Olen tässä jo viikkoja pyöritellyt tämän blogitekstin kirjoittamista. Kiire vain on ollut aivan järjetön, joten eipä ole ollut aikaa syventyä hommaan. Nyt tartun toimeen ennen kuin alan lukea lapsille iltasatua.
Niinpä niin, olen jälleen raskaana. Viimeksi laskettu aika oli 20.5., nyt viikkoa aiemmin eli 13.5. Tai ihan oikeasti 14.5., mutta lääkäri halusi jostain kumman syystä sen ultran mukaan muuttaa päivää aiemmaksi. En ymmärrä perusteita siihen. Ensimmäistä kertaa ikinä laskettu aika oli oikein jopa raskauskiekon 28 päivän kierron mukaan määriteltynä. Siihen en kyllä luottaisi, mutta omiin tuntemuksiini luotan. Kun kierto käynnistyi noin puoli vuotta viime synnytyksen jälkeen, otin käyttöön kännykkääni hedelmällisyyssovelluksen nimeltä omakalenteri. Siihen voi merkitä paitsi vuotopäivät, myös oireet joita kierron aikana ilmaantuu, seurata painoa jne. Huomasin, että minähän tunnen kuin tunnenkin ovulaationi. Aiemmin kuvittelin etten tuntisi, mutta kierron tarkkailu ja oireiden helppo merkitseminen herätti havainnoimaan kehon viestejä. Tietynlainen toispuoleinen alavatsakipu toistui joka kierrossa. Ja tasan 14 päivän päästä kiputuntemuksista menkat alkoivat. Ei epäilystäkään mistä oli kyse. Tällä perusteella tiesin hedelmöittymisajankohdan. Sen mukaan laskien laskettu aika on 14.5. Ultran mukaan sikiön mitat vastasivat kuitenkin viikkoja 12+5, kun itse olin laskenut 12+4. Sen vuoksi lääkäri varhaisti laskettua aikaa. Ihmettelen tätä edelleen, sillä aina ennen on sanottu että laskettua aikaa muutetaan vain, jos se poikkeaa enemmän kuin viisi päivää kierron mukaan lasketusta. Tämä lääkäri nyt halusi toimia näin. Olen päättänyt suhtautua siihen niin, että onpahan ainakin aktiivisen hoidon raja päivää lähempänä. :-D Toki, jos vauva syntyisi ihan pienenä keskosena, sanoisin kyllä keskolaan että se on päivää nuorempi. Ihan pikkuviikoilla jokaisella päivällä on merkitystä.
Hämmästyttävä plussa
Raskaus oli ja ei ollut yllätys. Toivoimme sitä kovasti, mutta koska imetin edelleen lapsentahtisesti enkä aiemmin ole imetysaikana raskaaksi tullut vaikka miten olemme yrittäneet, en uskonut hetkeäkään raskauden mahdollisuuteen. Kierto oli sekoillut jostain tammikuulta asti oikein huolella, vaihdellut 23-90 päivän välillä, joten silloin tällöin piti tarkistaa ettei syynä vain ole raskaus. Siltä jäljiltä kaapissa oli raskaustesti. Eräänä päivänä mulla tuli hetkellinen heikotuskohtaus, ja hetken mielijohteesta ajattelin että teenpä testin, kun semmoinen kerran tuolla on. Odotin ilman muuta siihen vain yhtä viivaa, mutta toinen alkoi ilmestyä viereen heti. Tuijotin tikkua silmiäni uskomatta ja aloin nauraa ääneen. Onnentunne oli huikaisevan suuri, fiilis käsittämätön. En oikein tajunnut asiaa todeksi. Minulla ei ollut mitään oireita. Toki olin odotellut menkkoja alkavaksi, ne olivat oikeastaan jo muutaman päivän myöhässä, mutta en tosiaan uskonut vähääkään että voisin raskautua imetysaikana, joten en ollut kiirehtinyt testin teossa. Viikkoja oli tuolloin kuitenkin jo 4+4.
Yllä olevan kuvan lähetin parille ystävälle ja siskolleni Italiaan. Mies oli työreissussa, kuten aina, joten hänkin sai vain viestin... Hän on tehnyt reissuhommia oikeastaan taaperon syntymästä asti, eikä loppua näy. Reissut on olleet Rovaniemen ja Kotkan, Porin ja itärajan välillä, vähintään muutama yö viikossa, viime aikoina pääsääntöisesti ihan maantantaista perjantaihin. Viime vuosi meni hyvin, viikot kului nopeasti, melkein huomaamatta, mutta nyt raskauden myötä olen huomannut etten meinaa yhtään kestää miehen poissaoloa. Ikävä on jo maanantai-iltana. Kaipaan hirveästi läheisyyttä, sitä että toinen on paikalla, saan mennä kainaloon tai koskettaa ohimennen. Puhelin tuntuu kovin kehnolta korvikkeelta, vaikka ollaan pitkin päivää yhteyksissä vähintään whatsappin välityksellä ja toki soitellaankin pari kertaa illassa.
Mies meni raskausuutisesta ihan höpöksi. Oli juuri pomonsa seurassa viestin saatuaan ja oli heti kertonut tälle. Sen nyt vielä ymmärrän ja hyväksyin, koska mun raskaudet on mitä on ja on aivan kohtuullista että pomo tietää hyvissä ajoin varautua siihen, että ongelmat voi alkaa varsin aikaisin. Mutta mies laittoi samana päivänä viestin myös oman lapsuusperheensä wappirinkiin, toki vähän verhotusti etteivät kaikkein nuorimmat ymmärtäisi, ja siitä vedin kyllä herneet syvälle nekkuun. Olin ihan raivona että ethän sä VOI tehdä noin. Mies ei tajunnut ollenkaan. Sanoinkin että ilmeisesti me on päästy liian helpolla raskauksien kanssa, kun ei tule mieleenkään että ei ehkä kannata ihan kaikille huudella saman tien. Mies ihmetteli, että ai mekö helpolla. Vastasin että niin, me on saatu jokainen odottamamme vauva syliin. Yhtään keskenmenoa en ole kokenut. Se on muuten aika ihmeellistä ja jokseenkin todennäköisyyksien vastaista, kuitenkin kyse on jo seitsemännestä lapsesta. Itse odotin vähän sillä mielin, että kyllä se nyt tulee se keskenmeno, tilastollisesti sen pitäisi osua kohdalle. En tietenkään toivonut sitä, en todellakaan, mutta varauduin siihen että ei päästä toiselle kolmannekselle.
Taaperon vieroittaminen
Niin, sehän tässä tosiaan oli, että mä vielä imetin. Olin ihan pari päivää ennen plussatestiä päättänyt lopettaa yöimetykset, koska tuntui että lapsi roikkui tissillä ihan koko ajan. Päivisin kuitenkin oli tarkoitus jatkaa lapsentahtisesti. Tiesin tietenkin heti plussattuani, että pitkään ei näin voi tehdä. Se tuntui haikealta, koska olen aina haaveillut tandemimetyksestä eli isomman ja vauvan imettämisestä yhtä aikaa. Olin myös päättänyt että nyt imetän sen kaksi vuotta, jos suinkin mahdollista. En halunnut lopettaa. En ainakaan ennen kuin minulla oli varmuus, että kohdussa tosiaan kasvaa jotain. Ajattelin että niin kauan kun imetys ei tunnu pahalta, jatkan.
Neuvolahan ei ajatuksesta tykännyt. Ei tietenkään, minun riskeilläni. Pyysin ja sain lähetteen varhaisultraan, että näkisin onko kohdussa varmasti elämää. Kävin keskustan neuvolassa lääkärin ultrassa rv 6+4. Laite oli aika vanha ja lääkäri valitteli poikkeuksellisen huonoa näkyvyyttä. Jotain kohdussa kuitenkin oli. Ruskuaispussin erotin itsekin, ja jonkin epämääräisen hahmon. Syke ei vielä erottunut, eikä siitä epämääräisyydestä lääkärikään osannut muuta sanoa kuin että jotain kasvaa, sen mukaan mitä jotenkin sai mitattua niin viikkoja on noin kuusi, ja on syytä olettaa että kaikki on kunnossa. Taas suositeltiin imetyksen lopettamista. Sanoin että en vielä haluaisi. Lupasin kuitenkin vähentää.
Ja vähensin. Päätin jättää kaikki muut imetykset pois, paitsi aamutissin ja unitissit, eli kolmesti päivässä. Siihen siirtyminen oli ihmeen helppoa. Näin jatkettiin muutama viikko, eikä tuntunut millään lailla pahalta. Odotin että rinnat olisivat kipeytyneet, mutta niissä ei ollut semmoistakaan arkuutta kuin normaalisti raskausaikana. Oli kuin ei mitään. Mutta sitten eräänä sunnuntaiaamuna, kun viikot olivat tasan 10, aamuimetyksen aikana tunsin selvän supistuksen. Päätin, että tämä loppuu nyt. En ota riskiä, että imetyksen vuoksi menee kesken.
Halusin kuitenkin muiston imetyksestä. Meillä ei itsellä ole kunnollista kameraa, joten soitin serkkuni vaimolle ja pyysin, että hän ikuistaisi viimeisen imetystuokiomme. Niin menimme sitten illalla heille kylään. Olin taaperolle sanonut muutaman kerran, että saat enää yhden kerran tissiä, sitten se on loppu. Oli kuin lapsi olisi ymmärtänyt asian, sillä tavallisten päivän pikaimujen sijaan hän olikin rinnalla lähes puoli tuntia. Serkun vaimo sai useita ihania kuvia, tässä niistä yksi.
Taapero on siis tässä kuvassa paria päivää vaille 1v 5kk. Tämä oli toisiksi pisin imetystaipaleemme, neljäs lapsemme, pikkukeskosena syntynyt nykyisin yhdeksänvuotias, kävi rinnalla puolitoistavuotiaaksi, kunnes lopetin raskaushaaveiden vuoksi.
Imetyksen lopettaminen oli pienelle aika rankkaa. Muutamana ensimmäisenä iltana hän huusi aivan raivoissaan, eikä hyväksynyt minkäänlaista lohdutusta. Onneksi yöimetykset oli tosiaan jo aiemmin lopetettu, joten niitä hän ei osannut enää kaipaillakaan. Päivisin hän ei juuri itkenyt. Olin laittanut nännien päälle laastarit ja sanonut, että tissit on pipi, ei voi ottaa. Lapsi kurkisti välillä paidan alle ja totesi, että pipi on. Muutaman päivän päästä otin laastarit pois. Lapsi otti tavakseen räpeltää nännejä lohtua saadakseen, ja jatkaa sitä nukkumaan mennessä edelleen lähes kuusi viikkoa myöhemmin. Tärkeät on tisut hänelle. <3
Fyysisesti imetyksen lopettaminen oli ihmeen helppoa. En joutunut yhtään ainoaa kertaa tyhjentämään rintoja. Noin viikon päästä imetyksen lopettamisesta toinen rinta oli pari päivää melko arka ja hoidin sitä mm. kauratyynyllä ja lämpimällä suihkulla, mutta tukoksia ei tullut ja arkuus katosi. Ehkä maidontulo oli sitten jo jonkin verran hiipunut, vaikka taapero oli kyllä aina imetyksellä selvästi niellyt ihan kunnolla.
Fyysinen vointi
Alkuraskauden oireet oli melko maltillisia. Pahoinvointi pysyi pääsääntöisesti kurissa napostelulla: suolakekseillä, mehukeittohörpyillä ja lähinnä autossa pastilleja imeskelemällä. No kyllähän mä voin pahoin. Oksensin. Pahimpana päivänä muistaakseni seitsemän vai kahdeksan kertaa. Silloin mietin että jos sama jatkuu, niin seuraavana päivänä on pakko lähteä päivystykseen. Ei jatkunut. Se oli yksittäinen päivä. Sitten oli muutamia päiviä, jolloin oksensin kolme kertaa, muuten oikeastaan kerran, pääsääntöisesti iltaisin. Mutta kyllähän se, jos kaksi kuukautta kuvottaa jatkuvasti ja oksentaa melkein päivittäin, on rankkaa. Oksentelu loppui kokonaan 13. raskausviikon jälkeen ja kuvotuskin hävisi siitä viikon päästä. Nyt siis mennyt pari viikkoa ilman pahoinvointia.
Muita klassisia raskausoireita ovat varmaankin väsymys ja rintojen arkuus. Viimeksi mainitulta olen välttynyt kokonaan tässä raskaudessa, ensimmäistä kertaa. Ehkä se johtuu siitä että imetys jatkui vielä raskauden alkuvaiheessa, en tiedä. Rinnat siis oli ns. valmiit tehtäväänsä. Väsymys on ollut hyvin vähäistä. En ole kaivannut päiväunia, mutta huomasin toki joskus 8-9 viikolla todella runsaasti lisääntyvää aikaansaamattomuutta. Ei vain jaksanut ruveta oikein mihinkään. Sekin helpotti sittemmin.
Luulen että väsymyksen vähäisyys liittyy siihen, että edelleenkin syön isoa d-vitamiiniannosta, 160mcg. Tämänhän aloitin viime raskauden puolivälissä, jotta vauva saa sitten maidosta kaiken tarvitsemansa eikä pientä tarvitse kiusata vitamiinitipoista johtuvilla vatsavaivoilla, jotka meidän isommille lapsille oli tuttuja valmisteesta riippumatta. Näin minimoin myös sen riskin, että unohdan antaa tipat lapselle (harvan pääni oikein hyvin tuntien).
Moni kauhistuu tuollaista annosta. Imetyksen tuen ryhmässä minutkin eräs lääkäri haukkui, että aiheutan itselleni myrkytyksen ja lapselleni riisitaudin. Tottakai seurailin meidän molempien arvoja läpi imetyksen, molemmilta otettiin kolme kertaa verikoe. Vauva sai lähetteen neuvolasta, minun piti tehdä se itse Fimlabin sivuilla ja siis maksaa se vajaa 40€ per mittaus. Minun arvoni pysyi hyvin vakaana siellä 150 tienoilla, eli ei lähelläkään myrkytysrajaa. Vauvan arvo oli vielä korkeampi, alimmillaan muistaakseni 165, kahdessa mittauksessa 171. Tästä sanottiin, että pienillä arvo myös saa olla korkeampi kuin aikuisella.
Kun aloin syödä isoa annosta, en odottanut erityisiä hyötyjä itselleni. Tarkoitus oli todellakin vain taata vauvan vitamiininsaanti. Jossain vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että oma vointini on muuttunut aivan toiseksi. En ole oikeastaan koskaan väsynyt. No tottakai sillä lailla luonnollisesti, miten illalla nukkumaan mennessä pitää ollakin, mutta päivisin olen virkeä ja jaksava. Lapsesta asti vähintäänkin taka-alalla häilynyt masennus ei ole missään vaiheessa nostanut päätään. Olen aivan eri ihminen kuin ennen. Tästä kertoo sekin, että alimmillaan sain laskettua lääkitykseni jopa 75mg:n vuorokausiannokseen, kun minulle aikanaan sanottiin, että alle 200mg:n en tule koskaan pääsemään. Kun aloitin ison vitamiiniannoksen, lääkitys meni muistaakseni 400mg:n tasolla. Joitakin viikkoja sitten nostin annoksen varmuuden vuoksi sataseen, kun alkoi tulla monenlaista kuormitusta ja hienoinen ahdistus puski pintaan. Se korjasi tilanteen nopeasti. Mutta edelleenkin siis annos on puolet siitä, mitä aiemmin on ennustettu minulle minimiksi.
Myös nivelkivut ja kilpirauhasen vajaatoiminnan tyyppiset oireet ovat kadonneet. Vajistahan mulla ei siis ole, mutta arvot on kyllä olleet varsin matalat, aivan siinä vajaatoiminnan rajalla, oikeastaan siitä asti kun niitä on mittailtu. Aiempi 12-13 onkin nyt viimeisissä mittauksissa ollut 15 tai 16. Myös painoni on pudonnut paljon. Viime raskaudessahan lähtöpainoni oli 104kg eli ylipainoa oli noin 40kg. Tähän raskauteen lähtöpaino oli noin 86kg ja tällä hetkellä se on alle 85kg. Toki viime raskaudessa mulle ei lainkaan tullut painoa, eli käytännössä laihduin raskausaikana rapiat 10kg. Imetysaikana paino nousi muutaman kilon, mutta viime keväänä sain sen takaisin laskusuuntaan hyvin pienillä jutuilla, sellaisilla joilla ei aiemmin ole ollut mitään tekoa. Paino putosi ensimmäistä kertaa ikinä tervettä noin puolen kilon viikkovauhtia, ja lisäkiloja ei ole tullut. Tai tottakai välillä on ollut vähän enemmän painoa ja välillä vähemmän, mutta suunta on kuitenkin ollut selkeästi ja tasaisesti laskusuuntainen. Olen tavattoman iloinen tästä.
Taapero on muuten ollut tavattoman terve lapsi. Olisiko ehkä kaksi kertaa ollut pari päivää vähän kipeän oloinen, flunssainen tai lievästi kuumeessa. Vaikka isommat lapset olis olleet kipeänä, pieni ei ole sairastunut. Ja meillähän kaikilla viidellä vanhimmalla on ollut vauvana korvakierre, kolmella todella pahana ja on jouduttu odottamaan myös liimakorvan kanssa kuukausia että lapsi on ollut riittävän iso nukutettavaksi putkituksen ajaksi. Tätä lasta ei ole tarvinnut lääkärissä käyttää sairauden vuoksi lainkaan. Uskon vahvasti, että hyvä d-vitamiinitaso on auttanut terveenä pysymisessä.
Ultrakäynti
Tästähän jo tuossa aluksi mainitsinkin, laskettuun aikaan liittyen. Me emme halunneet mitään seulontoja, ei edes niskapoimumittausta, joten ensimmäinen ultra oli määrätty rv 12+4. Aiemmin me olis se saatu, mutta kun halusin joko perjantain tai maanantain että mies voi olla mukana, se meni sitten vähän myöhemmälle. Kohdussa pyöriskeli varsin virkeä pikkuinen. Lääkäri valitteli taas huonoa näkyvyyttä ja joutui painamaan todella kovaa. Se tuntui aluksi lähinnä epämiellyttävältä ja alkoi pian sattua. Supistella siis. Ensimmäistä kertaa ikinä toivoin, että ultraaminen olisi pian ohi. Vaikka pikkuihmistä oli tietenkin ihana ruudulta katsella, oma olo oli niin inhottava että välillä piti pitää silmiä kiinni että selvisi siitä.
Istukka oli takaseinässä, vauva vastasi viikkoja. Tai no, oli päivää isompi tämän lääkärin mittauksella, mutta käytännössä siis vastasi viikkoja. Kaikki mitat, niin reisiluu, vartalo kuin päänympärys, antoivat tismalleen saman päivän, eli oikein sopusuhtainen tapaus. :-D Siihen mennessä en ollut vielä liikkeitä tuntenut, ultran aikana ensimmäistä kertaa olin tuntevinani pari töytäisyä anturia vasten. (Samana iltana niitä alkoi sitten tuntua enemmän ja siitä saakka on tuntunut lähes päivittäin, ja runsaasti.)
