyttää siis aika hyvältä. Fiilikset on vähän ristiriitaiset. Katsoin perjantaina Inhimillisen tekijän, jossa haastateltiin kahta syövästä toipunutta, joille oli jo ehditty antaa "kuolemantuomio". He puhuivat siitä, miten paraneminen ei ollutkaan erityisen iloinen asia. Että oli vaikea saada elämästä uudestaan kiinni, kun oli ehtinyt jo heittää sille hyvästit. Että eihän tämän näin pitänyt mennä. Tavoitan tällä hetkellä omassa ajatusmaailmassani vähän samaa, toki huikeasti pienemmässä mittakaavassa. Kun välillä tilanne näytti oikeasti pahalta, mieli oli jo varautunut pikkukeskoseen. Vaikka koko ajan olen tähdännyt vähintään 28 viikkoon, mielellään tietysti ylikin, en jaksanut uskoa tosissani että päästään edes 26-viikkoiseksi. Ja nyt kun se raja meni ja mun vointi on selvästi aiempaa parempi, tuntuu vähän siltä kuin olisi tullut huijatuksi.

Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai olen helpottunut, ettei keskolarumba ole ainakaan vielä alkanut. Tällä hetkellä jopa välillä mietin, voisiko tämä raskaus sittenkin mennä täysiaikaiseksi. Mielessä käy haaveita ihan tavallisesta synnytyksestä, jossa lapsi nostetaan heti syliini - ehkä saisin jopa itse ottaa hänet vastaan. Näen sieluni silmin, miten pikkuinen ihminen itse hakeutuu rinnalle maidontuoksun perässä (videot näistä tilanteista ovat upeimpia joita ikinä olen nähnyt). Että miltä tuntuisikaan pitää lapsi ihokontaktissa koko sairaala-ajan, viedä hänet kotiin parin päivän iässä, aloittaa ihan tavallista arkea ilman rautalisiä ja maidonvahvikkeita. Täysimettää puolivuotiaaksi ja aloittaa kiinteät lapsentahtisesti sormiruokaillen. Kun se arki on täysiaikaisena syntyneen lapsen kanssa niin toisenlaista kuin keskosen.

Matkaahan niille täysille viikoille on vielä huikean pitkästi. Pikkukeskosrajaankin vielä kuusi viikkoa. Sinä aikana ehtii tapahtua mitä vain. Vaikka juuri nyt kaikki on hyvin, voi lapsi olla vuorokauden päästä maailmassa. Niin on käynyt kahdesti ennenkin. Se on aika rassaavaa. Ihan jo senkin vuoksi, että olo on niin hyvä että voisi kai tuota makoilla kotonakin. Sitä samaa miettivät myös lääkärit. Se MUTTA tässä tapauksessa on pitkä matka. Saakoskelta on Jyväskylään 40 kilometriä. Jyväskylästä Kuopioon yli 140km. Autossa istuminen noin pitkän matkan ajan on pois laskuista. Paaritaksilla auton tärinä tuntuu huomattavasti enemmän kuin pehmeällä penkillä istuessa, ja se tärinä taas stimuloi supistuksia. Pääsisinkö edes puoleen matkaan, ennen kuin kipeytyisin? Tuskin. Ja entä jos pääsisinkin kotiin saakka ja sitten heti pitäisi lähteä takaisin?

Lääkärit ja kätilöt kuitenkin ovat sitä mieltä, että kotilomaa olisi hyvä kokeilla. Ja mikäs siinä, noin niin kuin siltä kantilta että onhan tässä kova koti-ikävä. Ensi yönä tulee täyteen kolme viikkoa Kuopiossa, ja perhettä olen tänä aikana nähnyt kerran, kun viime lauantaina kävivät.

Kun kesällä 2010 makasin TYKS:ssa, tilanne oli hyvin samanlainen. Kohdunsuun tilanne erinomainen, niukkaa verislimaista vuotoa, supistuksia vessakäynneillä, silloin tällöin Nifanginin tarve. Silloin kuitenkin lääkärit pitivät tiukasti vuodelevossa vessaluvin, koska anamneesissa oli edellinen, samasta tilanteesta yhtäkkinen vedenmeno ja synnytys vuorokaudessa. Rv 28+ "hajosin" sairaalassa makaamiseen ja tinkasin kotiloman. En varsinaisesti saanut lupaa, mutta kun ilmoitin että mun on päästävä käymään kotona yksi yö, ja menen vaikka omin luvin, sain vastahakoisesti mukaan lääkkeet ja vajaan vuorokauden kotiloman. Siellä matkaa sairaalan ja kodin välillä oli 20 kilometriä. Täällä yhdeksänkertaisesti. Tuosta kotilomasta meni kolme päivää lapsen syntymään. Sattumaa tai ei, mutta pelottavaa kyllä.

Nyt lääkärit patistelevat käymään kotona. Toki seuraavassa lauseessa aina mainitaan pitkän matkan riski ja mun historia, mutta silti kotiin olisi hyvä mennä. Yksi lääkäreistä muistutti, että Jyväskylässä syntyy enemmän vauvoja kuin Kuopiossa, ja neonatologi on sielläkin puhelinsoiton päässä... Jos se on niin yksinkertaista ja turvallista, miksi edes siirretään pikkuviikkoiset Kuopioon synnyttämään? Me on viime kesänä haudattu yksi lapsi. Toisen lapsen elämän riskeeraaminen ei houkuttele vähääkään, vaikka samaan hautaan toki mahtuisi toinenkin arkku.