Vaikka lääkäri valitteli huonoa näkyvyyttä, kuva jonka mukaan saimme, oli harvinaisen selkeä. Pari epäselvempääkin siellä oli, mutta tämä yksi on erittäin tarkka, kuten näette. Lääkärin mukaan kaikki näyttää olevan oikein erinomaisen hyvin. <3
Tietenkin puhuimme tämän raskauden riskeistä. Sain reseptin Lutinus-emätinpuikkoihin, jotka oli tarkoitus aloittaa rv 16. Kyselin lupaa ottaa tarvittaessa myös Adalateja, joita edellisestä raskaudesta on vielä kaappiin jäänyt ja ovat käyttökelpoisia vielä yli vuoden ajan. Tähän lääkäri sanoi, että periaatteessa jos sellainen tilanne tulee että Adalateja tarvitsee, niin pitäisi tulla näytille.
Juttelimme myös jo vähän toiveestani aktiivisen sektion suhteen. Siitä bloggaan myöhemmin enemmän. Yllätyksekseni lääkäri tiesi mistä puhuin, ei tokikaan voinut mitään luvata mutta ei myöskään suoraan tyrmännyt asiaa. (Myöhemmin puhelimessa taas toinen lääkäri, minua viime raskaudessa hoitanut, oli pikemminkin pilkallinen. Hänelle asia oli täysin vieras, ja hän oli sitä mieltä että ei vauva sieltä sektiohaavasta itse ulos osaa tulla. Sanoin että kuule netissä on runsaasti videoita tästä, olen valmis näyttämään linkkejä. Mutta positiivista tosiaan että edes joku lääkäri tuolla oli kuullut tästä toimintatavasta. En siis suostu haaveestani vielä luopumaan.)
Ongelmat alkavat, taas
Ikävä kyllä kymppiviikon vaiheilla minun piti luopua pitkistä, 7-12 kilometrin kävelylenkeistä, joita joko itsekseni tai vaunujen kanssa tein. Jo kuudennen viikon jälkeen piti lopettaa juokseminen, jonka makuun olin pitkästä aikaa päässyt juuri ennen plussatestiä, kun juostessa alkoi alavatsalla tuntua painetta. Kymppiviikolla supisteli ensimmäistä kertaa illalla sen verran rajusti, että liikunta piti jättää. Olen ollut kotiäitinä, mutta viimeiset kolmisen viikkoa suorittanut työkkärin yrittäjäkurssia verkko-opintoina. Neljä ensimmäistä päivää oli lähiopetusta, ja niistä selvisin aika hyvin. Yhden päivän jälkeen jouduin kotona lepäilemään, kun illalla supisti, ja jouduin ottamaan parasetamolia.
Viikko sitten supistukset rupesivat olemaan sitä tasoa, että olen nyt joutunut pääsääntöisesti lepäilemään. Ihan en ole sohvan pohjalle voinut jäädä, sillä aivan yhtäkkiä meille kasaantui kalenteriin hirveä määrä monenlaisia terveysmenoja. Eikä loppua näy. Kasaantuminen tuntuu vain kiihtyvän. On oikomishoitoa, tavallista hammaslääkärikäyntiä, lasten erikoissairaanhoidon käyntejä, tottakai minun omat neuvola- ja äitipolikäynnit. Lisäksi lasten kouluasioissa on ollut erilaisia huolia, joihin olen yrittänyt jo alkusyksystä tarttua, mutta en ole saanut koululta vastakaikua, ja niitä on nyt vasta ruvettu selvittämään ja palavereja järjestämään. Siihen päälle vielä arviointikeskustelut kaikille neljälle lapselle. Ja nämähän kasaantuu pelkästään minun harteilleni, koska mies on tosiaan viikot milloin missäkin päin Suomea. Juuri nyt kalenterissa on seuraaville viikoille tuommoista 7-10 palaveria per viikko. Vielä viikko sitten siellä oli itsenäisyyspäivän lisäksi viisi täysin tyhjää arkipäivää, nyt taitaa olla enää kaksi. Ja osa arviointikeskusteluista on vielä sopimatta, lisäksi tiedossa on että lasten asioissa on tulossa ainakin kaksi erikoislääkärikäyntiä ja minulle yrittäjäkurssin yksilöohjaus jossain vaiheessa lähiviikoille. Täytyy myöntää, että tämän viimeisen viikon aikana on tuntunut aika epätoivoiselta. Supistelee päivittäin, pitäisi levätä, mutta kukaan muu ei voi noita palavereja hoitaa. Niitä ei voi myöskään siirtää, koska ovat varsin akuutteja asioita.
No mutta siis. Elettiin viime viikon perjantaita. Olin päivällä käynyt yhden lapsen kanssa lastenneurologian polilla ja sen jälkeen ruokakaupassa. Kotiin tullessa alkoi supistaa. Ja supisti. Ja supisti. Ajattelin että en välitä. Että jos en vain kiinnitä huomiota asiaan, niin kyllä se loppuu. Itse asiassa mua oli jo torstaiaamusta asti särkenyt selkää enemmän tai vähemmän, perjantain aikana särky vain levisi lantioon ja säteili ajoittain reisiin. Mutta halusin uskoa, että mulla on vaan selkä jumissa.
(Tähän liittyy sellainen takaraivossa tykyttävä ajatus, että kyllähän mun pitäis pystyä. Ja osittain se, että viimeksikin meni kuitenkin täysiaikaiseksi. Että jos mä vaan ylireagoin, havainnoin kehoani liikaa, kuvittelen. Kun eihän raskaus oo sairaus ja kyllähän muutkin pystyy ja pystyinhän mäkin ennen. Sitten tulee joku rajumpi muistutus siitä että minä en ole muut. Että minun kohtu ei ole enää niin kuin oli alkuun. Muistan lääkärien arvelut kroonisesta tulehdustilasta ja toivon vaan että se pysyy kurissa ja kalvot ehjinä niin kauan, että vauvalla on mahdollisuudet elää. Ja samaan aikaan joka päivä mietin, miltä vauva nyt näyttäisi jos syntyisi. Minkä kokoinen laatikko hänelle riittäisi arkuksi, miten sen päällystäisin, miten vauvan sinne arkkuun pukisin ja miten hänen nimensä saataisiin isoveljen hautakiveen lisättyä. Lasken koko ajan viikkoja keskenmenorajaan, siihen että minua aletaan hoitaa, siihen että vauvaa aletaan aktiivisesti hoitaa. Päivät menee niin hitaasti, viikot vielä hitaammin.)
Palataan perjantai-iltapäivään. Istuin keinutuolissa ja hengitin. Aattelin, että tää on vaan joku yksittäinen. Mutta heti kohta tuli toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Menin pötköttämään. Levähdin. Tuntui että vähän helpottaa. Jouduin välissä laittamaan ruokaa tai täyttämään tiskikonetta, mitä lie keittiöpuuhia tein. Sitten siirryinkin jo sängyn päälle. Supistelu jatkui. En siitä pahemmin huudellut muille. Talo hiljeni, kaikki nukahtivat. Mä valvoin vielä lukien. Sitten tajusin että supistuksen aikana kohdunkaulaa vihloo. Siinä vaiheessa mulle riitti. Nousin ja otin gramman parasetamolia. Yritin vähän miestä herätellä lohdukseni, mutta ei se edes havahtunut. Parasetamoli onneksi auttoi aika nopeasti ja sain nukahdettua. Päätin kuitenkin, että heti aamulla soitan synnärin päivystykseen ja pyydän luvan ottaa Adalatia, tarvittaessa menen käymään siellä arviossa. Ja että saisinkohan aloittaa ne Lutinukset etuajassa.
Aamulla tilanne oli rauhallinen, mutta soitin kuitenkin synnärille. Enhän mä vielä niiden tontille kuulu viikkoihin, mutta tiesin ettei päivystyksessä kumminkaan osata mitään sanoa ja käskevät soittaa sinne. Kätilö yhdistikin mut heti lääkärille. Lääkäri avasi mun paperit ja muisti heti mut ennestään. Sanoi että aloita saman tien ne Lutinukset. Adalat-ajatuksesta ei tykännyt. Sanoi että kun ei ultrassa ole katottu kohtuvaltimoiden tilannetta, niin ei uskalla antaa lupaa. Oli myös kovin epäileväinen Adalatien tehosta. Tää on jännä juttu muuten. Osa lääkäreistä uskoo että se auttaa, ja viimeksi mulle tosiaan (mun omasta pyynnöstä ja tosiaan aika poikkeuksellisesti) määrättiin ne jo rv 12+. Osa taas on silleen että ei niistä kyllä oo mitään hyötyä. Jännä kyllä niitä sitten systemaattisesti määrätään isommilla viikoilla. Tehohan perustuu siihen, että ne rentouttaa kehon sileitä lihaksia, siis myös kohtulihasta. Ja mun kokemuksen pohjalta ne todellakin auttaa.
Jonkin aikaa juteltiin ja lopulta lääkäri sanoi, että jos sulla nyt i-han pakkotilanne tulee, niin omalla vastuulla voit Adalatia ottaa, jos sulla on vaan verenpainemittari. Että paineet pitää olla yli 100/65. Ja että pitää tulla lähiaikoina ylimääräiseen kontrolliaikaan äitipolille. Oikeastaan ihmetteli miksi mun tilanteessa ei ole automaattisesti määrätty kontrollia rv 16, vaan laitettu suoraan rakenneultra.
Lauantai meni hyvin, joitakin satunnaisia supistuksia, vaikka käytiin kaupoillakin lasten kanssa. Hain samalla Lutinukset ja aloitin ne samana iltana. Sunnuntaina sitten, lauantaista voimaantuneena, aattelin että hyvinhän tää menee. Miehellä oli velvollisuuksia kylällä, oltiin koko perhe menossa yhteen tilaisuuteen jossa mies oli vastuuhenkilönä. Taaperoa ei oltu saatu ajoissa päiväunille, joten aateltiin että jospa hän vaikka rattaisiin nukahtaisi. Jostain syystä päädyttiin siihen että mies menee autolla ja mä kävelen vaunujen kanssa. Aattelin että eihän sinne oo matkaa kun 800 metriä ja alamäkeen. Että takaisin en kyllä vaunuja pukkaa mutta kyllähän mä nyt tosta selviän.
Niin mä sitten lykkäsin rattaat seurakuntatalolle. Siellä vielä vähän nostelin tuoleja, toki ihan pieniä nostoja, lyhyitä matkoja, ei mitään tarvinnut isommin kanniskella. Ei tuntunut missään. Kunnes sitten tilaisuuden alettua paikallani istuessa alkoi tulla supistuksia. Yhä enemmän ja enemmän. Lopulta kävi tosissaan kipeää ja totesin, että en pysty olemaan täällä. Ystäväperheen äiti kävi sitten viemässä minut ja lapset kotiin, mies joutui jäämään vielä hoitamaan tehtävänsä loppuun.
Koko illan supisteli. Olin edellispäivänä käynyt hakemassa serkun vaimolta verenpainemittarin lainaan. Meinasin että otan Adalatia, mutta paineet olikin liian matalat, vain 100/62. En siis voinut ottaa. Parasetamolia taas naamaan. Vähitellen helpotti taas.
Tän viikon olen siis mahdollisuuksien mukaan levännyt. Aika huonostihan se on onnistunut, kun joka päivä on ollut vähintään yksi hoidettava asia, pääsääntöisesti kaupungissa asti. Ja tietenkin on pitänyt pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, hoitaa tiskit. Siivouksen oon jättänyt suosiolla lapsille. Kodinhoitajakin kävi keskiviikkona ja taltutti pahimman kaaoksen. Meille on myönnetty nyt kotipalvelua 2*2h/vko joulukuun loppuun asti. No, huusholli kaatukoon niskaan. Ei vaan. Ei se nyt pahassa jamassa ole. Lattia kaipaa todellakin pesua, mutta niin kauan kun ei sukat tartu lattiaan kiinni, ei oo pissaa tai kakkaa missään niin maailma ei vielä kaadu eikä kenenkään terveys vakavasti vaarannu. Eiköhän kodinhoitaja ehdi ensi viikolla luututa. Tai ehkä mies huomenna.
Hauta on jäänyt tänä syksynä hoitamatta ja se surettaa eniten. En vaan voi enää kävellä edes tuota 300 metriä haudalle, saati ylämäkeen takaisin kotiin. Onneksi mun äiti vei sinne kanervat pyhäinpäivänä ja välillä on käväisty kynttilät viemässä. Kodinhoitaja lupasi tuoda heidän metsästä havuja, kun en ole uskaltanut lähteä rämpimään pururadalle, josta olis saanut hakea kaadetuista puista. Tuntuu pahalta piipahtaa kynttilöitä viedessä kun ympärillä on toinen toistaan kauniimmin talvikuntoon laitettuja hautoja, on kanervaa, havuja ja jäkälää. Meillä oli pyhäinpäivän aamuna vain kuihtuneet kesäkukat, risuja ja käpyjä pitkin hautaa. Se näytti niin hylätyltä. Kanervat vähän helpottivat asiaa. Vaikka eihän se, miltä hauta näyttää, kerro yhtään mitään. Rakas on kuitenkin mielessä edelleen lähes koko ajan. Ja kyllä mä mietin jo, miten haudan jouluksi laitan. Ja aion laittaa, vaikka sitten konttaamalla. Vaikka joutuisin ajamaan auton aivan haudan viereen, niin laitan.
No niin. Tulipa taas pitkä teksti. Ehkä joku jaksoi lukea. Nyt päästän lapsukaiset koneelle kun ovat kärkkyneet jo toista tuntia tuossa vieressä.
Hullusti raskaana
Aloitin tämän blogin vuonna 2015 odottaessani kuudetta lastamme. Esikoisemme oli juuri kuollut. Raskaudessa oli korkea riski, koska kaksi edellistä lasta oli syntynyt tuntemattomasta syystä pikkukeskosena. Raskaus oli vaikea vuodelepoineen, mutta täysiaikaiseksi päästiin. Nyt on alkanut uusi kierros. Aika näyttää miten käy. Tervetuloa matkaan!
lauantai 25. marraskuuta 2017
keskiviikko 20. syyskuuta 2017
Synnytyskertomus, lopultakin
Aika on vierähtänyt, anteeksi siitä, hyvät lukijat. Olen saanut moneen otteeseen kyselyitä, milloin kirjoitan synnytyskertomuksen. En ole halunnut tarttua siihen, sillä asiat eivät menneet ollenkaan niin kuin toivoin.
Tärkein tietysti meni hyvin. Meillä on terve tyttö. Synnytys jätti kuitenkin minuun surun. Ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen en jaksanut lukea muiden synnytyskertomuksia, piilotin jopa hetkeksi Aksyn facebook-ryhmän, koska sen seuraaminen tuntui siltä kuin olisi hieronut suolaa haavoihin. Vähitellen olen tullut asian kanssa paremmin sinuksi. Ei se lopulta ollut huono kokemus, vaikka päättyikin toisin kuin olin toivonut.
En muista enää tarkkaan mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. En muista tarkasti, oliko mulla varsinaisessa synnytyksessä mukana kaksi vai kolme eri doulaa. Ehkäpä korjailen tätä joskus myöhemmin, kun muistan paremmin.
Viimeiset puolitoista raskausviikkoa
Minä sitten sain kuin sainkin sen mahataudin. Olin tosi huonossa kunnossa, oksensin ja ripuloin enkä jaloillani pysynyt. Jouduin myös käymään päivystyksessä voimakkaan ylävatsakivun vuoksi. Labrat sopivat raskausmyrkytykseen, mutta siihen en uskonut ollenkaan, minusta kyse oli sappikohtauksesta. Päivystyksestä kuitenkin lähetettiin synnärin puolelle tsekkaukseen. Gynekologi arvioi, että oireet johtuivat vatsataudista ja kuivumisesta. Kipu oli jo päivystyksessä saatu loppumaan piikillä, ja kun en halunnut jäädä osastolle, pääsin kotiin ohjeistuksella että heti jos oireet pahenevat pitää tulla takaisin.
Oikein piti omakantaan kirjautua, että muistaisin paremmin miten nämä käynnit meni, mutta eipä se juuri apua tuonut. Neuvolakorttiin on merkitty käynti synnärillä 10.5., sen täytyy olla se kerta, kun olin ihan varma että lapsivettä tulee. Kotona valutteli jotain, laitoin doulan ohjeen mukaisesti pikkuhousuihin siteen päälle vielä talouspaperia. Vuoto meni siitä läpi siteeseen ja oli vaaleanpunaista, sekä tuoksuikin makealle. Selvältä vedenmenoltahan se vaikutti. Menimme synnärille, jossa oli tuttu kätilö vastassa. "Nyt minä tulen, enkä lähde enää ilman vauvaa!", sanoin. Olo oli riehakas ja helpottunut - selviän ilman käynnistystä! Kätilö otti PROM-tikulla näytteen. Sitä ottaessaan hänkin sanoi, että kyllä se vedeltä näyttää. Yhtä ällistyneitä taisimme olla kaikki, kun testi olikin negatiivinen. Lähdimme kotiin pettyneenä.
(Jälkikäteen olen kuullut, että yllättävän moni on saanut promista väärän negatiivisen. Olen siis taipuvainen uskomaan, että vuoto oli kuin olikin lapsivettä.)
Oksitosiinia, sittenkin
Käynnistysaika oli siis varattu 11.5. Äitipolille mennessämme vitsailin sisarusten whatsapp-ryhmässä että katsotaan vaan, niin kärvistelen vuorokauden supistuksissa ja sitten mennään kuitenkin sektioon. Oikeasti en uskonut tähän. Luotin siihen, että kyllä kroppa hoitaa.
Ensimmäinen järkytys tuli siitä, että kohdunsuu olikin kolme senttiä auki. Yö synnärillä oli avannut sen kahteen senttiin, ja sen jälkeen vielä sentti oli hävinnyt. Tämä oli tietenkin sinällään hyvä uutinen, ettei lähdetty ihan nollasta, mutta huono siksi, että ballonkia ei nyt kannattanut laittaa. Lääkäri suositteli oksitosiinikäynnistystä. Minua alkoi pelottaa. Aina aiemmin oli sanottu, että kahden sektion jälkeen ei oksitosiinia käytetä ollenkaan, ja nyt sitten synnytys haluttiin käynnistää sillä! Kyselin, onko se todella turvallista. Lääkärin mielestä kyllä oli, ja toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä vielä kotiin. Siihen en uskaltanut ruveta, mielessä kangasteli edelleen riski synnyttää matkalle, ja toisekseen olin nukkunut ihan hirvittävän huonosti monta yötä. Iskiasmainen kipu lonkassa vaivasi niin, että mies kertoi minun valittavan unissanikin. Lisäksi olin taas ollut ottamatta iltalääkkeen, joten ei tuntunut järkevältä enää siirtää synnytystä eteenpäin. Luotin siis lääkäreihin, jotka olivat sitä mieltä että käynnistys menee varmasti hyvin ja pian minulla on vauva sylissä. Siirryimme synnytyssaliin puolen päivän maissa odottelemaan tippaa. Doulista päivällä paikalle pääsi Kaisa. Hänet tapasin ensimmäistä kertaa tuolloin, mutta toki olimme foorumilta tuttuja jo vuosien takaa, eikä hän siis tuntunut lainkaan vieraalta.
Urakka alkaa
Vaihdoin taas päälleni oman synnytysmekkoni, ja odottelimme hyvissä tunnelmissa. Tippa laitettiin ja vähitellen supistuksia alkoi tulla. Ne olivat oikein hyvin siedettävissä, hengittelin ja pysyttelin pystyssä. Doula vaihtui neljän aikaan, kun Milja ehti töistä sairaalaan. TENS viriteltiin ja samaan aikaan otettiin käyttöön jääside. Alapääni nimittäin kuumotti hirmuisesti, tuntui olevan kuin tulessa. Sellaista oiretta en muista mistään synnytyksestäni, en ennen enkä jälkeen. Onneksi kätilöillä tosiaan oli kasteltuja, pakkasessa pidettyjä terveyssiteitä, jonka saattoi sujauttaa pöksyihin. Väliin toki toinen side. Helpotus oli huikea ja olo muuttui jälleen siedettävämmäksi.
17.25 meni lapsivesi spontaanisti. Se oli oikein hyvän värinen. Laitettiin scalp-anturi ja varmaan myös IUP-piuha kohdun painetta mittaamaan. Siitä ei ole kyllä muistiinpanoissa mitään mainintaa, mutta oletan että se on laitettu samalla kertaa, koska muistan että arvoa seurattiin. Liikuin edelleen, enkä muista että piuhat olisi pahemmin liikkumista rajoittaneet, paitsi tietenkin tippaletku. Tästä olen arvellut, että minulla oli varmaan langaton seuranta, mutta varma en ole.
Vedenmenon jälkeen supistukset kipeytyivät, kuten aina on käynyt, ja hengityksen mukaan tuli äänenkäyttö eli synnytyslaulu. Arven vasemmassa reunassa tuntui supistuksen aikana kovaa kipua. Sitä koetettiin helpottaa lämpöpussilla, mutta kovin merkittävää apua ei siitä varmaan ollut. Sain myös ensimmäisen annoksen antibioottia, koska streptokokki b oli positiivinen.
Tämän jälkeen mielikuviani synnytyksestä hallitsee arpikipu. Supistuksen aikana sietämättömältä tuntuva kiristys vasemmalla puolella. Doulan muistiinpanojen mukaan olen saanut Buscopania, jota googlen mukaan käytetään "sisäelinten, esim. ruuansulatuskanavan, haiman, sappiteiden, virtsateiden ja synnytinelinten kouristuksenomaisten kiputilojen laukaisemiseen." Minkäänlaista mielikuvaa tästä minulla ei ole, joten en osaa sanoa onko siitä ollut apuakaan. Sen sijaan 19.35 annettu PCB eli kohdunkaulanpuudutus vei kipua hyvin pois. Varsinainen supistuskipu oli ihan siedettävää, mutta muistan että jokaisella supistuksella tuntui kuin arpi repeäisi rikki. Minulle vakuuteltiin ettei niin käy, ja lääkäri tuli ultraamaan arpea. Se näytti aivan hyvältä, joten jatkettiin kuten ennenkin.
Tässä välissä lepäilin sängyllä pötkötellen noin puolitoista tuntia. Muistan Milja-doulan lempeästi muistutelleen, että toivoin että minut nostetaan pystyyn vaikka väkisin, etten vain jäisi sänkyyn. Muistan sanoneeni, että nyt on pakko levähtää. Ketipinorin vieroitusoireet jylläsivät, oli huono olo ja palelsi, vaikka olin hikinen. Pahoinvointia hallitsin mehujäillä, joita pariin kertaan kanttiinista haettiin, ja kun kanttiini meni kiinni, kätilöt toivat jääpaloja. Missään vaiheessa minua ei kielletty syömästä eikä juomasta, mikä viittaa siihen, että henkilökunta luotti yhä vahvasti alatiesynnytyksen onnistumiseen.
Pieleen mennyt spinaali
Ennen yhdeksää tehdyssä sisätutkimuksessa olin vasta neljä senttiä auki, mutta kaulakanava oli hävinnyt lähes kokonaan, reuna oli ohutta. Synnytys oli siis edistynyt. Arpikipu palaili PCB:n vaikutuksen lakatessa ja suostuin spinaalipuudutukseen. Se ei meinannut onnistua millään. Muistelen, että lääkäri pisti hyvinkin toistakymmentä kertaa, meinasi jo luovuttaa mutta sanoin että koeta vielä kerran. Lopulta pistäminen onnistui, doulan merkintöjen mukaan 22.07. Anestesialääkäri lähti huoneesta. Hetken päästä muistan kysyneeni, kuuluuko käsien olla puutunut. Verenpaineet alkoivat laskea ja yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä. Puolisoni oli piikkikammoisena lähtenyt pistämisen ajaksi pois salista, ja muistan että mun oloni oli niin huono että käskin doulaa lähteä hakemaan miestä takaisin. Ajattelin, että taidan kuolla tähän. Muistan hyörinän ympärillä. Joku kätilöistä lähti hakemaan anestesialääkäriä ja tuli kohta sanomaan, että se tulee ihan pian. "SANO ETTÄ TARVITAAN HETI!" minua hoitanut kätilö sanoi hyvin topakasti, ja sitten lääkäri tulikin. Minulla oli ikään kuin leijuva olo, ja samaan aikaan painava. Tuntui että nukahdan, mutta ajattelin että en saa nukahtaa, minun pitää nähdä vielä Joni ja sanoa että pitää lapsista huolen. Muistan kun kätilö luetteli yhä vain laskevia paineita (65/32. 60/30.) Alin doulan ylös merkitsemä lukema oli 58/28. Muistan, miten lääkäri käski antaa lisää lääkettä, kätilö sanoi että kolme kertaa on jo annettu, vieläkö annan. "Joojoo, nyt tarvitaan." Joni tuli paikalle juuri kun tilanne alkoi helpottaa. Ilmeisesti ongelma ei kestänyt kovin kauan, mutta se tuntui pitkältä ajalta. Vauvan sykkeetkin olivat laskeneet, tottakai, kun äidin verenpaine on pohjalukemissa, tietenkin siihen sikiökin reagoi. Syke korjaantui kuitenkin nopeasti minun vointini myötä.
Spinaalista seurasi jälleen tuttu, sietämätön kutina. Arpikipuun se ei sen sijaan juurikaan auttanut. Kutinaa yritettiin helpottaa märillä harsoilla, mutta ei siitä juuri ollut hyötyä, sen kummemmin kuin antihistamiinista. Muistan mananneeni itsekseni, että pitikin ottaa se, vaikka tiesin että en kestä tätä kutinaa. Yhdentoista aikaan oksitosiinia nostettiin 36:een. Vähän sen jälkeen supistuksen huiput kipeytyivät ja tunsin paineentunnetta. Kohdunsuu oli kuitenkin vain noin viisi senttiä auki ja vauva edelleen korkealla. Arpikipu oli entistäkin julmempaa ja sain toisen annoksen PCB:tä. Se auttoikin taas jonkin verran.
Nousin ylös kävelytuen varaan, nostelin jalkoja ja kyykin minkä pystyin, jotta saisin vauvan laskeutumaan. Muistelen että tunnelma oli ihan hyvä, luotin edelleen siihen että vauva tulee alakautta, koska henkilökunta siihen niin vahvasti uskoi. Ajattelin, että ehkä sektioiden kiinnikkeet vääntävät vauvaa virheasentoon ja hän ei siksi laskeudu tehokkaasti. Kolmen aikaan sain vielä kolmannen annoksen PCB:tä, kohdunsuu oli seitsemisen senttiä auki, mutta reuna oli paksua ja vauva edelleen korkealla. Silloin muistan ajatelleeni, että ei tässä hyvin käy. Edelleen minulle vakuuteltiin, että arpi kestää kyllä, vaikka siihen sattuukin. IUP ei antanut kovin huolestuttavia lukemia.
PCB:n vaikutuksen laantuessa olin taas järkyttävän kipeä. Anelin uutta annosta, tuo puudute kun oli ainut josta todellista apua arpikipuun oli missään vaiheessa ollut. Lääkäri pahoitteli, ettei voi enempää antaa, kolme annosta on maksimi. Jotain oli kuitenkin pakko saada, joten sain Oxanest-kipupiikin. Se rentoutti ja uskoin että nyt pystyn hetken levähtämään. Koska Milja-doulan piti aamulla taas mennä töihin, patistin häntä lähtemään kotiin, "kyllä me nyt pärjätään vähän aikaa itsekseenkin". Se oli virhe. Doulan lähdettyä ei mennyt montakaan tovia, kun kipu yltyi niihin mittoihin että luulin todella kuolevani. Huusin ääneen, että arpi repeää justiinsa, ihan varmasti repeää, kipu ei poistunut edes supistusten välillä. Lääkäri tuli ja lausui sanan, jonka olisin itse sanonut jos hän ei olisi ehtinyt ensin: sektioon.
Lopussa kiitos seisoo
Pikkuinen tyttö syntyi 12.5.2016 kello 6.36 mitoin 3610g ja 48cm. Kohdunsuu ei lopulta auennut seitsemää senttiä pidemmälle, sillä vauva ei mahtunut sektioarven ohi laskeutumaan kohdunsuuta painamaan. Näin jälkikäteen olen arvellut, että kroppa totesi tämän jo silloin rv 37+0 kun olimme yön synnytyssalissa: ei tule onnistumaan, homma seis. Sektiossa lääkäri totesi arven ohenneen.
Sektio tehtiin nukutuksessa, koska aiemmin epäonnistuneen spinaalin jäljiltä ei uusi selkäpuudutus tullut kysymykseenkään. Myöhemmin lääkäri arveli, että lähes koko raskauden kestänyt makaaminen oli painanut selkänikamia kasaan, jolloin selkäydinkanava on ahtautunut ja puudutus nousi liian ylös, vaikka annos oli sektiotaustan vuoksi normaalia pienempi. Miten tämä vaikuttaa jatkossa, jos on leikkaustarpeita, en tiedä. Tuon sektion jälkeen olin kuitenkin tunteja täysin muissa maailmoissa. Joskus yhdentoista jälkeen tulin ensimmäistä kertaa tajuihini sen verran, että tajusin kysellä vauvasta. Minulle kerrottiin, että tyttö voi hyvin ja olisi tuotu jo aiemmin luokseni, mutta olin täysin kanttuvei, joten olivat päättäneet antaa minun nukkua vielä. Tapasin pikkuisen ensimmäistä kertaa puolen päivän aikaan, kun minut siirrettiin osastolle. Vauva pääsi heti rinnalle ja vietimme kolme sairaalapäiväämme tiiviisti ihokontaktissa.
Mitä tästä opimme? On kuunneltava ennen kaikkea kropan viestejä, ei luotettava sokeasti mittauslaitteisiin. Sekä IUP että ultra olivat lupailleet asioiden olevan kunnossa, mutta niin ei ollut. En tietenkään tiedä, eikä kukaan muukaan, missä vaiheessa arven oheneminen oli tapahtunut: oliko se ultratessa vielä ihan ok, mutta synnytyksen edetessä tilanne muuttui? Selvää kuitenkin on, että kohdunrepeämän riski oli todellinen ja sektio ehdottoman välttämätön.
Tätä ei pidä tulkita niin, että arvostelisin minua hoitaneiden ammattitaitoa. Ei. Koin koko ajan olevani hyvässä hoidossa. Olen kyllä jossitellut: entä jos se oksitosiinikäynnistys tämän teki? Jos olisi vielä odoteltu, että lapsi tulee itsekseen? Tai jos olisi vain puhkaistu kalvot? Samaan aikaan koen, että ihan oikeasti näin ei ollut. Kuten aiemmin sanoin, synnytyshän yritti käynnistyä jo aiemmin, eteni, mutta pysähtyi itsekseen. Viisas keho tiesi.
Päin vastoin olen todella kiitollinen siitä, että sairaala antoi minun yrittää. Että minua kannustettiin ja kehoni kykyyn synnyttää alakautta luotettiin todella lujasti. Minun kanssani tehtiin yhteistyötä, minua kuunneltiin ja asiat selitettiin minulle. Jos mulle olisi jyrkästi sanottu että kuule, kahden sektion jälkeen se on automaattisesti sektio, olisin tuntenut itseni jyrätyksi ja väärin kohdelluksi. Maailmalla ja Suomessakin on paljon hyviä, onnistuneita alatiekokemuksia kahdenkin sektion jälkeen. Olen itsekseni pohtinut, johtuiko arven joustamattomuus siitä, että aiemmat sektiot on tehty pikkuviikoilla, pienempään ja paksumpaan kohtuun. Ehkä arpikin on siksi muodostunut paksummaksi eikä siinä ollut riittävästi joustoa, että täysikokoinen vauva olisi sen mahtunut ohittamaan.
Toipuminen
Aiemmista sektioista poiketen minulle oli laitettu haavan paranemista edistävä Pico-laite, joka toimi pattereilla ja loi muistaakseni jonkinlaisen alipaineen, joka imi ylimääräiset nesteet haavan mittaiseen imutyynyyn. Vaikea arvioida auttoiko se. Sen muistan, että haava oli tosi kipeä siihen asti että tikit poistettiin. Vasenta reunaa kiristi tosi paljon, särkylääkkeet auttoi vain muutaman tunnin ja käveleminen oli yhtä tuskaa. Pico oli ärsyttävä, kun sitä piti roikottaa kaulassa koko ajan ja piuha takertui milloin mihinkin. Mutta arpi on paljon siistimpi kuin edellisten sektioiden jäljiltä, johtuuko sitten taitavammasta leikkaajasta vai Picosta, en tiedä. Kipupumppua mulla ei ollut edes sairaalassa enkä siellä kokenut sitä tarvitsevanikaan, kun ei paljon tarvinnut liikkua. Ongelmat alkoivat vasta kotona. Se oli pitkä viikko, jota väritti myös vauvan joutuminen sairaalaan tarkkailuun omituisten tärinöiden takia. Ne jatkuivat joitakin viikkoja, eikä niille mitään selitystä lopulta löytynyt. Mahdollisesti ketiapiinin vieroitusoireita, tai sitten ihan hermostollista kehittymättömyyttä.
Henkisesti sektiosta on ollut hyvin raskas toipua. Surutyö on ollut pitkä ja rankka. Eikä se varmaan koskaan kokonaan lopu. Synnyttäminen on ollut mulle intohimo, niin itse koettuna kuin kiinnostuksen kohteena ja doulan roolissa. Olen pohtinut siitä ammattia itselleni, joko kätilönä tai doulana. Olen haaveillut synnytyksistä, käynyt raskauksien aikana ja ei-raskaanakin varmaan satoja kertoja läpi synnytysskenaarioita. Nyt se on ohi. Lopullisesti. Lasten saamiselle ei ole toistaiseksi estettä, toki suositeltu ero seuraavaan synnytykseen (sektioon) on kaksi vuotta. Se on lusittu nyt. Alatiesynnytys minun kohdallani voisi olla mahdollinen ainoastaan hyvin pienen keskosen kohdalla, jos näyttäisi siltä että se tulee sieltä helposti ja nopeasti. Mutta sellaiset upeat, intensiiviset hetket, joissa kroppa puskee itsestään uutta elämää, saisin itse omin käsin ottaa lapsen vastaan ja nostaa rinnoilleni (kuten edellisessä synnytyksessä oli sovittu kätilöiden kanssa tapahtuvan), sellaista en tule koskaan kokemaan.
Olen miettinyt myös, miten moninkertaisesti kamalaa olisi nyt menettää lapsi kohtukuolemalle. Sellaisessakin tilanteessa sektio olisi pakko tehdä. Olisi haava ja toipumisaika, mutta ei sitä lasta. Eikä välttämättä mahdollisuutta enää yrittää uudestaan. Seuraava sektio voi hyvinkin olla viimeinen.
Sekin on hyvin vaikea sulattaa. Että pitäisi laittaa ennen sektiota nimi paperiin, että lääkäri voi samalla tehdä sterilisaation, jos näkee sen tarpeelliseksi. Pystyisinkö allerkirjoittamaan? En kerta kaikkiaan tiedä. Pakkohan se varmaan olisi, luotan kyllä pääosin lääkärien ammattitaitoon ja arviointikykyyn, mutta hirvittävän katkeralta se epäilemättä tuntuisi. Ylipäänsä olla raskaana ja tietää, että tämä on suurella todennäköisyydellä viimeinen kerta. Ei siksi, että haluaisin sen olevan tai siksi että ikä tulisi vastaan, vaan koska kohtu ei kestä. Tällaiselle, joka on aina halunnut paljon (PALJON!) lapsia, se tuntuu tosi vaikealta palalta.
Pitkään tuntui, että doulaamiset on nyt tässä. Että ei enää pysty eikä edes halua elää rinnalla sellaisessa, josta itse väistämättä jää paitsi. Tuntui todella vaikealta innostua läheisten ja ystävien synnytysasioista. Teki mieli painaa kädet korville ja silmille ja vetäytyä pois, johonkin kuplaan, jossa kukaan ei synnytä. Vauvoja saa kyllä tulla, mutta jotenkin vaan tupsahtamalla. Olin kateellinen. Olen edelleen, myönnän, aina kun kuulen upeita synnytyskertomuksia. Olen kuitenkin pakottanut itseni vähitellen lukemaan ja kuuntelemaan, katsomaan videoita ja valokuvia netissä, iloitsemaan toisten kokemuksista. Olen hyvin kiitollinen siitä, että minua pyydettiin taas doulaksi. Marraskuussa mennään taas. Jos pyytäjä olisi ollut joku satunnainen henkilö, jota en tunne, olisin varmuudella kieltäytynyt. Mutta kun pyyntö esitetään tyyliin "jo silloin kun tämä meidän edellinen oli pieni, päätin että haluan sinut sitten doulaksi jos toisen lapsen saamme", ei sellaisesta kieltäydytä. Ja hyvä että ei kieltäydytä. Ilman tätä olisin saattanut jäädä rypemään katkeruuteeni ja pettymykseeni loputtomiin. Nyt en voi. Siitä on vain porskutettava läpi. Eikä se enää tunnukaan mahdottomalta. Se tuntuu hyvältä, innostavalta. Hitusen mukana on surua ja haikeutta, mutta uskon että sekin kääntyy voimavaraksi, kuten aiempienkin synnytysten vaikeat kokemukset ovat kääntyneet.
Kuvista
Yritin löytää tähän valokuvia synnytyksestä. Doula niitä otti, ja aina välillä olen niihin törmännyt. Nyt vain en löydä niitä mistään. Kännykkäni simahti tässä välissä, ja uudesta en kuvia löydä. Kyllä ne on jonnekin vanhasta puhelimesta siirretty, olen ne nähnyt moneen kertaan, mutta toistaiseksi vedin vesiperän sekä tietokoneen että kolmen muistitikun kohdalla. Katsotaan, saanko niitä lisättyä joskus myöhemmin, jos ne on vaikka jollain muistikortilla jossain. Tässä bloggauksessa on siis mukana vain syntymän jälkeen otettuja kuvia: miehen ottama ensimmäinen kuva vauvasta, joka oli hetkisen lämpökaapissa, mun synnytyspäivän iltana ottama selfie ja lisäksi serkkuni Solja Hyyryläisen ottamia kuvia vauvakuvauksesta.
P.S. En ymmärrä, miksi fonttikoko vaihtuu välillä. Liitin siihen toisaalta pätkän, jonka poistin. Se kuitenkin muutti fonttia jostain syystä. Nyt pitäisi olla samat asetukset koko tekstissä, mutta jostain syystä näyttää silti erilaiselta. Hö.