No, kun nyt kuitenkin olo on suhteellisen hyvä, saatan lähteäkin kotona käymään. Sitä ennen teen pienen testin: tänä iltana menen tässä Kuopiossa yhden kaverin kotiin visiitille. Jos muutaman tunnin reissu menee hyvin, olen aavistuksen turvallisemmalla mielellä kotiloman suhteen. Jos taas tuo käynti laukaisee supistukset ja/tai lisää vuotoa, tiedänpä ainakin, että Jyväskylän reissu on aivan tuhoontuomittu ajatus.

Lopuksi vielä: sain vihdoin kirjoitettua synnytystoivelistan. Tähän liitteenä kuvat siitä.

Kuopiosta kajahtaa

Viikko on vierähtänyt Kuopiossa. Kaksi ensimmäistä päivää estotipassa, iv-antibiootti meni neljä päivää ja vaihdettiin sitten suun kautta otettavaan. Lisäksi menee edelleen pitkävaikutteinen supistuksenestolääke (täällä nimellä Nifedipin), maitohappobakteeri, d-vitamiinit, vatsaa pehmittävä Pegorion, Klexane-pistos, ja kerran viikossa Proluton-pistos. Tarvittaessa Nifanginia ja tietenkin perussairauden lääkitys iltaisin.

Vointi on vaihtelevaa. Koko viikon lantion ja alaselän tuntemukset olivat käytännössä koko ajan läsnä. Lämpöpakkauksia tarvittiin päivittäin. Supistuksia tuli herkästi. Yhtenä päivänä sain jo liikkumisluvan, kävin syömässä päiväsalissa ja sitten tarvittiinkin Nifanginia. Perjantaina kävelin parikymmentä metriä tutkimushuoneeseen ja takaisin. Kupu oli kireä koko ajan, ja mennen tullen piti pysähtyä pari kertaa hengittelemään. Ja sitten tarvittiin taas Nifanginia. Lauantaina taas supistelu yltyi niihin mittoihin, että Niffejä meni neljä tablettia ja lisäksi tarvittiin nestetippa, ennen kuin tilanne rauhoittui. Verenpainetta mittailtiin vähän päästä, onneksi ne kuitenkin pysyivät hyvinä ja Nifanginia voitiin antaa.

Limatulppaa on tullut lauantaina ja sunnuntaina, tänään hiukan verislimaista vuotoakin. Toisaalta sunnuntai oli aivan loistava päivä, ei yhtään supistusta eikä edes selkäsärkyä! Aloin jo elätellä toivetta kotiin pääsystä, ja jos tilanne pysyy näin hyvänä, sitä voidaan kuulemma tällä viikolla harkitakin. :) Tässä nyt kuitenkin mennään testilinjalla. Tänään kävin aamupalalla päiväsalissa, ei supistuksia ja lantiossakin vain hyvin lievää särkyä, joka lakkasi melkein heti pitkälleni palatessa. Katsotaan miten muiden ruokailujen kanssa käy. 

Olisihan sinne kotiin mukava päästä. Toisaalta se on myös pelottavaa. Viikkoja on niin vähän (24+3) ja tiivistä, napakkaa supistelua on kuitenkin ollut tuntien ajan vielä pari päivää sitten. Myös limatulppa ja verilima ovat asioita, jotka eivät näille viikoille kuulu. Ja täytyy muistaa, että ennenkin mulla on mennyt ykskaks vedet, ja siinä sitä sitten oltiin... Lisäksi perjantain ultrassa kävi ilmi, että kohdunsuulla oli tapahtunut muutosta: aiemmin 5cm kaula oli lyhentynyt 4,2cm:iin ja sisäsuun suppilo kasvanut 5*5mm:stä 1,2*1,3cm:iin. Ja tällaista siis aiemmista keskosista ei ollut. Siksi tilanne mietityttää kyllä kovin, vaikka ilman mun taustaa kohdunsuun tilanne olis edelleen erinomainen.

Doula-asiaakin olen edistänyt. Viime viikolla kävi minua tapaamassa Emilia Kuopion ensikodin ryhmästä. Hän on melko kokematon, mutta kouluttautunut myös itsenäisesti ensikodin toiminnan ulkopuolella. Lisäksi sain reserviin pari kaveria, joista toinen on täällä kätilönä (synnyttäneiden osastolla) ja toinen maallikko (tai toki hoitaja, muttei synnytyspuolen), ei virallinen doula, mutta ollut mukana kotisynnytyksessä. On siis ainakin kolme ihmistä joihin ottaa yhteyttä, jos synnytys täällä käynnistyy. Miehellähän menisi jo matkaankin pari tuntia, lastenhoidon järjestämiseen jonkin aikaa, eikä hänelle kyllä soitella lähtökäskyä ennen kuin ollaan saliin siirtymässä. Näin ollen on paljon mahdollista, ettei hän ehtisi synnytykseen mukaan ollenkaan.

Katsotaan tässä nyt pikkuhiljaa, miten vointi kestää osastolla liikuskelua. Sen kyllä huomaa, että 10 minuuttia pystyssä saa vauvan aina painumaan alas lantioon ja liikkeet tuntuu inhottavammilta. Levossa hän pysyy ylempänä, potkiskelee oikeaan kylkeen välillä niin napakasti että kipeää käy. Mutta käyköön, sehän tarkoittaa vain että kasvua ja voimistumista tapahtuu!

Sairaalaelämää ja ambulanssikyytiä

Tämän päivityksen piti kertoa upeista, viisaista naisista, jotka loivat minulle hienon päivän voimaannuttaen loppuraskauteen ja synnytykseen. Viime lauantaina minulla piti nimittäin olla elämäni ensimmäiset vauvakutsut. Tai pikemminkin mother blessing -juhla, mikä sopii mun ajatusmaailmaan vaippakakkuja ja foliopalloja paremmin.

Sen sijaan tämä teksti kertoo pelosta, ahdistuksesta ja himpun verran helpotuksestakin.

Tiistai-iltana viikot olivat 22+4. Vauva oli sunnuntai-illasta saakka punkenut itseään alas lantioon. Liikkeet tuntuivat häpyluun takana tai aivan sen yläpuolella, mikä oli melko epämiellyttävää ja aiheutti kipua kohdunsuulla. Maanantaina neuvolassa bebe oli niin alhaalla, ettei doppleri tavoittanut sykettä sitten millään. Tunsin koko ajan liikkeet, joten en ollut itse huolissani, mutta terkkari joutui hakemaan kollegan paikalle eikä siltikään saatu äänihavaintoa, vain pari pikaista välähdystä sykelukemista, vaikka parikymmentä minuuttia siinä yritettiin.

Tiistaina vauva oli yhä matalalla, ja olo tuntui ikävältä. Facebookin keskosryhmäläisten kannustamana soitin äitipolille ja sain neuvon käydä näytillä. Se onnistui vasta illemmalla miehen heräiltyä uniltaan yövuoron jälkeen. Synnytysvastaanotossa katsottiin ultralla ja todettiin, että vauvalla on kaikki ok,painoarviokin jo 525g, mutta hyvin matalalla hän on. Kaulakanava oli täyspitkä, mutta lääkäri näki lievää funneloitumista sisäsuulla. Selkää särki ja olo oli kireä. Otin Adalatin siinä vastaanotolla samaan aikaan kun lääkäri pohti mitä mulle pitäisi tehdä. Osastolevosta puhuttiin, mutta lopulta pääsin kuitenkin kotiin, kun lupasin vain levätä.

Keskiviikko meni sohvalla, torstai samoin. Mies kävi kaupungilla asioilla ja takaisin tullessaan löysi minut sohvalta peppu käsinojalla, sen verran ikävä tunne kohdunsuulla taas oli. Lähdimme taas synnytysvastaanoton päivystykseen. Viiltely ja pistely kohdunsuulla oli inhottavaa, ja perillä pyysinkin päästä heti taas pitkäkseni. Ultrassa kaikki näytti edelleen hyvältä, mutta itse olin huolissani ja itkuinen, koska olo oli vaan niin outo. Tällä kertaa tuli osastopassitus. Siirtyminen sairaalaan ja pystyasento tekivät myös tepposensa, ja minua alkoi supistella. Nestetippa tippumaan ja lisäksi suun kautta estolääkettä.

Perjantaina täyttyi 23. raskausviikko. Se tarkoitti, että ylitettiin aktiivisen hoidon raja. Aamulla pyysin saada Adalatin, kuten kotona aamuisin otin. Sitä ei kuitenkaan tuotu, kätilöt halusivat varmistuksen osastolääkäriltä. Otettiin käyrää, ja liekö ollut sattumaa vai käyrän remmien kiristyksestä johtuvaa, aloin supistaa. Neljän supistuksen jälkeen pyysin uudestaan Adalatia. Vieläkään en saanut. Supparit jatkuivat voimistuen ja tiivistyen, pyysin taas lääkettä. "Lääkäri katsoo sut ihan pian." Lopulta kun supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein, melkein suutuin. Sanoin että olen kymmenen viikkoa saanut ottaa lääkkeen silloin kun siltä tuntuu, mutta nyt sairaalassa yhtäkkiä en saakaan. Siinä vaiheessa kätilö lopulta toi pillerin. Jäimme odottamaan sen vaikutusta.

Lääkäri otti vastaan iltapäivästä. Taas ultra ja kohdunsuun tsekkaus, asiat kunnossa. Kuulin että crp oli ollut edellispäivänä 13, mikä vähän huoletti, koska kohtu oli aavistuksen aristava ja mulla on melko vahva taipumus kohtutulehdukseen. Lääkäri määräsi labroja, vaihtoi Adalatin pitkävaikutteisempaan, laittoi lääkelistalle maitohappobakteerin ja 40 mikrogrammaa d-vitamiinia, vuodelevon vuoksi Klexane-pistokset veritulppia ehkäisemään... Kysyin kortisonipiikeistä vauvan keuhkoja varten, ja lääkäri meinasi ensin että ei nyt vielä, kun ei ole akuuttia synnytyksen uhkaa. Muistutin siitä, että ei mulla edellisistäkään keskosista mitään kohdunsuulla tapahtunut, ennen kuin vedet meni ja synnytys käynnistyi. Lääkäri lupasi konsultoida vielä kollegojaan. Pääsin pötköttelemään takaisin sänkyyn. Hetken päästä kätilö tuli kuin tulikin kortisonipiikin kanssa. Kirjaimellisesti tuuletin sen nähdessäni! Lisäksi sain jalkoihini, jälleen lääkärin määräyksestä, iki-ihanat tukisukat...