Tärkein tietysti meni hyvin. Meillä on terve tyttö. Synnytys jätti kuitenkin minuun surun. Ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen en jaksanut lukea muiden synnytyskertomuksia, piilotin jopa hetkeksi Aksyn facebook-ryhmän, koska sen seuraaminen tuntui siltä kuin olisi hieronut suolaa haavoihin. Vähitellen olen tullut asian kanssa paremmin sinuksi. Ei se lopulta ollut huono kokemus, vaikka päättyikin toisin kuin olin toivonut.
En muista enää tarkkaan mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. En muista tarkasti, oliko mulla varsinaisessa synnytyksessä mukana kaksi vai kolme eri doulaa. Ehkäpä korjailen tätä joskus myöhemmin, kun muistan paremmin.
Viimeiset puolitoista raskausviikkoa
Minä sitten sain kuin sainkin sen mahataudin. Olin tosi huonossa kunnossa, oksensin ja ripuloin enkä jaloillani pysynyt. Jouduin myös käymään päivystyksessä voimakkaan ylävatsakivun vuoksi. Labrat sopivat raskausmyrkytykseen, mutta siihen en uskonut ollenkaan, minusta kyse oli sappikohtauksesta. Päivystyksestä kuitenkin lähetettiin synnärin puolelle tsekkaukseen. Gynekologi arvioi, että oireet johtuivat vatsataudista ja kuivumisesta. Kipu oli jo päivystyksessä saatu loppumaan piikillä, ja kun en halunnut jäädä osastolle, pääsin kotiin ohjeistuksella että heti jos oireet pahenevat pitää tulla takaisin.
Oikein piti omakantaan kirjautua, että muistaisin paremmin miten nämä käynnit meni, mutta eipä se juuri apua tuonut. Neuvolakorttiin on merkitty käynti synnärillä 10.5., sen täytyy olla se kerta, kun olin ihan varma että lapsivettä tulee. Kotona valutteli jotain, laitoin doulan ohjeen mukaisesti pikkuhousuihin siteen päälle vielä talouspaperia. Vuoto meni siitä läpi siteeseen ja oli vaaleanpunaista, sekä tuoksuikin makealle. Selvältä vedenmenoltahan se vaikutti. Menimme synnärille, jossa oli tuttu kätilö vastassa. "Nyt minä tulen, enkä lähde enää ilman vauvaa!", sanoin. Olo oli riehakas ja helpottunut - selviän ilman käynnistystä! Kätilö otti PROM-tikulla näytteen. Sitä ottaessaan hänkin sanoi, että kyllä se vedeltä näyttää. Yhtä ällistyneitä taisimme olla kaikki, kun testi olikin negatiivinen. Lähdimme kotiin pettyneenä.
(Jälkikäteen olen kuullut, että yllättävän moni on saanut promista väärän negatiivisen. Olen siis taipuvainen uskomaan, että vuoto oli kuin olikin lapsivettä.)
Oksitosiinia, sittenkin
Käynnistysaika oli siis varattu 11.5. Äitipolille mennessämme vitsailin sisarusten whatsapp-ryhmässä että katsotaan vaan, niin kärvistelen vuorokauden supistuksissa ja sitten mennään kuitenkin sektioon. Oikeasti en uskonut tähän. Luotin siihen, että kyllä kroppa hoitaa.
Ensimmäinen järkytys tuli siitä, että kohdunsuu olikin kolme senttiä auki. Yö synnärillä oli avannut sen kahteen senttiin, ja sen jälkeen vielä sentti oli hävinnyt. Tämä oli tietenkin sinällään hyvä uutinen, ettei lähdetty ihan nollasta, mutta huono siksi, että ballonkia ei nyt kannattanut laittaa. Lääkäri suositteli oksitosiinikäynnistystä. Minua alkoi pelottaa. Aina aiemmin oli sanottu, että kahden sektion jälkeen ei oksitosiinia käytetä ollenkaan, ja nyt sitten synnytys haluttiin käynnistää sillä! Kyselin, onko se todella turvallista. Lääkärin mielestä kyllä oli, ja toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä vielä kotiin. Siihen en uskaltanut ruveta, mielessä kangasteli edelleen riski synnyttää matkalle, ja toisekseen olin nukkunut ihan hirvittävän huonosti monta yötä. Iskiasmainen kipu lonkassa vaivasi niin, että mies kertoi minun valittavan unissanikin. Lisäksi olin taas ollut ottamatta iltalääkkeen, joten ei tuntunut järkevältä enää siirtää synnytystä eteenpäin. Luotin siis lääkäreihin, jotka olivat sitä mieltä että käynnistys menee varmasti hyvin ja pian minulla on vauva sylissä. Siirryimme synnytyssaliin puolen päivän maissa odottelemaan tippaa. Doulista päivällä paikalle pääsi Kaisa. Hänet tapasin ensimmäistä kertaa tuolloin, mutta toki olimme foorumilta tuttuja jo vuosien takaa, eikä hän siis tuntunut lainkaan vieraalta.
Urakka alkaa
Vaihdoin taas päälleni oman synnytysmekkoni, ja odottelimme hyvissä tunnelmissa. Tippa laitettiin ja vähitellen supistuksia alkoi tulla. Ne olivat oikein hyvin siedettävissä, hengittelin ja pysyttelin pystyssä. Doula vaihtui neljän aikaan, kun Milja ehti töistä sairaalaan. TENS viriteltiin ja samaan aikaan otettiin käyttöön jääside. Alapääni nimittäin kuumotti hirmuisesti, tuntui olevan kuin tulessa. Sellaista oiretta en muista mistään synnytyksestäni, en ennen enkä jälkeen. Onneksi kätilöillä tosiaan oli kasteltuja, pakkasessa pidettyjä terveyssiteitä, jonka saattoi sujauttaa pöksyihin. Väliin toki toinen side. Helpotus oli huikea ja olo muuttui jälleen siedettävämmäksi.
17.25 meni lapsivesi spontaanisti. Se oli oikein hyvän värinen. Laitettiin scalp-anturi ja varmaan myös IUP-piuha kohdun painetta mittaamaan. Siitä ei ole kyllä muistiinpanoissa mitään mainintaa, mutta oletan että se on laitettu samalla kertaa, koska muistan että arvoa seurattiin. Liikuin edelleen, enkä muista että piuhat olisi pahemmin liikkumista rajoittaneet, paitsi tietenkin tippaletku. Tästä olen arvellut, että minulla oli varmaan langaton seuranta, mutta varma en ole.
Vedenmenon jälkeen supistukset kipeytyivät, kuten aina on käynyt, ja hengityksen mukaan tuli äänenkäyttö eli synnytyslaulu. Arven vasemmassa reunassa tuntui supistuksen aikana kovaa kipua. Sitä koetettiin helpottaa lämpöpussilla, mutta kovin merkittävää apua ei siitä varmaan ollut. Sain myös ensimmäisen annoksen antibioottia, koska streptokokki b oli positiivinen.
Tämän jälkeen mielikuviani synnytyksestä hallitsee arpikipu. Supistuksen aikana sietämättömältä tuntuva kiristys vasemmalla puolella. Doulan muistiinpanojen mukaan olen saanut Buscopania, jota googlen mukaan käytetään "sisäelinten, esim. ruuansulatuskanavan, haiman, sappiteiden, virtsateiden ja synnytinelinten kouristuksenomaisten kiputilojen laukaisemiseen." Minkäänlaista mielikuvaa tästä minulla ei ole, joten en osaa sanoa onko siitä ollut apuakaan. Sen sijaan 19.35 annettu PCB eli kohdunkaulanpuudutus vei kipua hyvin pois. Varsinainen supistuskipu oli ihan siedettävää, mutta muistan että jokaisella supistuksella tuntui kuin arpi repeäisi rikki. Minulle vakuuteltiin ettei niin käy, ja lääkäri tuli ultraamaan arpea. Se näytti aivan hyvältä, joten jatkettiin kuten ennenkin.
Tässä välissä lepäilin sängyllä pötkötellen noin puolitoista tuntia. Muistan Milja-doulan lempeästi muistutelleen, että toivoin että minut nostetaan pystyyn vaikka väkisin, etten vain jäisi sänkyyn. Muistan sanoneeni, että nyt on pakko levähtää. Ketipinorin vieroitusoireet jylläsivät, oli huono olo ja palelsi, vaikka olin hikinen. Pahoinvointia hallitsin mehujäillä, joita pariin kertaan kanttiinista haettiin, ja kun kanttiini meni kiinni, kätilöt toivat jääpaloja. Missään vaiheessa minua ei kielletty syömästä eikä juomasta, mikä viittaa siihen, että henkilökunta luotti yhä vahvasti alatiesynnytyksen onnistumiseen.
Pieleen mennyt spinaali
Ennen yhdeksää tehdyssä sisätutkimuksessa olin vasta neljä senttiä auki, mutta kaulakanava oli hävinnyt lähes kokonaan, reuna oli ohutta. Synnytys oli siis edistynyt. Arpikipu palaili PCB:n vaikutuksen lakatessa ja suostuin spinaalipuudutukseen. Se ei meinannut onnistua millään. Muistelen, että lääkäri pisti hyvinkin toistakymmentä kertaa, meinasi jo luovuttaa mutta sanoin että koeta vielä kerran. Lopulta pistäminen onnistui, doulan merkintöjen mukaan 22.07. Anestesialääkäri lähti huoneesta. Hetken päästä muistan kysyneeni, kuuluuko käsien olla puutunut. Verenpaineet alkoivat laskea ja yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä. Puolisoni oli piikkikammoisena lähtenyt pistämisen ajaksi pois salista, ja muistan että mun oloni oli niin huono että käskin doulaa lähteä hakemaan miestä takaisin. Ajattelin, että taidan kuolla tähän. Muistan hyörinän ympärillä. Joku kätilöistä lähti hakemaan anestesialääkäriä ja tuli kohta sanomaan, että se tulee ihan pian. "SANO ETTÄ TARVITAAN HETI!" minua hoitanut kätilö sanoi hyvin topakasti, ja sitten lääkäri tulikin. Minulla oli ikään kuin leijuva olo, ja samaan aikaan painava. Tuntui että nukahdan, mutta ajattelin että en saa nukahtaa, minun pitää nähdä vielä Joni ja sanoa että pitää lapsista huolen. Muistan kun kätilö luetteli yhä vain laskevia paineita (65/32. 60/30.) Alin doulan ylös merkitsemä lukema oli 58/28. Muistan, miten lääkäri käski antaa lisää lääkettä, kätilö sanoi että kolme kertaa on jo annettu, vieläkö annan. "Joojoo, nyt tarvitaan." Joni tuli paikalle juuri kun tilanne alkoi helpottaa. Ilmeisesti ongelma ei kestänyt kovin kauan, mutta se tuntui pitkältä ajalta. Vauvan sykkeetkin olivat laskeneet, tottakai, kun äidin verenpaine on pohjalukemissa, tietenkin siihen sikiökin reagoi. Syke korjaantui kuitenkin nopeasti minun vointini myötä.
Spinaalista seurasi jälleen tuttu, sietämätön kutina. Arpikipuun se ei sen sijaan juurikaan auttanut. Kutinaa yritettiin helpottaa märillä harsoilla, mutta ei siitä juuri ollut hyötyä, sen kummemmin kuin antihistamiinista. Muistan mananneeni itsekseni, että pitikin ottaa se, vaikka tiesin että en kestä tätä kutinaa. Yhdentoista aikaan oksitosiinia nostettiin 36:een. Vähän sen jälkeen supistuksen huiput kipeytyivät ja tunsin paineentunnetta. Kohdunsuu oli kuitenkin vain noin viisi senttiä auki ja vauva edelleen korkealla. Arpikipu oli entistäkin julmempaa ja sain toisen annoksen PCB:tä. Se auttoikin taas jonkin verran.
Nousin ylös kävelytuen varaan, nostelin jalkoja ja kyykin minkä pystyin, jotta saisin vauvan laskeutumaan. Muistelen että tunnelma oli ihan hyvä, luotin edelleen siihen että vauva tulee alakautta, koska henkilökunta siihen niin vahvasti uskoi. Ajattelin, että ehkä sektioiden kiinnikkeet vääntävät vauvaa virheasentoon ja hän ei siksi laskeudu tehokkaasti. Kolmen aikaan sain vielä kolmannen annoksen PCB:tä, kohdunsuu oli seitsemisen senttiä auki, mutta reuna oli paksua ja vauva edelleen korkealla. Silloin muistan ajatelleeni, että ei tässä hyvin käy. Edelleen minulle vakuuteltiin, että arpi kestää kyllä, vaikka siihen sattuukin. IUP ei antanut kovin huolestuttavia lukemia.
PCB:n vaikutuksen laantuessa olin taas järkyttävän kipeä. Anelin uutta annosta, tuo puudute kun oli ainut josta todellista apua arpikipuun oli missään vaiheessa ollut. Lääkäri pahoitteli, ettei voi enempää antaa, kolme annosta on maksimi. Jotain oli kuitenkin pakko saada, joten sain Oxanest-kipupiikin. Se rentoutti ja uskoin että nyt pystyn hetken levähtämään. Koska Milja-doulan piti aamulla taas mennä töihin, patistin häntä lähtemään kotiin, "kyllä me nyt pärjätään vähän aikaa itsekseenkin". Se oli virhe. Doulan lähdettyä ei mennyt montakaan tovia, kun kipu yltyi niihin mittoihin että luulin todella kuolevani. Huusin ääneen, että arpi repeää justiinsa, ihan varmasti repeää, kipu ei poistunut edes supistusten välillä. Lääkäri tuli ja lausui sanan, jonka olisin itse sanonut jos hän ei olisi ehtinyt ensin: sektioon.
Lopussa kiitos seisoo
Pikkuinen tyttö syntyi 12.5.2016 kello 6.36 mitoin 3610g ja 48cm. Kohdunsuu ei lopulta auennut seitsemää senttiä pidemmälle, sillä vauva ei mahtunut sektioarven ohi laskeutumaan kohdunsuuta painamaan. Näin jälkikäteen olen arvellut, että kroppa totesi tämän jo silloin rv 37+0 kun olimme yön synnytyssalissa: ei tule onnistumaan, homma seis. Sektiossa lääkäri totesi arven ohenneen.
Sektio tehtiin nukutuksessa, koska aiemmin epäonnistuneen spinaalin jäljiltä ei uusi selkäpuudutus tullut kysymykseenkään. Myöhemmin lääkäri arveli, että lähes koko raskauden kestänyt makaaminen oli painanut selkänikamia kasaan, jolloin selkäydinkanava on ahtautunut ja puudutus nousi liian ylös, vaikka annos oli sektiotaustan vuoksi normaalia pienempi. Miten tämä vaikuttaa jatkossa, jos on leikkaustarpeita, en tiedä. Tuon sektion jälkeen olin kuitenkin tunteja täysin muissa maailmoissa. Joskus yhdentoista jälkeen tulin ensimmäistä kertaa tajuihini sen verran, että tajusin kysellä vauvasta. Minulle kerrottiin, että tyttö voi hyvin ja olisi tuotu jo aiemmin luokseni, mutta olin täysin kanttuvei, joten olivat päättäneet antaa minun nukkua vielä. Tapasin pikkuisen ensimmäistä kertaa puolen päivän aikaan, kun minut siirrettiin osastolle. Vauva pääsi heti rinnalle ja vietimme kolme sairaalapäiväämme tiiviisti ihokontaktissa.
Mitä tästä opimme? On kuunneltava ennen kaikkea kropan viestejä, ei luotettava sokeasti mittauslaitteisiin. Sekä IUP että ultra olivat lupailleet asioiden olevan kunnossa, mutta niin ei ollut. En tietenkään tiedä, eikä kukaan muukaan, missä vaiheessa arven oheneminen oli tapahtunut: oliko se ultratessa vielä ihan ok, mutta synnytyksen edetessä tilanne muuttui? Selvää kuitenkin on, että kohdunrepeämän riski oli todellinen ja sektio ehdottoman välttämätön.
Tätä ei pidä tulkita niin, että arvostelisin minua hoitaneiden ammattitaitoa. Ei. Koin koko ajan olevani hyvässä hoidossa. Olen kyllä jossitellut: entä jos se oksitosiinikäynnistys tämän teki? Jos olisi vielä odoteltu, että lapsi tulee itsekseen? Tai jos olisi vain puhkaistu kalvot? Samaan aikaan koen, että ihan oikeasti näin ei ollut. Kuten aiemmin sanoin, synnytyshän yritti käynnistyä jo aiemmin, eteni, mutta pysähtyi itsekseen. Viisas keho tiesi.
Päin vastoin olen todella kiitollinen siitä, että sairaala antoi minun yrittää. Että minua kannustettiin ja kehoni kykyyn synnyttää alakautta luotettiin todella lujasti. Minun kanssani tehtiin yhteistyötä, minua kuunneltiin ja asiat selitettiin minulle. Jos mulle olisi jyrkästi sanottu että kuule, kahden sektion jälkeen se on automaattisesti sektio, olisin tuntenut itseni jyrätyksi ja väärin kohdelluksi. Maailmalla ja Suomessakin on paljon hyviä, onnistuneita alatiekokemuksia kahdenkin sektion jälkeen. Olen itsekseni pohtinut, johtuiko arven joustamattomuus siitä, että aiemmat sektiot on tehty pikkuviikoilla, pienempään ja paksumpaan kohtuun. Ehkä arpikin on siksi muodostunut paksummaksi eikä siinä ollut riittävästi joustoa, että täysikokoinen vauva olisi sen mahtunut ohittamaan.
Aiemmista sektioista poiketen minulle oli laitettu haavan paranemista edistävä Pico-laite, joka toimi pattereilla ja loi muistaakseni jonkinlaisen alipaineen, joka imi ylimääräiset nesteet haavan mittaiseen imutyynyyn. Vaikea arvioida auttoiko se. Sen muistan, että haava oli tosi kipeä siihen asti että tikit poistettiin. Vasenta reunaa kiristi tosi paljon, särkylääkkeet auttoi vain muutaman tunnin ja käveleminen oli yhtä tuskaa. Pico oli ärsyttävä, kun sitä piti roikottaa kaulassa koko ajan ja piuha takertui milloin mihinkin. Mutta arpi on paljon siistimpi kuin edellisten sektioiden jäljiltä, johtuuko sitten taitavammasta leikkaajasta vai Picosta, en tiedä. Kipupumppua mulla ei ollut edes sairaalassa enkä siellä kokenut sitä tarvitsevanikaan, kun ei paljon tarvinnut liikkua. Ongelmat alkoivat vasta kotona. Se oli pitkä viikko, jota väritti myös vauvan joutuminen sairaalaan tarkkailuun omituisten tärinöiden takia. Ne jatkuivat joitakin viikkoja, eikä niille mitään selitystä lopulta löytynyt. Mahdollisesti ketiapiinin vieroitusoireita, tai sitten ihan hermostollista kehittymättömyyttä.