Perjantai ja lauantai kuluivat tasaisesti. Sairaalan rytmi - aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen, iltapala, Klexane, äänten kuuntelu - oli vanhastaan tuttu. Supistuksia tuli aina vessakäynnin yhteydessä, mutta rauhoittuivat heti levossa. Pystyssä kuitenkin tuntui hienoista painetta kohdunsuulla, josta syystä pidin sängyn tiiviisti vaakatasossa nostaen päätyä vain ruokailun ajaksi. Lauantaina piipahti pari kaveria. Toivat mm. aikuisten värityskirjan ja lainatabletin ajanvietteeksi. Illalla oloni oli itkuinen, ahdistunut. Ihana kätilö istui sängyn vieressä ja kuunteli murheitani.

Sunnuntaiaamuna olo oli melkein loistava. Ihmeekseni olin nukkunut hyvin toisesta kortisonipiikistä huolimatta. Välillä suorastaan epäilin, onko koko sairaalassa makaaminen tarpeellista ja mielekästä. Supistus silloin, toinen tällöin... Iltapäivästä mies piipahti lasten kanssa. Tunsin jälleen lievää painetta alapäässä ja pyysin kätilöä säätämään sängyn jalkopäätä ylemmäksi. Se tuntuikin auttavan hiukan, mutta perheen lähdettyä alkoi supistella. Melko pian soitin kelloa ja sain tarvittavan Adalatin. Oli päivällisaika, mutta ruoka ei maistunut. Vaikea sitä olikin syödä pää alaspäin maaten.

Adalat ei auttanut, joten pyysin taas ringerin tippumaan. Jalkopäätä säädettiin vielä ylemmäs. Kuitenkin supistukset vain tihentyivät ja pitenivät. Välit olivat vain parin minuutin luokkaa, tuntui että ehdin juuri tasata hengityksen kun seuraava supistus taas tuli. Makasin silmät kiinni, en jaksanut muuta. Kätilöt kärräsivät minut sängyllä lääkärin huoneeseen. Pikainen kohdunkaulan ultraus, edelleen hyvä tilanne. Lääkäri määräsi toisen Adalatin ja lisäksi Opamoxia rentouttamaan. Ei hyötyä. Seuraavaksi viriteltiinkin jo Tractocile-tippaa ja alettiin puhua Kuopiosta. Supistukset vain pitenivät, aloin vajota kuplaan. Ajantaju oli täysin mennyt. Miehelle sain soitettua, ettei näytä hyvältä. Sitten yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä ja ambulanssimiehet valmistelemassa siirtoa. En vielä silloinkaan tajunnut, että nyt mennään ja lujaa.

Matka oli aika hurja. Ambulanssin tärinä pahensi supistuksia. Mukana ollut kätilö kyseli, työnnättääkö. Ei työnnättänyt, mutta synnytyslaulun hengitystekniikka oli ahkerassa käytössä. Välillä oli otettava jo äänikin mukaan. Kuulin puhelut Kuopioon, sieltä lähtisi lääkärilanssi vastaan. Silloin vasta tajusin, että oikeasti voi olla tosi kyseessä. Papereihin kirjattiin vauvan nimi, kätilö kysyi ambulanssimieheltä kuuluuko tämä kirkkoon. Minä hengitin ja pelkäsin ja hengitin.

Jossain Koskelon huoltoaseman tienoilla lanssi pysähtyi nappaamaan lääkärin kyytiin. Tässä vaiheessa huomasin, että vaikka supistukset yhä tulivat tiiviisti, ne olivat hiljalleen alkaneet lyhentyä. Tractocile alkoi tehota, lopultakin! Kuopioon saavuttaessa aloin taas tajuta jotain ympäristöstäkin. Taas ultrattiin, hyvältä näytti. Supistukset tulivat jo harvemmin ja olivat helppoja, parin puhalluksen mittaisia. Huikea helpotus: ei synny vielä!

Mieskin ehti paikalle ehkä tunnin verran sen jälkeen kun minut oli tuotu. Kotiin oli saatu pappa lasten turvaksi. Johonkin lähelle kolmea se meni, ennen kuin tilanne oli niin rauhallinen, että sain nukahdettua. Miehellekin löytyi sohvapaikka jostain tukihenkilöiden lepohuoneesta.

Nukuin yön sikeästi. Kahden hengen tarkkailuhuone on kuulemma lähellä saleja, tarkemmin en tiedä, sillä liikkuminen rajoittuu yhä vessan ja sängyn väliin. Tractocile tippuu jatkuvasti. Supistuksia on päivän mittaan tullut ehkä viitisentoista, lyhyitä, helppoja, lähinnä vähän epämiellyttäviä. Aamupäivällä kävi juttelemassa sosiaalityöntekijä, iltapäivästä kriisikeskuksen ihminen ja iltapala-aikaan keskolasta hoitaja. Mieli on nyt melko tyyni, tunnen olevani hyvässä hoidossa ja lähellä parasta apua vauvalle.

Tunnelmakuvia kesältä 2010

Joskus aiemmin lupasin etsiä tänne kirjoituskurssin kotitehtävän, joka kertoo edellisen keskosen odotuksen vuodelepoajasta. En ole sitä tiedostona koneelta löytänyt, mutta paperiversio oli tallessa, joten naputtelen sen nyt tähän. Vuodelepoa siis kesti silloin tasan viisi viikkoa ennen vauvan syntymää, alkaen raskausviikolta 24+3. Minut otettiin osastolle voimakkaan supistelun takia, ja olin koko ajan vuodelevossa vessaluvin, suihkuun pääsin muutaman kerran viikossa ja syödäkin piti maaten... Kohdunsuun tilanne pysyi tuolloinkin hyvänä supistuksista huolimatta, mutta sitten meni vedet ja kohtutulehdus iski heti sen myötä. Hätäsektion jälkeen olin vielä osastolla toipumassa viikon. Itse synnytyksestä en tässä kerro, se on ihan oma tarinansa, mutta hetki silloin, toinen tällöin...

Kuuma kesä - tunnelmakuvia

I
Ding, ding, ding... Varttia vaille, mutta mitä? Avaan taas silmäni ja haparoin kännykän käteeni. 5.46. Koko yö on mennyt torkkuessa, mutta tiesin siihen varautua jo etukäteen. Vauvan keuhkojen kypsyttämiseksi annettu kortisonipiikki voittaa unilääkkeenkin tehot. Kaksi ensimmäistä yötä olivat vähäuniset viimeksikin. Onneksi on kesä, ikkuna auki ja edes tuomiokirkon kello pitämässä seuraa. Se saa torkkua vain vartin kerrallaan, yötä päivää, vuoden ympäri.

Nousen juomaan. Saman tien tunnen, kuinka kiristys leviää taas vatsalle. Nojaan yöpöytään ja hengitän, hen-gi-tän. Supistus on tällä kertaa lyhyt, ja hetken päästä pääsen jatkamaan matkaani lavuaarille. Omatunto pistelee; tämä on minulta nimenomaisesti kielletty. Vain vessaan on lupa mennä, kaikessa muussa pitäisi turvautua kätilöihin. Se vain ottaa luonnolle. "Piiiiiip! - No mikäs täällä? - Kynä tipahti, voitko nostaa... Ikkuna pitäisi aukaista... Kännykkälaturin johto pitäisi kurkottaa seinään... Saanko mehua... Peitto karkasi lattialle..." Syyttelevää sisintäni rauhoittaakseni päätän käydä samalla vessassa.

Pytylle istuessa vauva potkaisee kiukkuisesti virtsarakkoa. Hyvä ajoitus, naurahdan itsekseni. Vatsa aaltoilee, siinä katsellessani näen, miten lapsen pepun kohoama siirtyy ylemmäksi ja muljahtaa äkkiä näkymättömiin. Vielä on tilaa kuperkeikoille. Pelko kouraisee taas sydäntäni: ihan liikaa tilaa, ihan liian pieni ihminen. Pysy vielä siellä, pysythän!

Havahdun ajatuksistani. Kuinka kauan olen istunut vessassa? Taisin torkahtaakin hiukan. Nousen vaivalloisesti ylös, ja sairaalan jättiyöpaita valahtaa peittämään sääret. Askel, toinen ulos vessasta, ja se alkaa taas. Huone on onneksi pieni, sänky on aivan vessan oven vieressä. Nojaudun sitä vasten. Ei satu, mutta on pakko keskittyä hengittämiseen: nenästä sisään, suun kautta ulos. Kirkonkello havahtuu taas: Ding, ding, ding, ding, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong, ding-dong... Ääni haipuu pois samaa tahtia supistuksen kanssa. Aamun ensimmäinen bussi murisee Hämeenkadulla ohittaessaan sairaalan.

II
"Jag, Victoria Ingrid Alice Desiree, tar dig, Olof Daniel Westling, nu till min man..." Pieni matka-tv hyllyn päällä näyttää onnesta hehkuvat kasvot, hymyilevät huulet, jotka toistavat arkkipiispan sanoja. Pariskunnasta loistava keskinäinen rakkaus ja täyttyneet unelmat koskettavat meren yli, kameroiden ja ruutujen läpi. Kyyneleet vuotavat poskilleni valuen kohti väkisinkin korviin päin kaartuvia suupieliä. Ketkeksi unohdan, että pelkään lapseni puolesta, tunnen, että usko siirtää supistuskäyriin piirtyvvät vuoret, toivo kannattelee vatsani painoa, rakkaus vahvistaa pienen tytön elimistön kestämään kaiken, mitä eteen tulee. Hän on taistelija, me olemme yhdessä, kuten nuo kaksi tuolla alttarilla. He tiesivät mitä tahtoivat ja saivat sen. Minun lapseni haluaa elää, ja minä haluan hänet. Eihän niin voimakas tahto voi pettää.