Henkisesti sektiosta on ollut hyvin raskas toipua. Surutyö on ollut pitkä ja rankka. Eikä se varmaan koskaan kokonaan lopu. Synnyttäminen on ollut mulle intohimo, niin itse koettuna kuin kiinnostuksen kohteena ja doulan roolissa. Olen pohtinut siitä ammattia itselleni, joko kätilönä tai doulana. Olen haaveillut synnytyksistä, käynyt raskauksien aikana ja ei-raskaanakin varmaan satoja kertoja läpi synnytysskenaarioita. Nyt se on ohi. Lopullisesti. Lasten saamiselle ei ole toistaiseksi estettä, toki suositeltu ero seuraavaan synnytykseen (sektioon) on kaksi vuotta. Se on lusittu nyt. Alatiesynnytys minun kohdallani voisi olla mahdollinen ainoastaan hyvin pienen keskosen kohdalla, jos näyttäisi siltä että se tulee sieltä helposti ja nopeasti. Mutta sellaiset upeat, intensiiviset hetket, joissa kroppa puskee itsestään uutta elämää, saisin itse omin käsin ottaa lapsen vastaan ja nostaa rinnoilleni (kuten edellisessä synnytyksessä oli sovittu kätilöiden kanssa tapahtuvan), sellaista en tule koskaan kokemaan.
Olen miettinyt myös, miten moninkertaisesti kamalaa olisi nyt menettää lapsi kohtukuolemalle. Sellaisessakin tilanteessa sektio olisi pakko tehdä. Olisi haava ja toipumisaika, mutta ei sitä lasta. Eikä välttämättä mahdollisuutta enää yrittää uudestaan. Seuraava sektio voi hyvinkin olla viimeinen.
Sekin on hyvin vaikea sulattaa. Että pitäisi laittaa ennen sektiota nimi paperiin, että lääkäri voi samalla tehdä sterilisaation, jos näkee sen tarpeelliseksi. Pystyisinkö allerkirjoittamaan? En kerta kaikkiaan tiedä. Pakkohan se varmaan olisi, luotan kyllä pääosin lääkärien ammattitaitoon ja arviointikykyyn, mutta hirvittävän katkeralta se epäilemättä tuntuisi. Ylipäänsä olla raskaana ja tietää, että tämä on suurella todennäköisyydellä viimeinen kerta. Ei siksi, että haluaisin sen olevan tai siksi että ikä tulisi vastaan, vaan koska kohtu ei kestä. Tällaiselle, joka on aina halunnut paljon (PALJON!) lapsia, se tuntuu tosi vaikealta palalta.
Pitkään tuntui, että doulaamiset on nyt tässä. Että ei enää pysty eikä edes halua elää rinnalla sellaisessa, josta itse väistämättä jää paitsi. Tuntui todella vaikealta innostua läheisten ja ystävien synnytysasioista. Teki mieli painaa kädet korville ja silmille ja vetäytyä pois, johonkin kuplaan, jossa kukaan ei synnytä. Vauvoja saa kyllä tulla, mutta jotenkin vaan tupsahtamalla. Olin kateellinen. Olen edelleen, myönnän, aina kun kuulen upeita synnytyskertomuksia. Olen kuitenkin pakottanut itseni vähitellen lukemaan ja kuuntelemaan, katsomaan videoita ja valokuvia netissä, iloitsemaan toisten kokemuksista. Olen hyvin kiitollinen siitä, että minua pyydettiin taas doulaksi. Marraskuussa mennään taas. Jos pyytäjä olisi ollut joku satunnainen henkilö, jota en tunne, olisin varmuudella kieltäytynyt. Mutta kun pyyntö esitetään tyyliin "jo silloin kun tämä meidän edellinen oli pieni, päätin että haluan sinut sitten doulaksi jos toisen lapsen saamme", ei sellaisesta kieltäydytä. Ja hyvä että ei kieltäydytä. Ilman tätä olisin saattanut jäädä rypemään katkeruuteeni ja pettymykseeni loputtomiin. Nyt en voi. Siitä on vain porskutettava läpi. Eikä se enää tunnukaan mahdottomalta. Se tuntuu hyvältä, innostavalta. Hitusen mukana on surua ja haikeutta, mutta uskon että sekin kääntyy voimavaraksi, kuten aiempienkin synnytysten vaikeat kokemukset ovat kääntyneet.
Kuvista
Yritin löytää tähän valokuvia synnytyksestä. Doula niitä otti, ja aina välillä olen niihin törmännyt. Nyt vain en löydä niitä mistään. Kännykkäni simahti tässä välissä, ja uudesta en kuvia löydä. Kyllä ne on jonnekin vanhasta puhelimesta siirretty, olen ne nähnyt moneen kertaan, mutta toistaiseksi vedin vesiperän sekä tietokoneen että kolmen muistitikun kohdalla. Katsotaan, saanko niitä lisättyä joskus myöhemmin, jos ne on vaikka jollain muistikortilla jossain. Tässä bloggauksessa on siis mukana vain syntymän jälkeen otettuja kuvia: miehen ottama ensimmäinen kuva vauvasta, joka oli hetkisen lämpökaapissa, mun synnytyspäivän iltana ottama selfie ja lisäksi serkkuni Solja Hyyryläisen ottamia kuvia vauvakuvauksesta.
P.S. En ymmärrä, miksi fonttikoko vaihtuu välillä. Liitin siihen toisaalta pätkän, jonka poistin. Se kuitenkin muutti fonttia jostain syystä. Nyt pitäisi olla samat asetukset koko tekstissä, mutta jostain syystä näyttää silti erilaiselta. Hö.
lauantai 30. huhtikuuta 2016
Yö synnytyssalissa
Ei, ei ole vielä vauvaa sylissä. Mutta tulipa taas käytyä. Ja tällä kertaa ihan yötä myöten.Varoitus: Sisältää synnytykseen viittaavaa informaatiota!
Pari päivää oli tullut hyvinkin jatkuvasti harkkasupistuksia. Sellaisia ihan iisejä, jotka ei juuri elämää haitanneet. Mutta toissa iltana niitä alkoikin tulla säännöllisesti viiden minuutin välein. Tunnista toiseen. Tiesin että näillä ei vielä mikään synny, mutta kun ne kerta kaikkiaan vain jatkuivat ja jatkuivat pitkälle yöhön, päätin etten ota iltalääkettä. Ihan siltä varalta, että jos tämä ennakoikin synnytyksen käynnistymistä, ei elimistössäni eikä siis myöskään vauvan veressä olisi enää lääkeainetta syntymän hetkellä.
Lääkkeen vieroitusoireisiin kuuluu mm., että uni on hyvin huonoa. Yö meni siis kovin katkonaisesti, minkä tiesinkin odottaa. Joka kerta kun havahduin hereille, huomasin että supistukset jatkuvat edelleen säännöllisesti. Ne eivät pitäneet hereillä, mutta ei niitä aivan huomiottakaan voinut jättää. Ja kun aamulla kuuden jälkeen heräsin, ei kohtu vieläkään ollut rauhoittunut. Kävin suihkussa, laitoin lapset kouluun ja nuorimman perhepäivähoitajalle ja jäin odottamaan. Varoittelin douliakin jo. Lähdin käymään kävelyllä. Täkäläiset mäet ei ole mitään pieniä ja loivia, meidän pihasta jo noustaan melkoinen mäki ylös ja sitten toinen alas. Sitten löytyy kyllä tasamaata. Lähdin kävelemään yhden lähijärven rantatietä pitkin, kevään merkkejä ihastellen. Reilun kahden kilometrin tallustelun lopuksi oli tietenkin jälleen tuo ylämäki-alamäkiyhdistelmä. Huomasin jo ennen lenkin puolta väliä, että supistukset ovat rauhoittuneet. Olin toisaalta pettynyt, toisaalta helpottunut. Kotipihalla vielä istuskelin nauttimassa keväästä. Yhteensä ulkoilin hyvinkin pari tuntia.
Ilmoitin doulille, että lasketaan hälytysvalmius normaalitilaan, ei tästä kyllä lähtöä tule. Mies heräili joskus kahden-kolmen välillä. Mulla oli pää kipeä, otin gramman Pamolia ja painuin yläkertaan ajatuksenani nukkua hetken. Vaan eipä siitä mitään tullut, kun alkoi taas supistella. Tällä kertaa voimakkaammin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky onneksi hävisi lääkkeen avulla ja jaksoin nousta taas ylös. Mies oli jo heti ihan lähtökuopissa kun huomasi että supistaa, ja doulillekin ilmoitin että uudestaan alkoi. Vessakäynnillä huomasin niukkaa veristä vuotoa. Kun tosiaan taustalla on niitä salamasynnytyksiä, päätin että on viisaampaa lähteä käymään näytillä. Yksi doulista ilmoitti olevansa kuuden aikaan keskussairaalalla toimittamassa asiakkaalle rintapumppua. Toinen kertoi laittautuvansa valmiiksi ja odottelevansa, tuleeko kutsu.
Kotoa lähtö ei ollut ihan naps vain nopeaa. Mihin lapset? Mummo ja pappa olivat molemmat menoillaan iltakahdeksaan asti. Soittelimme läpi paikkakunnalla asuvia sisaruksiani, kaikilla oli jotain estettä. Yksi veljentyttö oli menossa lapsenvahdiksi. Toisen piti tehdä koulutehtävää ja siivota, mutta kun hän kuuli tilanteesta, hän lupasi että voidaan viedä lapset hänen luokseen. Pappa sitten hakisi kahdeksan aikaan lapset mummolaan. Pakkasimme matkaan läppärin, että lapset istua sen ääressä jotta serkku saa tehtävänsä tehtyä. Vielä piti pakata lapsille yöpymiskamppeet. Sairaalakassi oli pakattu valmiiksi, mutta TENS, jonka käyttöä jo harkitsin, oli hukassa! Sitä etsittiin pitkin taloa - kunnes mies löysi sen sieltä missä piti ollakin. En ollut muistanut pakanneeni erikseen repun osastoaikaa varten ja erikseen synnytyssalikassin.
Pääsimme lopulta lähtemään. Vielä piti matkalla koukata kaupan kautta, että serkku saa tarjota lapsille ruokaa, kun kotona valmistuva ruoka piti kiskaista kesken kaiken uunista. Lapset vietiin, sen jälkeen vielä mies piti ruokkia - hän ei ollut aamuisen töistä tulonsa jälkeen syönyt mitään. En minäkään ollut yhdentoista jälkeen, mutta mulle ei maistunut. Kuvotti, välillä ihan yökkäyttikin. Ajattelin ensin kuvotuksen johtuvan lääkkeen vieroitusoireesta - sellaistakin se tekee. Kuvotuksen yltyessä kunnon oksetukseksi, tajusin kuitenkin että supistelusta se johtuu.
Olimme synnytysvastaanotossa vähän ennen kuutta. Kätilö otti heti vastaan, teki heti sisätutkimuksen ja otti streptokokkinäytteen. Näytettä ottaessa sanoi, että juu, supistuksiin liittyvää vuotoa tulee kyllä. Kohdunsuu oli kuitenkin niin takana, ettei kätilö sinne edes ylettynyt. Näin ollen synnytys ei ollut käynnissä, vaikka supistuskäyrä oli kyllä kunnon himalajaa. Itsekin koin ettei tämä nyt vielä näillä synny, enkä olisi lähtenytkään liikkeelle jos ei sitä vuotohavaintoa olisi ollut. Koska osasto oli tupaten täynnä, kätilö soitti lääkärille joka sanoi että voidaan lähteä vielä kotiin. Mietimme miehen kanssa, että kuinkahan järkevää se on. Päätin soittaa sille doulalle, jonka tiesin olevan muutenkin sairaalalla käymässä - jospa hän vähän painelisi jalkojen akupisteitä. Sovimme treffit kanttiiniin, jossa doula jo oli rintapumppuasiakasta tapaamassa.
Periaatteessa synnytysvastaanotolta ei pääse sisäkautta kanttiiniin, kuten ei myöskään synnytysosastolta. Varsinainen logiikan riemuvoitto, tuo moduulisynnäri. Lähelläkään ei ole juuri asiakaspaikoitusta, ja kanttiiniin päästäkseen pitää kiertää koko ison rakennuskompleksin ympäri. Toivotaan, että uudessa sairaalassa nämä asiat tajutaan ottaa paremmin huomioon. Siinä vaiheessa ehkä olisin vielä saanut käveltyäkin tuon useamman sadan metrin matkan, mutta mies vei lopulta autolla kuitenkin. Pääoven lähelläkään ei ollut paikkoja vapaana, joten mies lähti tankkaamaan auton ja minä menin yksin kanttiiniin. Supistuksia tuli edelleen ihan hyvää tahtia, ja ne alkoivat tuntua selän puolella. Kuvotti koko ajan enemmän ja enemmän, ja yökkäsinkin pari kertaa matkalla.
Kanttiinista ostin mehujään, jonka toivoin auttavan kuvotukseen. Se oli ihan liian makeaa (vadelma-Lipsi), mutta todella helpotti pahoinvoinnin tunnetta. Istuin imeskelemään mehujäätä doulan jutellessa vielä edellisen asiakkaan kanssa. Supistuksia tuli parin-kolmen minuutin välein, puhaltelin niitä läpi silmät kiinni. Doulan vapauduttua hän keskittyi minuun. Mieskin tuli paikalle, ja melko pian lähetin hänet takaisin autolle hakemaan tensiä. Supistukset tuntuivat yläselässä, mutta doulan liimatessa lätkiä selkääni ja säätäessä niiden johtoja, polte voimistui alaselässä. TENS oli taivaallinen! En ole itse sitä päässyt synnytyksissä kokeilemaan - edellisen täysiaikaisen synnytyksen aikaan en ollut koko laitteesta kuullutkaan, keskossynnytyksissä sitä ei saanut käyttää, ja oman laitteenkin hommasin vasta doulatouhuja aloitellessani. Mulla oli tosi hyvä olo sähköiskujen naputtaessa selkään. Pikkuserkkukin siihen osui paikalle vauvansa kanssa, juteltiin vähän niitä näitä.
Siirryimme käytävän sohville akupainantaa varten. Nyt supistukset alkoivat tuntua siltä, että ei todellakaan ole viisasta lähteä ajamaan yli 40 kilometrin päähän kotiin. Jokainen supistus tuntui paineena kohdunsuulla, ja tunsin että vuotoa tulee, mutta eivät ne vielä mitään pahoja vieläkään olleet. Tai siis sellaisia, ettei niitä olisi hyvillä mielin vastaanottanut. Päätimme lähteä takaisin svo:lle. Sisä- vai ulkokautta, kysyi doula. Parin supistuksen jälkeen kävi selväksi, että ulkokautta kiertäminen ei olisi kovin järkevää. Pystyin ottamaan vain muutaman askelen ennen kuin piti pysähtyä taas vastaanottamaan supistusta. Niinpä päätimme käyttää hiukan kyseenalaista reittiä, synnytysvuodeosaston ja synnytysosaston läpi synnytysvastaanottoon. Matkalla jo parikin kätilöä kyseli, tarvitaanko apua. Pääsimme kuitenkin lopulta, ehkä 20 minuutin hi-taan taivalluksen jälkeen perille. Sama kätilö, joka aiemmin lähetti meidät kotiin, ei tällä kertaa kysellyt mitään, otti neuvolakortin ja soitti synnytysosastolle että tuletteko hakemaan yhden. Itse olin vähän pöllämystynyt: mitä ihmettä? Minä kun toivoin pääseväni lähinnä lepohuoneeseen, ja nyt toimitettiinkin suoraan saliin!
Salissa tehtiin sisätutkimus. Se teki pahuksen kipeää, johtuen siitä että kohdunsuu oli edelleen todella takana, eikä sinne oikein käsiksi päässyt vieläkään. Supistukset olivat kuitenkin niin tiiviitä ja tuntuvia, että kätilöt eivät kyseenalaistaneet enää onko paikkani synnärillä vai ei. Jäimme saliin. Halusin sairaalan paidan sijaan päälleni liehuvan, reisimittaisen hellemekon, jonka olin varannut mukaan. Sen alle sai helposti viriteltyä supistus- ja sykeanturit. Supistukset harvenivat selvästi, kuten usein käy kun joutuu siirtymään ja kommunikoimaan uusien ihmisten kanssa. Tämä johtuu siitä, että kun joutuu keskittymään ajatteluun ja kommunikaatioon, aivokuori kytkeytyy toimintaan ja aivojen syvemmissä osissa olevan oksitosiinikeskuksen toiminta häiriintyy. Sykekäyrää ei meinattu saada millään yhtenäiseksi, toisaalta vauvan sykkeet olivat myös aika korkealla, ja jouduin "roikkumaan" käyrillä tunnin verran, kauemminkin. Oksensin useampaan kertaan, supistukset tihentyivät taas ja olivat melko kipeitä. Aloin uskoa, että tämä saattaa todella olla synnytystä, tosin alkuvaihetta edelleen.
Tehtiin doulan vaihto: "ykkösdoulani" oli saanut omat muksunsa nukkumaan ja tuli paikalle, ja toinen doula pääsi lähtemään kotiin. Taas supistukset hiipuivat, mutta hetken päästä palasivat hyvällä voimalla. Yritin olla pystyssä, mutta lopulta löysin parhaan paikan kyljelläni jumppamatolla lattialla, ylempi jalka vieressä istuvan miehen polvien päällä. Halusin pitää lantiota auki, epäsymmetrinen asento auttaa vauvaa laskeutumaan. Edellisen yön vähäunisuus alkoi painaa. Supistuksissa oli voimaa sen verran, että käytin jo vähän ääntäkin synnytyslaulun hengitystekniikan kaverina. Kipu alkoi tuntua myös alavatsalla.
Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että en saa lantiota rentoutumaan millään. Se ei johtunut kivusta, olo oli muuten ihan hyvä, mutta jälleen kerran lääkkeen vieroitusoireet tulivat vastaan; yksi niistä on juuri sellainen jännittymisen tunne. Tuntui että lantio on aivan jumissa. Jännitin sitä ja lopulta muutakin kroppaa väkisinkin, vaikka miten yritin keskittyä rentoutumiseen. Kokeilimme lantion ravistelua rebozolla ja myös spinning babies -asentoa, mutta niistäkään ei ollut apua, vaan jännityksen tunne vain paheni. Oltiin jo yli puolen yön, ja kätilö ehdotti että ottaisin Opamoxia. Saisin rentouduttua ja ehkä levättyäkin. Supistuksetkin olivat taas laantuneet, kun kehojännitys ahdisti niin paljon. Suostuin ottamaan puolikkaan tabletin. Sovimme että doula lähtee kotiinsa nukkumaan, soittelemme jos kaipaamme häntä. Mieskin oli taas nälkäinen ja koska häntä yötyöläisenä ei väsyttänyt, hän lähti kaupungille etsimään grilliruokaa. Jäin torkkumaan.
Heräilin yöllä pariin kertaan, tunsin itseni aika pirteäksi, kävin vessassa jne. Supistuksia tuli hyvin harvakseltaan, vuotokin oli vähentynyt. Oikeastaan arvasin että tämä keikka oli nyt tässä. Viiden jälkeen heräsi mieskin, ja kuuden aikaan pyysin kätilön laittamaan käyrän, kun vauva tuntui niin hiljaiselta. Sykkeet olivat oikein hyvät, niissä ei ollut murhetta. Mies ei ollut iltapäivällä ehtinyt käydä suihkussa eikä puhtaita vaatteitakaan hänelle ollut, ja koska tilanne tuntui rauhalliselta ja tiesin että lääkäri tulee kuitenkin vasta aamupäivästä käymään, sovimme että mies lähtee kotiin suihkuun ja nukkumaan. Käyrä sytkytteli reilun tunnin verran, minä katselin kännykästä mitä whatsappissa, facebookissa ja mun rakkaalla foorumillani oli tapahtunut illan ja yön aikana, jolloin mä keskityin ihan muihin asioihin. Katsoin pari UP-jaksoakin. Aamuvuoron kätilö tuli päästämään pois käyrältä ja saatteli synnytysvuodeosastolle hakemaan aamupalaa. Supistukset olivat pieniä kiristyksiä, sen vähän mitä niitä tuli. Aamupalan jälkeen torkuin vielä odotellen lääkäriä. Joskus kymmenen jälkeen hän tulikin, sanoi että otetaan vielä vähän aikaa käyrää ja sitten voin lähteä kotiin. Käyrä oli edelleen priimaa ja lähtöluvan saatuani soittelin isälleni, että hän tulisi hakemaan minut mummolaan.