III
Viidentenä päivänä "yksiö", josta ensin olin kiitollinen, alkaa ahdistaa. Ulkona paahtaa helle, pieni huoneeni on tukahduttavan kuuma, sen eristyseteinen estää läpivedon, kun molempia ovia on lähes mahdoton pitää yht'aikaa auki. Telkkari ei kiinnosta. Eihän sieltä tule kesällä kuin uusintoja. Ei sillä, että olisin niitä aiemmin nähnyt, mutta sairaalasarjat ovat jäämässä kesätauolle, koululaisten kesäohjelma ja chat-ohjelmat valtaavat yhä enemmän aikaa. Olen lukenut kirjat, jotka olen tuonut sairaalaan mukanani; ei ole toivoakaan, että pääsisin lisää valitsemaan, eikä mies osaa tuoda mitään sopivaa aivohöttöluettavaa. Ikisuosikkini, Täällä Pohjantähden alla, on liian painava käsillä kannateltavaksi, ja vatsan päälle laskettaessa se aiheuttaa supistuksen. Eivätkä sen ihmiskohtalot varsinaisesti kohota mielialaa.

Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään: "No mutta, minä katsoinkin jo, että loman aikana on listaan ilmestynyt tuttu nimi! Mitenkäs jakselet?" Ääni on myötätuntoinen, sipaisu olkaan lämmin. Itku tulee heti, yksinäisyys ja ahdistus purskahtavat ulos kuin kirsikkatomaatin siemenet puraistessa. Kätilö rutistaa lujasti, silittää tukkaa. Sitä minä juuri kaipaan, ihmistä. 

"Kuulepas, täällä on toinenkin äiti vähän samanlaisessa tilanteessa. Kysyisinkö, kelpaisiko hänelle seura?" Maailma kirkastuu, itken ja nauran yhtä aikaa helpottuneena siitä, että on mahdollista puhua jollekin, jakaa tätä tuskastuttavaa turhautumista, toivon ja epätoivon ristiaallokkoa. Että maailma olisi muutakin kuin tämä hiljainen koppi, joka täyttyy elämästä vain, kun perhe tupsahtaa piipahdukselleen.

IV
Helikopterin roottori leikkaa säksättäen kuumuutta. "Kymmenes," sanoo Taina. "Ei kun kahdestoista, kaksi kävi ihan perätysten, kun olit suihkussa," vastaan. Tämä huone on osaston toisella käytävällä, rakennuskompleksi vaientaa kirkonkellon äänet, ja sen sijaan päiviä rytmittää nyt lääkintähelikopterien vilkas vierailu muutaman sadan metrin päässä olevalle laskeutumispaikalle. Polttava helle teettää töitä koptereillekin. Seuraamme ikkunasta niiden nousuja ja laskuja Välillä toinen kopteri pörrää jo sairaalan yläpuolella odottamassa, kun toisen luona ambulanssi vasta käynnistää sireeninsä muutaman sekunnin siirtymän ajaksi.

Jaana-kätilö tulee huoneeseen. "Tulin moikkaamaan ennen lähtöä, huomenna olen vapailla, mutta juhannusyöksi tulen teitä vahtimaan." Taina kohottautuu käsivartensa varaan: "Me halutaan tänne juhannuskoivut!" Jaana nauraa iloisesti. "Ilman muuta! Riittääkö käsivarren vahvuinen vai haenko kunnon riippakoivun?" Nauramme kaikki, mutta sitten ilmoitan, että olemme tosissamme. "Me karataan muuten ja haetaan itse, ja siinä sitten pääsette kätilöimään meitä täällä, kun vauvat syntyy koivujen alle!" Jaanaa naurattaa, ja iltavuoron Satu tulee kuuntelemaan ilonpitoa. "Kamala rätkätys taas kuuluu käytävän toiseen päähän!" "Nämä vaatii juhannuskoivuja tai karkaavat, kai meidän sitten täytyy tuoda," nauraa Jaana.

"Eikö teitä yhtään kyllästytä hypätä täällä vähän päästä?" kysyn kätilöiltä. "Tuntuu niin inhottavalta joka pienimmästäkin risauksesta soittaa kelloa." "Älähän siitä murehdi, meillä on nimittäin joka päivä oikein tappelu kansliassa siitä, kuka saa Itäniemen ja Tähtisen. Ihan oikeasti," vakuuttaa Jaana, kun pyörittelemme Tainan kanssa silmiämme. "Vaikka tänne tullaankin joka soitolla vauhdikkaasti, kun mietitään, että kumpi niistä nyt supistaa, niin teillä on täällä aina niin hyvä meininki, että kaikki haluaa teidät." Sydämessä läikähtää lämpimästi, kyyneleet kihahtavat taas silmiin. Satu huomaa sen ja taputtaa vatsakumpuani, josta vauva vastaa potkaisemalla. "Ootte te niin ihania, tämä olis paljon kurjempaa ilman teitä!" huokaan.