Siellä se päivä sitten meni. Vieroitusoireet lääkkeestä tuntuvat tänään pahemmmilta kuin pitkään aikaan parin illan lääkkeettömyyden jälkeen, joten nyt vain toivon että supistukset pysyvätkin poissa ainakin muutaman päivän. Että saisin syödä taas pari päivää lääkettä ihan rauhassa ja saada voinnin vakiintumaan. Toki myös kaksi erittäin huonosti nukuttua yötä vaikuttaa olotilaan. Miehellä on vielä ensi yö töitä, sen jälkeen kaksi vapaayötä. Joten sovitaanko, bebe, että pysyttelet nyt ihan rauhassa siellä kolossasi vielä päivän, pari? Ainakin?
Kohdunsuulla tämä episodi ei vielä juuri mitään tehnyt. Kuitenkin synnytykselle tyypillisestä vuodosta voi päätellä, että jonkinlaista kypsymistä varmasti tapahtui. Siksi uskoni ballonkikäynnistyksen onnistumiseen koheni huomattavasti. Muutenkin kokemus siitä, että olin kokeneiden doulien ja mieheni kanssa hyvin toimiva tiimi, TENS tuntui hyvältä ja voimakkaatkin supistukset oli helppo ottaa vastaan, lisää luottamusta siihen että voin saada toivomani aktiivisen synnytyksen. Eniten harmia eilen tuotti oikeassa lonkassa ajoittain tuntuvat issiasvihlaisut, jonka vuoksi oikean jalan asento on todella tarkka ja mm. vasemmalla kyljellä makaaminen ei siksi oikein onnistu.
Tässä iltapäivällä kotiin tullessa ajoimme ärrän kautta. Olin odottanut kahtakin pakettia, mutta vain toisesta oli tullut saapumisviesti. No, kaksi pakettia siellä kuitenkin minulle oli: toisessa harsoja ja muovifroteita, joita meillä ei vielä ollut lainkaan (no, ostinhan minä pari herkullisen väristä harsoa muutama päivä sitten, mutta ne sitten olivatkin ainoat), ja toisesta odotin paljastuvan muutamat retropotkarit ja -paidat. Se paketti olikin oikea superylläri: potkareita oli kymmenet, paitojakin useita ja yksi superihana potkupuku! Olen aivan onnessani tuosta aarteesta: aiemmilla lapsilla olleet retrovaatteet ovat olleet aina suosikkejani, mutta niistäkin suurimman osan laitoin eteenpäin siinä vaiheessa kun näytti että uusia vauvoja ei nyt hetkeen tule. Silloin oli sellainen fiilis, että ei sääliä, kaikki vaan kiertoon, ihan muutamaa mieheltä tai minulta periytynyttä vaatetta lukuunottamatta. Jälkikäteen harmitti. Mutta nyt on vaikka mitä ihanaa! Katsokaa vaikka!
Kirjoittaminen keskeytyi äsken viisivuotiaan oksentaessa keskelle eteisen mattoa. Pph:n perheessä oli viikko sitten vatsatautia, pidettiin tyttö kotona, mutta eilen tosiaan hän oli hoidossa - liekö sitten vielä hiukan liian aikaisin. Muilla ei ole ollut mitään oireita, joten koululaisten mukana tauti tuskin on meille tullut. Täytyy nyt pitää peukkuja että menee nopeasti ohi, ei ole kovin raju tauti ja ei tarttuisi muihin. Tai ainakaan minuun ja mieheen. Synnytys mahataudissa ei kuulosta kovin kivalta kokemukselta.
Pari päivää oli tullut hyvinkin jatkuvasti harkkasupistuksia. Sellaisia ihan iisejä, jotka ei juuri elämää haitanneet. Mutta toissa iltana niitä alkoikin tulla säännöllisesti viiden minuutin välein. Tunnista toiseen. Tiesin että näillä ei vielä mikään synny, mutta kun ne kerta kaikkiaan vain jatkuivat ja jatkuivat pitkälle yöhön, päätin etten ota iltalääkettä. Ihan siltä varalta, että jos tämä ennakoikin synnytyksen käynnistymistä, ei elimistössäni eikä siis myöskään vauvan veressä olisi enää lääkeainetta syntymän hetkellä.
Lääkkeen vieroitusoireisiin kuuluu mm., että uni on hyvin huonoa. Yö meni siis kovin katkonaisesti, minkä tiesinkin odottaa. Joka kerta kun havahduin hereille, huomasin että supistukset jatkuvat edelleen säännöllisesti. Ne eivät pitäneet hereillä, mutta ei niitä aivan huomiottakaan voinut jättää. Ja kun aamulla kuuden jälkeen heräsin, ei kohtu vieläkään ollut rauhoittunut. Kävin suihkussa, laitoin lapset kouluun ja nuorimman perhepäivähoitajalle ja jäin odottamaan. Varoittelin douliakin jo. Lähdin käymään kävelyllä. Täkäläiset mäet ei ole mitään pieniä ja loivia, meidän pihasta jo noustaan melkoinen mäki ylös ja sitten toinen alas. Sitten löytyy kyllä tasamaata. Lähdin kävelemään yhden lähijärven rantatietä pitkin, kevään merkkejä ihastellen. Reilun kahden kilometrin tallustelun lopuksi oli tietenkin jälleen tuo ylämäki-alamäkiyhdistelmä. Huomasin jo ennen lenkin puolta väliä, että supistukset ovat rauhoittuneet. Olin toisaalta pettynyt, toisaalta helpottunut. Kotipihalla vielä istuskelin nauttimassa keväästä. Yhteensä ulkoilin hyvinkin pari tuntia.
Ilmoitin doulille, että lasketaan hälytysvalmius normaalitilaan, ei tästä kyllä lähtöä tule. Mies heräili joskus kahden-kolmen välillä. Mulla oli pää kipeä, otin gramman Pamolia ja painuin yläkertaan ajatuksenani nukkua hetken. Vaan eipä siitä mitään tullut, kun alkoi taas supistella. Tällä kertaa voimakkaammin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky onneksi hävisi lääkkeen avulla ja jaksoin nousta taas ylös. Mies oli jo heti ihan lähtökuopissa kun huomasi että supistaa, ja doulillekin ilmoitin että uudestaan alkoi. Vessakäynnillä huomasin niukkaa veristä vuotoa. Kun tosiaan taustalla on niitä salamasynnytyksiä, päätin että on viisaampaa lähteä käymään näytillä. Yksi doulista ilmoitti olevansa kuuden aikaan keskussairaalalla toimittamassa asiakkaalle rintapumppua. Toinen kertoi laittautuvansa valmiiksi ja odottelevansa, tuleeko kutsu.
Kotoa lähtö ei ollut ihan naps vain nopeaa. Mihin lapset? Mummo ja pappa olivat molemmat menoillaan iltakahdeksaan asti. Soittelimme läpi paikkakunnalla asuvia sisaruksiani, kaikilla oli jotain estettä. Yksi veljentyttö oli menossa lapsenvahdiksi. Toisen piti tehdä koulutehtävää ja siivota, mutta kun hän kuuli tilanteesta, hän lupasi että voidaan viedä lapset hänen luokseen. Pappa sitten hakisi kahdeksan aikaan lapset mummolaan. Pakkasimme matkaan läppärin, että lapset istua sen ääressä jotta serkku saa tehtävänsä tehtyä. Vielä piti pakata lapsille yöpymiskamppeet. Sairaalakassi oli pakattu valmiiksi, mutta TENS, jonka käyttöä jo harkitsin, oli hukassa! Sitä etsittiin pitkin taloa - kunnes mies löysi sen sieltä missä piti ollakin. En ollut muistanut pakanneeni erikseen repun osastoaikaa varten ja erikseen synnytyssalikassin.
Pääsimme lopulta lähtemään. Vielä piti matkalla koukata kaupan kautta, että serkku saa tarjota lapsille ruokaa, kun kotona valmistuva ruoka piti kiskaista kesken kaiken uunista. Lapset vietiin, sen jälkeen vielä mies piti ruokkia - hän ei ollut aamuisen töistä tulonsa jälkeen syönyt mitään. En minäkään ollut yhdentoista jälkeen, mutta mulle ei maistunut. Kuvotti, välillä ihan yökkäyttikin. Ajattelin ensin kuvotuksen johtuvan lääkkeen vieroitusoireesta - sellaistakin se tekee. Kuvotuksen yltyessä kunnon oksetukseksi, tajusin kuitenkin että supistelusta se johtuu.
Olimme synnytysvastaanotossa vähän ennen kuutta. Kätilö otti heti vastaan, teki heti sisätutkimuksen ja otti streptokokkinäytteen. Näytettä ottaessa sanoi, että juu, supistuksiin liittyvää vuotoa tulee kyllä. Kohdunsuu oli kuitenkin niin takana, ettei kätilö sinne edes ylettynyt. Näin ollen synnytys ei ollut käynnissä, vaikka supistuskäyrä oli kyllä kunnon himalajaa. Itsekin koin ettei tämä nyt vielä näillä synny, enkä olisi lähtenytkään liikkeelle jos ei sitä vuotohavaintoa olisi ollut. Koska osasto oli tupaten täynnä, kätilö soitti lääkärille joka sanoi että voidaan lähteä vielä kotiin. Mietimme miehen kanssa, että kuinkahan järkevää se on. Päätin soittaa sille doulalle, jonka tiesin olevan muutenkin sairaalalla käymässä - jospa hän vähän painelisi jalkojen akupisteitä. Sovimme treffit kanttiiniin, jossa doula jo oli rintapumppuasiakasta tapaamassa.
Periaatteessa synnytysvastaanotolta ei pääse sisäkautta kanttiiniin, kuten ei myöskään synnytysosastolta. Varsinainen logiikan riemuvoitto, tuo moduulisynnäri. Lähelläkään ei ole juuri asiakaspaikoitusta, ja kanttiiniin päästäkseen pitää kiertää koko ison rakennuskompleksin ympäri. Toivotaan, että uudessa sairaalassa nämä asiat tajutaan ottaa paremmin huomioon. Siinä vaiheessa ehkä olisin vielä saanut käveltyäkin tuon useamman sadan metrin matkan, mutta mies vei lopulta autolla kuitenkin. Pääoven lähelläkään ei ollut paikkoja vapaana, joten mies lähti tankkaamaan auton ja minä menin yksin kanttiiniin. Supistuksia tuli edelleen ihan hyvää tahtia, ja ne alkoivat tuntua selän puolella. Kuvotti koko ajan enemmän ja enemmän, ja yökkäsinkin pari kertaa matkalla.
Kanttiinista ostin mehujään, jonka toivoin auttavan kuvotukseen. Se oli ihan liian makeaa (vadelma-Lipsi), mutta todella helpotti pahoinvoinnin tunnetta. Istuin imeskelemään mehujäätä doulan jutellessa vielä edellisen asiakkaan kanssa. Supistuksia tuli parin-kolmen minuutin välein, puhaltelin niitä läpi silmät kiinni. Doulan vapauduttua hän keskittyi minuun. Mieskin tuli paikalle, ja melko pian lähetin hänet takaisin autolle hakemaan tensiä. Supistukset tuntuivat yläselässä, mutta doulan liimatessa lätkiä selkääni ja säätäessä niiden johtoja, polte voimistui alaselässä. TENS oli taivaallinen! En ole itse sitä päässyt synnytyksissä kokeilemaan - edellisen täysiaikaisen synnytyksen aikaan en ollut koko laitteesta kuullutkaan, keskossynnytyksissä sitä ei saanut käyttää, ja oman laitteenkin hommasin vasta doulatouhuja aloitellessani. Mulla oli tosi hyvä olo sähköiskujen naputtaessa selkään. Pikkuserkkukin siihen osui paikalle vauvansa kanssa, juteltiin vähän niitä näitä.
Siirryimme käytävän sohville akupainantaa varten. Nyt supistukset alkoivat tuntua siltä, että ei todellakaan ole viisasta lähteä ajamaan yli 40 kilometrin päähän kotiin. Jokainen supistus tuntui paineena kohdunsuulla, ja tunsin että vuotoa tulee, mutta eivät ne vielä mitään pahoja vieläkään olleet. Tai siis sellaisia, ettei niitä olisi hyvillä mielin vastaanottanut. Päätimme lähteä takaisin svo:lle. Sisä- vai ulkokautta, kysyi doula. Parin supistuksen jälkeen kävi selväksi, että ulkokautta kiertäminen ei olisi kovin järkevää. Pystyin ottamaan vain muutaman askelen ennen kuin piti pysähtyä taas vastaanottamaan supistusta. Niinpä päätimme käyttää hiukan kyseenalaista reittiä, synnytysvuodeosaston ja synnytysosaston läpi synnytysvastaanottoon. Matkalla jo parikin kätilöä kyseli, tarvitaanko apua. Pääsimme kuitenkin lopulta, ehkä 20 minuutin hi-taan taivalluksen jälkeen perille. Sama kätilö, joka aiemmin lähetti meidät kotiin, ei tällä kertaa kysellyt mitään, otti neuvolakortin ja soitti synnytysosastolle että tuletteko hakemaan yhden. Itse olin vähän pöllämystynyt: mitä ihmettä? Minä kun toivoin pääseväni lähinnä lepohuoneeseen, ja nyt toimitettiinkin suoraan saliin!
Salissa tehtiin sisätutkimus. Se teki pahuksen kipeää, johtuen siitä että kohdunsuu oli edelleen todella takana, eikä sinne oikein käsiksi päässyt vieläkään. Supistukset olivat kuitenkin niin tiiviitä ja tuntuvia, että kätilöt eivät kyseenalaistaneet enää onko paikkani synnärillä vai ei. Jäimme saliin. Halusin sairaalan paidan sijaan päälleni liehuvan, reisimittaisen hellemekon, jonka olin varannut mukaan. Sen alle sai helposti viriteltyä supistus- ja sykeanturit. Supistukset harvenivat selvästi, kuten usein käy kun joutuu siirtymään ja kommunikoimaan uusien ihmisten kanssa. Tämä johtuu siitä, että kun joutuu keskittymään ajatteluun ja kommunikaatioon, aivokuori kytkeytyy toimintaan ja aivojen syvemmissä osissa olevan oksitosiinikeskuksen toiminta häiriintyy. Sykekäyrää ei meinattu saada millään yhtenäiseksi, toisaalta vauvan sykkeet olivat myös aika korkealla, ja jouduin "roikkumaan" käyrillä tunnin verran, kauemminkin. Oksensin useampaan kertaan, supistukset tihentyivät taas ja olivat melko kipeitä. Aloin uskoa, että tämä saattaa todella olla synnytystä, tosin alkuvaihetta edelleen.
Tehtiin doulan vaihto: "ykkösdoulani" oli saanut omat muksunsa nukkumaan ja tuli paikalle, ja toinen doula pääsi lähtemään kotiin. Taas supistukset hiipuivat, mutta hetken päästä palasivat hyvällä voimalla. Yritin olla pystyssä, mutta lopulta löysin parhaan paikan kyljelläni jumppamatolla lattialla, ylempi jalka vieressä istuvan miehen polvien päällä. Halusin pitää lantiota auki, epäsymmetrinen asento auttaa vauvaa laskeutumaan. Edellisen yön vähäunisuus alkoi painaa. Supistuksissa oli voimaa sen verran, että käytin jo vähän ääntäkin synnytyslaulun hengitystekniikan kaverina. Kipu alkoi tuntua myös alavatsalla.
Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että en saa lantiota rentoutumaan millään. Se ei johtunut kivusta, olo oli muuten ihan hyvä, mutta jälleen kerran lääkkeen vieroitusoireet tulivat vastaan; yksi niistä on juuri sellainen jännittymisen tunne. Tuntui että lantio on aivan jumissa. Jännitin sitä ja lopulta muutakin kroppaa väkisinkin, vaikka miten yritin keskittyä rentoutumiseen. Kokeilimme lantion ravistelua rebozolla ja myös spinning babies -asentoa, mutta niistäkään ei ollut apua, vaan jännityksen tunne vain paheni. Oltiin jo yli puolen yön, ja kätilö ehdotti että ottaisin Opamoxia. Saisin rentouduttua ja ehkä levättyäkin. Supistuksetkin olivat taas laantuneet, kun kehojännitys ahdisti niin paljon. Suostuin ottamaan puolikkaan tabletin. Sovimme että doula lähtee kotiinsa nukkumaan, soittelemme jos kaipaamme häntä. Mieskin oli taas nälkäinen ja koska häntä yötyöläisenä ei väsyttänyt, hän lähti kaupungille etsimään grilliruokaa. Jäin torkkumaan.
Heräilin yöllä pariin kertaan, tunsin itseni aika pirteäksi, kävin vessassa jne. Supistuksia tuli hyvin harvakseltaan, vuotokin oli vähentynyt. Oikeastaan arvasin että tämä keikka oli nyt tässä. Viiden jälkeen heräsi mieskin, ja kuuden aikaan pyysin kätilön laittamaan käyrän, kun vauva tuntui niin hiljaiselta. Sykkeet olivat oikein hyvät, niissä ei ollut murhetta. Mies ei ollut iltapäivällä ehtinyt käydä suihkussa eikä puhtaita vaatteitakaan hänelle ollut, ja koska tilanne tuntui rauhalliselta ja tiesin että lääkäri tulee kuitenkin vasta aamupäivästä käymään, sovimme että mies lähtee kotiin suihkuun ja nukkumaan. Käyrä sytkytteli reilun tunnin verran, minä katselin kännykästä mitä whatsappissa, facebookissa ja mun rakkaalla foorumillani oli tapahtunut illan ja yön aikana, jolloin mä keskityin ihan muihin asioihin. Katsoin pari UP-jaksoakin. Aamuvuoron kätilö tuli päästämään pois käyrältä ja saatteli synnytysvuodeosastolle hakemaan aamupalaa. Supistukset olivat pieniä kiristyksiä, sen vähän mitä niitä tuli. Aamupalan jälkeen torkuin vielä odotellen lääkäriä. Joskus kymmenen jälkeen hän tulikin, sanoi että otetaan vielä vähän aikaa käyrää ja sitten voin lähteä kotiin. Käyrä oli edelleen priimaa ja lähtöluvan saatuani soittelin isälleni, että hän tulisi hakemaan minut mummolaan.
Siellä se päivä sitten meni. Vieroitusoireet lääkkeestä tuntuvat tänään pahemmmilta kuin pitkään aikaan parin illan lääkkeettömyyden jälkeen, joten nyt vain toivon että supistukset pysyvätkin poissa ainakin muutaman päivän. Että saisin syödä taas pari päivää lääkettä ihan rauhassa ja saada voinnin vakiintumaan. Toki myös kaksi erittäin huonosti nukuttua yötä vaikuttaa olotilaan. Miehellä on vielä ensi yö töitä, sen jälkeen kaksi vapaayötä. Joten sovitaanko, bebe, että pysyttelet nyt ihan rauhassa siellä kolossasi vielä päivän, pari? Ainakin?
Kohdunsuulla tämä episodi ei vielä juuri mitään tehnyt. Kuitenkin synnytykselle tyypillisestä vuodosta voi päätellä, että jonkinlaista kypsymistä varmasti tapahtui. Siksi uskoni ballonkikäynnistyksen onnistumiseen koheni huomattavasti. Muutenkin kokemus siitä, että olin kokeneiden doulien ja mieheni kanssa hyvin toimiva tiimi, TENS tuntui hyvältä ja voimakkaatkin supistukset oli helppo ottaa vastaan, lisää luottamusta siihen että voin saada toivomani aktiivisen synnytyksen. Eniten harmia eilen tuotti oikeassa lonkassa ajoittain tuntuvat issiasvihlaisut, jonka vuoksi oikean jalan asento on todella tarkka ja mm. vasemmalla kyljellä makaaminen ei siksi oikein onnistu.
Tässä iltapäivällä kotiin tullessa ajoimme ärrän kautta. Olin odottanut kahtakin pakettia, mutta vain toisesta oli tullut saapumisviesti. No, kaksi pakettia siellä kuitenkin minulle oli: toisessa harsoja ja muovifroteita, joita meillä ei vielä ollut lainkaan (no, ostinhan minä pari herkullisen väristä harsoa muutama päivä sitten, mutta ne sitten olivatkin ainoat), ja toisesta odotin paljastuvan muutamat retropotkarit ja -paidat. Se paketti olikin oikea superylläri: potkareita oli kymmenet, paitojakin useita ja yksi superihana potkupuku! Olen aivan onnessani tuosta aarteesta: aiemmilla lapsilla olleet retrovaatteet ovat olleet aina suosikkejani, mutta niistäkin suurimman osan laitoin eteenpäin siinä vaiheessa kun näytti että uusia vauvoja ei nyt hetkeen tule. Silloin oli sellainen fiilis, että ei sääliä, kaikki vaan kiertoon, ihan muutamaa mieheltä tai minulta periytynyttä vaatetta lukuunottamatta. Jälkikäteen harmitti. Mutta nyt on vaikka mitä ihanaa! Katsokaa vaikka!
Kirjoittaminen keskeytyi äsken viisivuotiaan oksentaessa keskelle eteisen mattoa. Pph:n perheessä oli viikko sitten vatsatautia, pidettiin tyttö kotona, mutta eilen tosiaan hän oli hoidossa - liekö sitten vielä hiukan liian aikaisin. Muilla ei ole ollut mitään oireita, joten koululaisten mukana tauti tuskin on meille tullut. Täytyy nyt pitää peukkuja että menee nopeasti ohi, ei ole kovin raju tauti ja ei tarttuisi muihin. Tai ainakaan minuun ja mieheen. Synnytys mahataudissa ei kuulosta kovin kivalta kokemukselta.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Näin tässä sitten kävi...
...että tänään on viikot jo 35+5 ja äitipolikontrollissa varattiin käynnistysaika noin kolmen viikon päähän. Kukapa olisi uskonut siinä vaiheessa, kun lääkäriambulanssilla mentiin kohti Kuopiota minkä turvallisesti auto kulki!
Nolottaa etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Kuopion loppuaikoina tuli väsähdys, kun kaikki oli niin epävarmaa. Että jatkuuko sairaalalepo, vai laitetaanko kotiin. Olin aika sekaisin, tunnemyrsky oli iso sekä raskauden suhteen että siksi, että Kuopiossa oleminen aktivoi suruprosessia esikoisen kuolemasta uudella tavalla. Ja mitä pidempään bloggaustauko kesti, sen suurempi kynnys oli ruveta kirjoittamaan.
Mitä siis on tapahtunut? KYS-jakso kesti helmikuun loppuun asti. Viimeiset päivät vietin potilashotellissa. Se on ihan perus Best Western-hotelli muutaman sadan metrin päässä Puijonlaakson sairaalalta. Potilashotellissa ei ole hoitohenkilökuntaa, vaan ainoastaan hotellin palvelut. Aamupala kuuluu hintaan, lounaan saa edullisemmin. Huoneeseen sai matkajääkaapin, kaveri kävi päivittäin luonani ja toi tullessaan mitä nyt kaupasta tarvitsi. Ei siellä pöllömpää ollut pötkötellä. Sairaala antoi matkaan supistuksenestolääkkeet ja Klexanet.
29.2. Keski-Suomessa alkoi hiihtolomaviikko ja mies ajeli edellisiltana Kuopioon hotelliin kanssani. (Puolison yöpyminen huoneessa maksoi muistaakseni 20€/yö, minun majoittumiseni meni sairaalan piikkiin.) Maanantaiaamuna menimme Naisten akuuttikeskukseen kontrolliin ja lääkäri antoi luvan lähteä siirtymään kotiin. Olihan se vähän hämy fiilis, kun pelkkä siirtymä hotellista kontrolliin teki taas sellaiset supistukset, että Nifanginia annettiin muistaakseni kolme tablettia. Silti se epäuskoinen riemu, kun kävelin sairaalasta ulos ja auton keula kääntyi kohti Jyväskylää, oli huikea tunne! Raskausviikot olivat tuolloin 28+3, vauvan painoarvio 1,2kg.
Kotona jatkoin lepäilyä sohvan pohjalla. Seuraavalle viikolle oli varattu kontrolliaika Jyväskylään, ja kun siellä oli kaikki ok, seuraava kontrolli kolmen viikon päähän. Siinä välissä kävimme yhden kerran synnärillä, syytä en muista, kai minua supisteli jotenkin poikkeavan paljon. Silloin sain itse päättää lähdenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Sanoin että jos ei ole ihan pakko jäädä, lähden kotiin.
Sitten oltiinkin jo pikkukeskosrajan yli ja lupa synnyttää Jyväskylässä saatu. 31+5 painoarvio oli 1,9-2,0kg, eli vauva kasvoi edelleen keskikäyrällä. Seuraava kontrolliaika varattiin 35+5 eli tälle päivälle. Väliin osui taas yksi käynti synnärin päivystyksessä, kun mietin tihkuuko lapsivettä ihan himppusen. Ei ollut sitä, onneksi, ja taas päästiin eteenpäin.
Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun pikkukeskosraja jäi taakse, tajusin yhtäkkiä että tässä täytyy ruveta säätämään päätään synnytyksen estelemisestä mahdollisen käynnistyksen suuntaan. En muista olenko kirjoittanut täällä aiemmin säännöllisestä lääkityksestäni, mutta sellainen minulla tosiaan on. Se menee kohtuullisen isolla annoksella, on mennyt reilut kymmenen vuotta, eikä sitä kovin pieneen saada koskaan pudotettua, koska sairaus ehti kroonistua jo vuosia ennen kuin siihen aloitettiin hoito. Tuo lääke on sellainen, että kun 10 vuotta sitten odotin keskimmäistämme, lääketehdaskaan ei osannut kertoa miten lääke vaikuttaa sikiöön. Käskivät kertoa sitten tuleeko terve vauva... Eli olin eräänlainen koekaniini vauvoineni. Sen verran osasivat sanoa, että mikäli lääkettä on vauvan elimistössä synnytyksen aikana tai sen jälkeen, se voi aiheuttaa lapselle hengityskatkoja. Sen vuoksi synnytys piti suunnitella tarkoin: purkaa lääke ja käynnistää sitten mahdollisimman pian.
Pärjään pari päivää ilman lääkettä. Sen jälkeen vointi alkaa huonontua jyrkästi. Tämä aiheuttaa sen, että on punnittava tarkoin ajankohta, jona lääkettä lähdetään purkamaan. Silloin vuonna 2006 sopivaksi ajaksi katsottiin 38. raskausviikko. Minut otettiin osastolle sen alussa, 37+3 jätettiin lääke pois ja aloitettiin Sytoteceilla kohdunsuun kypsyttely. 37+5 sitten kalvot puhkaistiin ja tyttö syntyi parissa tunnissa siitä.
Nyt yhtälöön on tullut mukaan kaksi sektiota, jotka tarkoittavat ettei kohdunsuun kypsyttelyyn voida käyttää synteettistä prostaglandiinia, joka Sytotecina paremmin tunnetaan, sillä kohdunrepeämäriski kasvaa silloin liikaa. Käynnistyskeinot ovat hyvin rajalliset; käytännössä ballonki, jos sellaisen saa laitettua. Pääsääntö on, että kohdunsuun pitäisi olla edes hiukan raollaan että pallokatetrin saa ujutettua sen läpi. Ballonkihan on ikään kuin pieni vesi-ilmapallo, joka viedään katetrilla kohdunsuun läpi ja täytetään steriilillä keittosuolaliuoksella. "Pallo" synnyttää näin kohdunsuun sisäpuolelle mekaanisen paineen. Katetria nyitään alaspäin säännöllisin välein, kunnes se putoaa pois kohdunsuun avauduttua noin neljään senttiin. Monille riittää pelkkä ballonki synnytyksen käynnistymiseen, toisilla päästään kalvot puhkaisemaan ballongin jälkeen, jotkut tarvitsevat vielä oksitosiinia lisäksi. Kaikkinensahan käynnistys on usein melkoinen toimenpidekimppu.
Ongelma on, että minun kohdunsuuni tykkää pysyä tiukasti supussa, kunnes sitten alkaa tapahtua rytinällä. On siis mahdollista, että se käynnistysajankohdan koittaessa on edelleen täysin kiinni. Lääkärit ovat kyllä lupailleet, että uudelleensynnyttäjällä kohdunsuuta saa venytettyä sen verran auki, että ballonki menee läpi. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole. Ja vaikka ballonki on käynnistysmenetelmistä hellävaraisin, luonnollisin ja riskittömin, siihen liittyy kohonnut tulehdusriski. Ja kenelläkäs onkaan kohtutulehduksista kokemusta enemmän kuin laki sallii... Niinpä.
Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi päänvaivaa, on soppaan lisättävä vielä miehen työmatka, joka on vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarkalleen ottaen juuri siinä, mihin lääkäri olisi halunnut käynnistyksen määrätä. Mies on siis lähdössä Viroon tiistaina aamuyöstä ja tulee kotiin torstaina iltayöstä. Hiphei!
Oikeastaan en haluaisi käynnistystä. Paras olisi, kun tenava lähtisi syntymään omia aikojaan. Silloin olisivat riskit kaikkein pienimmät. Mutta kun se lääke pitäisi saada pois vähintään vuorokautta ennen lapsen syntymää. Minun pisin synnytykseni on kestänyt 18 tuntia, lyhimmät alle puolitoista tuntia. Ja sitten vielä se puoli, että jos synnytys käynnistyisi yöllä miehen ollessa työssä - hänhän on siis töissä kahdeksan yötä kahdessa viikossa raskausviikolle 39 asti - ja etenisi samaa vauhtia kuin kaksi viimeisintä alatiesynnytystä, olisi aivan siinä ja siinä ehdittäisiinkö sairaalaan. Kas kun (seuraa lyhyt mielikuvitusleikki tilanteesta):
Kello on 1:15 ja herään supistukseen. Koska supistuksia on tässä ollut pitkin aikaa, rajujakin, arvelen tämän olevan vain jotain yksittäistä. Seuraava supistus saa minut ehkä alakertaan käymään vessassa. Kolmaskin tulee, ja päätän ottaa Panadolin, jos se vaikka helpottaisi. Enhän halua, että mies joutuu turhaan hälyttämään itselleen sijaisen tai että isäni joutuu ajamaan 40km lapsia hoitamaan, ja sitten todetaan että väärä hälytys.
Kello 1:30 tajuan, että kyllä tämä nyt taitaa olla sitä. Tai että pakko on ainakin lähteä sairaalaan näytille. Näin pian sen vuoksi, että mulla supistukset tulevat heti parin-kolmen minuutin välein, joten tuossa vaiheessa niitä on ehtinyt tulla jo puolenkymmentä. Soitan miehelle, joka lähtee herättämään itselleen sijaisen. Yritän tavoittaa naapurissa asuvaa vuokraemäntää, jospa hän ehtisi ensihätään meille. Jos hän vastaa, yksi kivi putoaa sydämeltä. Hän ehtii meille viidessä tai kymmenessä minuutissa. Jos hän ei vastaa, soitan isälleni, joka herää kyllä varmasti ja lupaa lähteä heti tulemaan.
Kello on 1:40 kun mies soittaa että lähtee nyt tulemaan töistä. Vuokraemäntä tulee ehkä samaan aikaan, jos tulee. Synnytys on nyt ollut käynnissä 25 minuuttia.
Kello 1:55 (aikaisintaan) mies ajaa pihaan. Jos vuokraemäntä on tullut, lähdemme heti. Ajomatka sairaalaan kestää noin 40 minuuttia. Ehkä 30, jos mies painaa kaasun pohjaan. Olisimme siis sairaalassa aikaisintaan 2:25. Tällöin synnytys olisi kestänyt jo tunnin ja kymmenen minuuttia ja kohdunsuu alkaa olla täysin auki.
Jos taas joudumme odottamaan isäni saapumista, pääsemme lähtemään noin klo 2:15 eli tunnin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Ajomatkalla sairaalaan minua alkaa jo ponnistuttaa ja voi olla että vauva vain syntyy. Toisen lapsen syntymähän kesti 1h18min ensimmäisestä supistuksesta, kolmannen peräti kymmenen minuuttia pidempään.
Tämä on siis, tietenkin, pelkkä skenaario. Mutta aivan täysin mahdollinen. Jaa että ambulanssi? Lähin on Jämsässä. Sen saapuminen meille on testattu pari kertaa, kestää noin 20 minuuttia. Toki on mahdollista soittaa ambulanssi ajamaan vastaan Jyväskylästä. Tai minun lähteä ambulanssilla miehen jäädessä odottamaan isääni. Näissäkin tapauksissa matkasynnytyksen vaara on todellinen.
Vielä mielenkiintoisempi tilanne olisi, jos mies olisi juuri siellä työmatkalla synnytyksen käynnistyessä. No, ehken yritän järjestää tänne jonkun kaveriksi miehen työmatkan ajaksi. Ei siksi, etten pärjäisi lasten kanssa, vaan ihan siltä varalta että lähtö tulisi.
Pitäisi vain luottaa siihen, että keho on viisas ja ymmärtää olla synnyttämättä tilanteessa, jossa asiat on hankala järjestää. Useimmiten lapset syntyvät ihan sopivaan aikaan. Mutta eivät kaikki. Ja sattuneesta syystä minulla ei ole tällä hetkellä juurikaan luottoa kehooni. Vielä vähemmän luottoa on omaan kykyyni lukea kehon merkkejä. Siksi saattaa hyvinkin käydä niin, että en suostu uskomaan että nyt on tositilanne. Eihän kukaan halua vaivata monta ihmistä "turhan takia". Siinä mielessä käynnistys kuulostaa hyvältä. Paitsi että käynnistysajankohta on melko myöhäinen ottaen huomioon, että esikoisen synnytys käynnistyi spontaanisti tasan 39+0 aamuyöstä ja pisinkin raskausaikani on kestänyt vain rv 39+3 asti. Joten...
No, joka tapauksessa tilanne on nyt se, että keskosvaara on käytännössä takana. Toki vauva katsotaan keskoseksi vielä, jos se syntyy ennen vappuaattoa, mutta suurella todennäköisyydellä hän pääsisi silloinkin jo vierihoitoon ja ehkä ihan muutaman päivän ikäisenä kotiin. Hienoa ja ihmeellistä.
On ollut hämmästyttävää, miten moni on seurannut Facebookissa ja täällä blogissa matkaani tämän raskauden aikana. Miten täysin tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet kuulumisia ja kertoneet ajattelevansa meitä. Siitä on saanut uskomattoman paljon voimaa. Kiitos siitä!
Mistä seuraava bloggaus kertoo, onko se jo synnytyskertomus vai valitusvirsi siitä miten lantiota särkee, häpyliitos säkenöi ja pääkin meinaa levitä raskauden kanssa. Sen näemme lähiviikkoina.
Nolottaa etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Jossain vaiheessa Kuopion loppuaikoina tuli väsähdys, kun kaikki oli niin epävarmaa. Että jatkuuko sairaalalepo, vai laitetaanko kotiin. Olin aika sekaisin, tunnemyrsky oli iso sekä raskauden suhteen että siksi, että Kuopiossa oleminen aktivoi suruprosessia esikoisen kuolemasta uudella tavalla. Ja mitä pidempään bloggaustauko kesti, sen suurempi kynnys oli ruveta kirjoittamaan.
Mitä siis on tapahtunut? KYS-jakso kesti helmikuun loppuun asti. Viimeiset päivät vietin potilashotellissa. Se on ihan perus Best Western-hotelli muutaman sadan metrin päässä Puijonlaakson sairaalalta. Potilashotellissa ei ole hoitohenkilökuntaa, vaan ainoastaan hotellin palvelut. Aamupala kuuluu hintaan, lounaan saa edullisemmin. Huoneeseen sai matkajääkaapin, kaveri kävi päivittäin luonani ja toi tullessaan mitä nyt kaupasta tarvitsi. Ei siellä pöllömpää ollut pötkötellä. Sairaala antoi matkaan supistuksenestolääkkeet ja Klexanet.
29.2. Keski-Suomessa alkoi hiihtolomaviikko ja mies ajeli edellisiltana Kuopioon hotelliin kanssani. (Puolison yöpyminen huoneessa maksoi muistaakseni 20€/yö, minun majoittumiseni meni sairaalan piikkiin.) Maanantaiaamuna menimme Naisten akuuttikeskukseen kontrolliin ja lääkäri antoi luvan lähteä siirtymään kotiin. Olihan se vähän hämy fiilis, kun pelkkä siirtymä hotellista kontrolliin teki taas sellaiset supistukset, että Nifanginia annettiin muistaakseni kolme tablettia. Silti se epäuskoinen riemu, kun kävelin sairaalasta ulos ja auton keula kääntyi kohti Jyväskylää, oli huikea tunne! Raskausviikot olivat tuolloin 28+3, vauvan painoarvio 1,2kg.
Kotona jatkoin lepäilyä sohvan pohjalla. Seuraavalle viikolle oli varattu kontrolliaika Jyväskylään, ja kun siellä oli kaikki ok, seuraava kontrolli kolmen viikon päähän. Siinä välissä kävimme yhden kerran synnärillä, syytä en muista, kai minua supisteli jotenkin poikkeavan paljon. Silloin sain itse päättää lähdenkö kotiin vai jäänkö osastolle. Sanoin että jos ei ole ihan pakko jäädä, lähden kotiin.
Sitten oltiinkin jo pikkukeskosrajan yli ja lupa synnyttää Jyväskylässä saatu. 31+5 painoarvio oli 1,9-2,0kg, eli vauva kasvoi edelleen keskikäyrällä. Seuraava kontrolliaika varattiin 35+5 eli tälle päivälle. Väliin osui taas yksi käynti synnärin päivystyksessä, kun mietin tihkuuko lapsivettä ihan himppusen. Ei ollut sitä, onneksi, ja taas päästiin eteenpäin.