V
Juhannusaattona osasto tyhjenee. Käytävästä ei kuulu ääniä, kätilöt istuskelevat huoneessamme juttelemassa. Iltavuoron kätilö on tuonut molempien yöpöydille koivunoksakimput, ja huone tuoksuu kesältä. Kaikki osaston tuulettimet on kannettu huoneeseen, ikkunat ja käytävän ovi ovat auki niin, että ilma liikkuu kerrankin kunnolla. Olemme Tainan kanssa repineet iltapäivällä tyynyjen suojina olleet hiostavat muovipussit pois. Kätilö oli yllättänyt meidät kesken kaiken, ja teinityttömäisesti kikattaen olimme yrittäneet piilotella touhujamme. "Sovitaan että en nähnyt tuota. Minä tein itsekin ihan samalla lailla kun olin synnyttämässä. Ihmeen kauan te olette niitä kestäneetkin!" 

Jaana tupsahtaa huoneeseen valtava lehväkimppu sylissään. "Teillähän onkin täällä jo koivut! Laitetaan nämä sitten tuohon nurkkapöydälle. Tuotiin me Satun kanssa vähän muutakin... Suunniteltiin, että jos työnnettäis teidän sängyt tuonne päiväsaliin, tuolla on vielä yksi äiti, tehdään teille sinne oma leffateatteri! Vai jaksatteko?" 

Kun Pekko aikamiespoika myöhemmin pöristelee pappatunturillaan kukkaniitylle, loiomme Tainan ja kolmoshuoneen loppusuoralla olevan Maijan kanssa pedeillämme, jotka on aseteltu niin, että jokainen yltää kurkottamaan pieneltä pöydältä popcornia, donitseja, suklaata ja limpparimukeja. Satu-kätilö istuu matalalla jakkaralla sänkyni pääpuolessa. Kuullessani ähkäisyn vilkaisen terävästi Satua. Hänen kasvojensa ilme on liiankin tuttu, samoin tapa jolla hän pitelee käsiään vatsallaan. "Supistaako sinua?" kysyn. "Vähän vaan nipistää..." Satu vastaa, mutta näen, että se on roimaa vähättelyä. Huikkaan Jaanan paikalle. "Kato nyt tota! Siinä se paraskin hoituri yrittää meitä passata, ja itse synnyttää kohta tuohon! Pistä se nyt levähtämään!" Jaanaa naurattaa, Satua myös. "Otin minä jo Nifanginia äsken, kyllä se kohta helpottaa," sanoo Satu. Tainan kanssa tuijotamme toisiamme ja kätilöitä uskomatta korviamme: Nifangin ei ole mitään kevyttä kamaa, se lievittää supistuksia tehokkaasti, mutta mitä ihmettä joku, kaiken lisäksi kätilö, tekee töissä jos joutuu syömään Nifanginia supistuksiin? Suutarin lapsella ei ole kenkiä, totisesti.

VI
Tuijotan tiukasti Tainan ja itseni väliin vedetyn keltaisen verhon reunaa. Se liehahtaa tasaisin väliajoin, kun toisella puolen makaavan Iinan puolison tuoma pystytuuletin pyörähtää sitä kohti. Vatsalla lepäävä käsi rekisteröi, miten kohtu kiristyy taas tiukaksi keräksi, kovettuu vatsanpeitteiden alla kivikovaksi. Selkää särkee, tekee mieli keinuttaa lantiota. Haluan olla yksin, siksi verhot on tilapäisesti vedetty paikalleen. Tekee mieli hakeutua pimeään koloon kippuraan, yksin hiljaisuuteen. Huonekaverit aistivat epäsosiaalisen tuuleni ja ovat poikkeuksellisen vaisuja.

Supistus voimistuu poltteeksi, huulteni välistä karkaa ähkäisy. "Paula? Onko kaikki hyvin?" Taina kysyy (hän ei ole vieläkään, kolmen viikon jatkuvan vierihoidon aikana, oppinut nimeäni). Ynähdän vastaukseksi ja yritän tasoittaa hengitykseni. Tainaa ei kuitenkaan puijata; sen verran monta tuntia olen kesän aikana tässä hänen vieressään supistellut, että hän tuntee merkit. Verho viuhahtaa pois välistämme, Tainan silmät kiinnittyvät minuun. "Soita kelloa! Suahan supistaa ihan selvästi!" Alan itkeä. "En minä jaksa, ei tartte, kyllä tää tästä, mää en jaksa enää tätä makaamistä, mää tuun hulluks!" Taina hapuilee soittokellon käteensä ja painaa sitä päättäväisesti. Nuori, vastavalmistunut Elina ilmestyy välittömästi ovelle. Taina osoittaa minua sanaakaan sanomatta, ja Elina näkee mistä on kyse.

"Ei Nifanginia," anelen, "mulla tulee aina siitä pää kipeäksi, ja ku oon joutunu ottamaan sitä nyt jo viitenä päivänä peräkkäin, en kestä enää sitä! On se vauva jo melkein 28-viikkoinen, kyllä se selviää vaikka jo syntyiskin!" Elina istuu sängylleni ja juttelee hiljaa. Kohta hän hakee lääkärin, joka seuraa hetken supistuksia ja tekee ratkaisunsa. 

Makaan synnytyssalissa, supistukset repivät alavatsaa. Kädessä on tippa; Tractocile on vahvinta mitä voi antaa. Jos se ei auta, vauva syntyy nyt. Yhtäkkiä en halua sitä, en missään tapauksessa. Muistan päivät, joina istuin keskoskaapin vieressä, käsi sen sisällä vauvan päällä. Kaapista huokui 37-asteista, kosteaa ilmaa, paitani kastui hetkessä, hiukset liimaantuivat kasvoihin. Varttitunnin päästä olo oli kuin saunassa. Sählypallon kokoisessa päässä olevaan pikkuruiseen nenään tunkeutui hengityskoneen letku, rintani valuivat maitoa. Kaipasin saada lapseni syliin, enkä tiennyt saisinko koskaan, elävänä. Yksi kerta sitä lajia riittää, tämän lapsen kanssa en ole valmis samaan. Taivaan Isä, auta! Sanat karkaavat huulieni välistä, vilkaisen nolostuneena ympärilleni. Huone on tyhjä, kukaan ei kuullut. Ei kukaan muu kuin se, jonka korviin sanat oli tarkoitettukin.

VII
Sykeanturin vyö kiristyy vatsalleni, Jaana liu'uttaa anturia etsien hyviä ääniä. "Siellä, ollaanpa sitä vauhdikkaita!" Hymyilen huoneen äänimaailman rikastuessa nopealla, viuhuvalla jumpsahtelulla. Lapsivesi on mennyt yöllä, tiedän, ettei ole enää pitkä aika siihen, että tapaan lapseni.

Jaana hiljentää laitteen ääntä, sanoo tulevansa kohta takaisin ja lähtee reippaasti huoneesta. Me jäämme kuuntelemaan jumpsutusta. "Hassua että se on noin nopea, vaikka ei tämä minusta nyt ole mitenkään erityisen vilkkaalla tuulella," sanon. "Jos sitä jännittää," sanoo Taina. Hän on synnyttänyt kaksosensa pari päivää sitten ja on lähdössä tänään kotiinsa Poriin. Nauramme yhdessä.

Varttitunnin päästä minua ei naurata. Syke huitelee edelleen yli sadanseitsemänkymmenen. Niin paljon olen sykekäyriä äitiysaikanani nähnyt, että tiedän, ettei se ole hyvä. Soitan kelloa, Jaana tulee ovelle. Samassa huomaan, että syke hidastuu vähitellen ja jää jumputtamaan 150 lyönnin tasolle. "Rauhoittuihan se, heti kun soitin sut paikalle!" henkäisen helpottuneea Jaanalle. "Hieno käyrähän tämä on, taisi olla vain vauhdikas hetki tytöllä," Jaana sanoo.

Helpotusta ei kestä kauan, syke kipuaa takaisin korkealle. Tunnen pari supistusta, ja niiden myötä syke laskee taas normaalitasolle, tihentyen pian uudestaan. Jaana seisoo vieressäni seuraten käyrää silmillään ja vatsani kovettumista kädellään. "Pyydetäänpä lääkäri paikalle, ihan varmuuden vuoksi." Kylmä koura, joka oli hiljalleen puristunut sydämeni ympärille, kiristää jälleen otettaan. Älä väsy, pieni sydän, älä nyt, kun olemme saaneet voitettua jo viisi viikkoa lisää kasvuaikaa!

VII
Avaan silmäni. Kurkkuun sattuu vimmatusti, janottaa. En juuri tunne vatsaani, mutta tiedän, että se on taas tyhjä. Liu'utan sormiani alemmaksi: miten päin mahani on leikattu auki? Hätäsektiossa tehdään yleensä pystyviilto, ja se tarkoittaisi minun kohdallani hyvästejä tulevaisuuden vauvahaaveille... Helpotuksekseni huomaan, että haavasidoksia on vain siellä missä ennenkin: on menty sisään vanhan arven kohdalta.

Lääkäri tulee vierelle: "Onneksi olkoon, tyttö tuli! Ja hän voi oikein hyvin, yritti vähän itkeäkin heti!" Sitten hän vakavoituu: "Vaikka ei kyllä kaukana ollut. Lopussa sydänkäyrä näytti siltä, että olimme jo oikeastaan varmoja, ettemme ehdi ajoissa." Yritän puhua, ääni on pientä kähinää: "Kurkkuun sattuu..." "Niin, sinulla oli se hengitysputki, sen jäljiltä on aina vähän ikävä tunne kurkussa. Minäpä sanon kätilölle, että tuo sulle vähän jääpaloja imeskeltäväksi."

Mies ilmestyy sängyn vierelle kasvot hehkuen, suutelee ja ojentaa valokuvan. Siinä täydellisen kaunis vauva makaa silmät kiinni, näkyvissä ei ole ainuttakaan letkua tai piuhaa. "Eikö sillä ole hengityskonetta tai mitään?" saan kähistyä yllättyneenä. "Ei ollut niin kiirettä etteikö olisi ehditty ottaa tällaista naturellia kuvaa," vastaa lääkäri hymyillen. Katson kuvaa uudestaan, ja rakkaus tulvii lävitseni. Sipaisen kuvan pintaa hentoisten, tummien hiuskiharoiden kohdalta. "Magdaleena, pikkuinen tyttö!"