Joskus kolmisen viikkoa sitten, kun pikkukeskosraja jäi taakse, tajusin yhtäkkiä että tässä täytyy ruveta säätämään päätään synnytyksen estelemisestä mahdollisen käynnistyksen suuntaan. En muista olenko kirjoittanut täällä aiemmin säännöllisestä lääkityksestäni, mutta sellainen minulla tosiaan on. Se menee kohtuullisen isolla annoksella, on mennyt reilut kymmenen vuotta, eikä sitä kovin pieneen saada koskaan pudotettua, koska sairaus ehti kroonistua jo vuosia ennen kuin siihen aloitettiin hoito. Tuo lääke on sellainen, että kun 10 vuotta sitten odotin keskimmäistämme, lääketehdaskaan ei osannut kertoa miten lääke vaikuttaa sikiöön. Käskivät kertoa sitten tuleeko terve vauva... Eli olin eräänlainen koekaniini vauvoineni. Sen verran osasivat sanoa, että mikäli lääkettä on vauvan elimistössä synnytyksen aikana tai sen jälkeen, se voi aiheuttaa lapselle hengityskatkoja. Sen vuoksi synnytys piti suunnitella tarkoin: purkaa lääke ja käynnistää sitten mahdollisimman pian.
Pärjään pari päivää ilman lääkettä. Sen jälkeen vointi alkaa huonontua jyrkästi. Tämä aiheuttaa sen, että on punnittava tarkoin ajankohta, jona lääkettä lähdetään purkamaan. Silloin vuonna 2006 sopivaksi ajaksi katsottiin 38. raskausviikko. Minut otettiin osastolle sen alussa, 37+3 jätettiin lääke pois ja aloitettiin Sytoteceilla kohdunsuun kypsyttely. 37+5 sitten kalvot puhkaistiin ja tyttö syntyi parissa tunnissa siitä.
Nyt yhtälöön on tullut mukaan kaksi sektiota, jotka tarkoittavat ettei kohdunsuun kypsyttelyyn voida käyttää synteettistä prostaglandiinia, joka Sytotecina paremmin tunnetaan, sillä kohdunrepeämäriski kasvaa silloin liikaa. Käynnistyskeinot ovat hyvin rajalliset; käytännössä ballonki, jos sellaisen saa laitettua. Pääsääntö on, että kohdunsuun pitäisi olla edes hiukan raollaan että pallokatetrin saa ujutettua sen läpi. Ballonkihan on ikään kuin pieni vesi-ilmapallo, joka viedään katetrilla kohdunsuun läpi ja täytetään steriilillä keittosuolaliuoksella. "Pallo" synnyttää näin kohdunsuun sisäpuolelle mekaanisen paineen. Katetria nyitään alaspäin säännöllisin välein, kunnes se putoaa pois kohdunsuun avauduttua noin neljään senttiin. Monille riittää pelkkä ballonki synnytyksen käynnistymiseen, toisilla päästään kalvot puhkaisemaan ballongin jälkeen, jotkut tarvitsevat vielä oksitosiinia lisäksi. Kaikkinensahan käynnistys on usein melkoinen toimenpidekimppu.
Ongelma on, että minun kohdunsuuni tykkää pysyä tiukasti supussa, kunnes sitten alkaa tapahtua rytinällä. On siis mahdollista, että se käynnistysajankohdan koittaessa on edelleen täysin kiinni. Lääkärit ovat kyllä lupailleet, että uudelleensynnyttäjällä kohdunsuuta saa venytettyä sen verran auki, että ballonki menee läpi. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole. Ja vaikka ballonki on käynnistysmenetelmistä hellävaraisin, luonnollisin ja riskittömin, siihen liittyy kohonnut tulehdusriski. Ja kenelläkäs onkaan kohtutulehduksista kokemusta enemmän kuin laki sallii... Niinpä.
Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi päänvaivaa, on soppaan lisättävä vielä miehen työmatka, joka on vajaat kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarkalleen ottaen juuri siinä, mihin lääkäri olisi halunnut käynnistyksen määrätä. Mies on siis lähdössä Viroon tiistaina aamuyöstä ja tulee kotiin torstaina iltayöstä. Hiphei!
Oikeastaan en haluaisi käynnistystä. Paras olisi, kun tenava lähtisi syntymään omia aikojaan. Silloin olisivat riskit kaikkein pienimmät. Mutta kun se lääke pitäisi saada pois vähintään vuorokautta ennen lapsen syntymää. Minun pisin synnytykseni on kestänyt 18 tuntia, lyhimmät alle puolitoista tuntia. Ja sitten vielä se puoli, että jos synnytys käynnistyisi yöllä miehen ollessa työssä - hänhän on siis töissä kahdeksan yötä kahdessa viikossa raskausviikolle 39 asti - ja etenisi samaa vauhtia kuin kaksi viimeisintä alatiesynnytystä, olisi aivan siinä ja siinä ehdittäisiinkö sairaalaan. Kas kun (seuraa lyhyt mielikuvitusleikki tilanteesta):
Kello on 1:15 ja herään supistukseen. Koska supistuksia on tässä ollut pitkin aikaa, rajujakin, arvelen tämän olevan vain jotain yksittäistä. Seuraava supistus saa minut ehkä alakertaan käymään vessassa. Kolmaskin tulee, ja päätän ottaa Panadolin, jos se vaikka helpottaisi. Enhän halua, että mies joutuu turhaan hälyttämään itselleen sijaisen tai että isäni joutuu ajamaan 40km lapsia hoitamaan, ja sitten todetaan että väärä hälytys.
Kello 1:30 tajuan, että kyllä tämä nyt taitaa olla sitä. Tai että pakko on ainakin lähteä sairaalaan näytille. Näin pian sen vuoksi, että mulla supistukset tulevat heti parin-kolmen minuutin välein, joten tuossa vaiheessa niitä on ehtinyt tulla jo puolenkymmentä. Soitan miehelle, joka lähtee herättämään itselleen sijaisen. Yritän tavoittaa naapurissa asuvaa vuokraemäntää, jospa hän ehtisi ensihätään meille. Jos hän vastaa, yksi kivi putoaa sydämeltä. Hän ehtii meille viidessä tai kymmenessä minuutissa. Jos hän ei vastaa, soitan isälleni, joka herää kyllä varmasti ja lupaa lähteä heti tulemaan.
Kello on 1:40 kun mies soittaa että lähtee nyt tulemaan töistä. Vuokraemäntä tulee ehkä samaan aikaan, jos tulee. Synnytys on nyt ollut käynnissä 25 minuuttia.
Kello 1:55 (aikaisintaan) mies ajaa pihaan. Jos vuokraemäntä on tullut, lähdemme heti. Ajomatka sairaalaan kestää noin 40 minuuttia. Ehkä 30, jos mies painaa kaasun pohjaan. Olisimme siis sairaalassa aikaisintaan 2:25. Tällöin synnytys olisi kestänyt jo tunnin ja kymmenen minuuttia ja kohdunsuu alkaa olla täysin auki.
Jos taas joudumme odottamaan isäni saapumista, pääsemme lähtemään noin klo 2:15 eli tunnin kuluttua ensimmäisestä supistuksesta. Ajomatkalla sairaalaan minua alkaa jo ponnistuttaa ja voi olla että vauva vain syntyy. Toisen lapsen syntymähän kesti 1h18min ensimmäisestä supistuksesta, kolmannen peräti kymmenen minuuttia pidempään.
Tämä on siis, tietenkin, pelkkä skenaario. Mutta aivan täysin mahdollinen. Jaa että ambulanssi? Lähin on Jämsässä. Sen saapuminen meille on testattu pari kertaa, kestää noin 20 minuuttia. Toki on mahdollista soittaa ambulanssi ajamaan vastaan Jyväskylästä. Tai minun lähteä ambulanssilla miehen jäädessä odottamaan isääni. Näissäkin tapauksissa matkasynnytyksen vaara on todellinen.
Vielä mielenkiintoisempi tilanne olisi, jos mies olisi juuri siellä työmatkalla synnytyksen käynnistyessä. No, ehken yritän järjestää tänne jonkun kaveriksi miehen työmatkan ajaksi. Ei siksi, etten pärjäisi lasten kanssa, vaan ihan siltä varalta että lähtö tulisi.
Pitäisi vain luottaa siihen, että keho on viisas ja ymmärtää olla synnyttämättä tilanteessa, jossa asiat on hankala järjestää. Useimmiten lapset syntyvät ihan sopivaan aikaan. Mutta eivät kaikki. Ja sattuneesta syystä minulla ei ole tällä hetkellä juurikaan luottoa kehooni. Vielä vähemmän luottoa on omaan kykyyni lukea kehon merkkejä. Siksi saattaa hyvinkin käydä niin, että en suostu uskomaan että nyt on tositilanne. Eihän kukaan halua vaivata monta ihmistä "turhan takia". Siinä mielessä käynnistys kuulostaa hyvältä. Paitsi että käynnistysajankohta on melko myöhäinen ottaen huomioon, että esikoisen synnytys käynnistyi spontaanisti tasan 39+0 aamuyöstä ja pisinkin raskausaikani on kestänyt vain rv 39+3 asti. Joten...
No, joka tapauksessa tilanne on nyt se, että keskosvaara on käytännössä takana. Toki vauva katsotaan keskoseksi vielä, jos se syntyy ennen vappuaattoa, mutta suurella todennäköisyydellä hän pääsisi silloinkin jo vierihoitoon ja ehkä ihan muutaman päivän ikäisenä kotiin. Hienoa ja ihmeellistä.
On ollut hämmästyttävää, miten moni on seurannut Facebookissa ja täällä blogissa matkaani tämän raskauden aikana. Miten täysin tuntemattomat ihmiset ovat kysyneet kuulumisia ja kertoneet ajattelevansa meitä. Siitä on saanut uskomattoman paljon voimaa. Kiitos siitä!
Mistä seuraava bloggaus kertoo, onko se jo synnytyskertomus vai valitusvirsi siitä miten lantiota särkee, häpyliitos säkenöi ja pääkin meinaa levitä raskauden kanssa. Sen näemme lähiviikkoina.
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Yksissä nahoissa edelleen
No onpa taas vierähtänyt melkein kaksi viikkoa ilman bloggauksia. KYS:n kätilöt ovat tulleet tutuiksi, samoin hoitokäytännöt. Vointi on ollut tasaisempi, Nifanginia ei ole tarvittu joka päivä ja useimmiten yksi tabletti on riittänyt. Olen viime päivinä käynyt pääasiassa päiväsalissa syömässä, ja ihan ok on mennyt.
Ultrattu on viimeksi tiistaina, silloin painoarvio oli jo yli 900g. Edelleen kuulemma keskikäyrän tuntumassa kasvaa. Kohdunsuun tilanne on yhä hyvä. Niukkaa verislimaista vuotoa on tullut lähes päivittäin nyt kaksi viikkoa, mutta mitään näkyvää muutosta kohdunsuulla ei ole havaittavissa.
Perjantaina ylitimme jälleen yhden rajapyykin: 26+0 ja pienemmän keskosemme syntymäviikot. Aika iso juttu! Antibiootit lopetettiin joskus reilu viikko sitten, mutta aloitettiin uudestaan perjantaina, koska keskiviikkona otetusta emättimen bakteeriviljelystä löytyi jonkinlaista sekaflooraa. En nyt sitten tiedä kauanko tuo kuuri mulla menee. Strepto-b oli negatiivinen joskus pari viikkoa sitten kun testattiin.
Tällä hetkellä tilanne näyttää siis aika hyvältä. Fiilikset on vähän ristiriitaiset. Katsoin perjantaina Inhimillisen tekijän, jossa haastateltiin kahta syövästä toipunutta, joille oli jo ehditty antaa "kuolemantuomio". He puhuivat siitä, miten paraneminen ei ollutkaan erityisen iloinen asia. Että oli vaikea saada elämästä uudestaan kiinni, kun oli ehtinyt jo heittää sille hyvästit. Että eihän tämän näin pitänyt mennä. Tavoitan tällä hetkellä omassa ajatusmaailmassani vähän samaa, toki huikeasti pienemmässä mittakaavassa. Kun välillä tilanne näytti oikeasti pahalta, mieli oli jo varautunut pikkukeskoseen. Vaikka koko ajan olen tähdännyt vähintään 28 viikkoon, mielellään tietysti ylikin, en jaksanut uskoa tosissani että päästään edes 26-viikkoiseksi. Ja nyt kun se raja meni ja mun vointi on selvästi aiempaa parempi, tuntuu vähän siltä kuin olisi tullut huijatuksi.
Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai olen helpottunut, ettei keskolarumba ole ainakaan vielä alkanut. Tällä hetkellä jopa välillä mietin, voisiko tämä raskaus sittenkin mennä täysiaikaiseksi. Mielessä käy haaveita ihan tavallisesta synnytyksestä, jossa lapsi nostetaan heti syliini - ehkä saisin jopa itse ottaa hänet vastaan. Näen sieluni silmin, miten pikkuinen ihminen itse hakeutuu rinnalle maidontuoksun perässä (videot näistä tilanteista ovat upeimpia joita ikinä olen nähnyt). Että miltä tuntuisikaan pitää lapsi ihokontaktissa koko sairaala-ajan, viedä hänet kotiin parin päivän iässä, aloittaa ihan tavallista arkea ilman rautalisiä ja maidonvahvikkeita. Täysimettää puolivuotiaaksi ja aloittaa kiinteät lapsentahtisesti sormiruokaillen. Kun se arki on täysiaikaisena syntyneen lapsen kanssa niin toisenlaista kuin keskosen.
Matkaahan niille täysille viikoille on vielä huikean pitkästi. Pikkukeskosrajaankin vielä kuusi viikkoa. Sinä aikana ehtii tapahtua mitä vain. Vaikka juuri nyt kaikki on hyvin, voi lapsi olla vuorokauden päästä maailmassa. Niin on käynyt kahdesti ennenkin. Se on aika rassaavaa. Ihan jo senkin vuoksi, että olo on niin hyvä että voisi kai tuota makoilla kotonakin. Sitä samaa miettivät myös lääkärit. Se MUTTA tässä tapauksessa on pitkä matka. Saakoskelta on Jyväskylään 40 kilometriä. Jyväskylästä Kuopioon yli 140km. Autossa istuminen noin pitkän matkan ajan on pois laskuista. Paaritaksilla auton tärinä tuntuu huomattavasti enemmän kuin pehmeällä penkillä istuessa, ja se tärinä taas stimuloi supistuksia. Pääsisinkö edes puoleen matkaan, ennen kuin kipeytyisin? Tuskin. Ja entä jos pääsisinkin kotiin saakka ja sitten heti pitäisi lähteä takaisin?
Lääkärit ja kätilöt kuitenkin ovat sitä mieltä, että kotilomaa olisi hyvä kokeilla. Ja mikäs siinä, noin niin kuin siltä kantilta että onhan tässä kova koti-ikävä. Ensi yönä tulee täyteen kolme viikkoa Kuopiossa, ja perhettä olen tänä aikana nähnyt kerran, kun viime lauantaina kävivät.
Kun kesällä 2010 makasin TYKS:ssa, tilanne oli hyvin samanlainen. Kohdunsuun tilanne erinomainen, niukkaa verislimaista vuotoa, supistuksia vessakäynneillä, silloin tällöin Nifanginin tarve. Silloin kuitenkin lääkärit pitivät tiukasti vuodelevossa vessaluvin, koska anamneesissa oli edellinen, samasta tilanteesta yhtäkkinen vedenmeno ja synnytys vuorokaudessa. Rv 28+ "hajosin" sairaalassa makaamiseen ja tinkasin kotiloman. En varsinaisesti saanut lupaa, mutta kun ilmoitin että mun on päästävä käymään kotona yksi yö, ja menen vaikka omin luvin, sain vastahakoisesti mukaan lääkkeet ja vajaan vuorokauden kotiloman. Siellä matkaa sairaalan ja kodin välillä oli 20 kilometriä. Täällä yhdeksänkertaisesti. Tuosta kotilomasta meni kolme päivää lapsen syntymään. Sattumaa tai ei, mutta pelottavaa kyllä.
Nyt lääkärit patistelevat käymään kotona. Toki seuraavassa lauseessa aina mainitaan pitkän matkan riski ja mun historia, mutta silti kotiin olisi hyvä mennä. Yksi lääkäreistä muistutti, että Jyväskylässä syntyy enemmän vauvoja kuin Kuopiossa, ja neonatologi on sielläkin puhelinsoiton päässä... Jos se on niin yksinkertaista ja turvallista, miksi edes siirretään pikkuviikkoiset Kuopioon synnyttämään? Me on viime kesänä haudattu yksi lapsi. Toisen lapsen elämän riskeeraaminen ei houkuttele vähääkään, vaikka samaan hautaan toki mahtuisi toinenkin arkku.
No, kun nyt kuitenkin olo on suhteellisen hyvä, saatan lähteäkin kotona käymään. Sitä ennen teen pienen testin: tänä iltana menen tässä Kuopiossa yhden kaverin kotiin visiitille. Jos muutaman tunnin reissu menee hyvin, olen aavistuksen turvallisemmalla mielellä kotiloman suhteen. Jos taas tuo käynti laukaisee supistukset ja/tai lisää vuotoa, tiedänpä ainakin, että Jyväskylän reissu on aivan tuhoontuomittu ajatus.
Lopuksi vielä: sain vihdoin kirjoitettua synnytystoivelistan. Tähän liitteenä kuvat siitä.
Ultrattu on viimeksi tiistaina, silloin painoarvio oli jo yli 900g. Edelleen kuulemma keskikäyrän tuntumassa kasvaa. Kohdunsuun tilanne on yhä hyvä. Niukkaa verislimaista vuotoa on tullut lähes päivittäin nyt kaksi viikkoa, mutta mitään näkyvää muutosta kohdunsuulla ei ole havaittavissa.
Perjantaina ylitimme jälleen yhden rajapyykin: 26+0 ja pienemmän keskosemme syntymäviikot. Aika iso juttu! Antibiootit lopetettiin joskus reilu viikko sitten, mutta aloitettiin uudestaan perjantaina, koska keskiviikkona otetusta emättimen bakteeriviljelystä löytyi jonkinlaista sekaflooraa. En nyt sitten tiedä kauanko tuo kuuri mulla menee. Strepto-b oli negatiivinen joskus pari viikkoa sitten kun testattiin.
Tällä hetkellä tilanne näyttää siis aika hyvältä. Fiilikset on vähän ristiriitaiset. Katsoin perjantaina Inhimillisen tekijän, jossa haastateltiin kahta syövästä toipunutta, joille oli jo ehditty antaa "kuolemantuomio". He puhuivat siitä, miten paraneminen ei ollutkaan erityisen iloinen asia. Että oli vaikea saada elämästä uudestaan kiinni, kun oli ehtinyt jo heittää sille hyvästit. Että eihän tämän näin pitänyt mennä. Tavoitan tällä hetkellä omassa ajatusmaailmassani vähän samaa, toki huikeasti pienemmässä mittakaavassa. Kun välillä tilanne näytti oikeasti pahalta, mieli oli jo varautunut pikkukeskoseen. Vaikka koko ajan olen tähdännyt vähintään 28 viikkoon, mielellään tietysti ylikin, en jaksanut uskoa tosissani että päästään edes 26-viikkoiseksi. Ja nyt kun se raja meni ja mun vointi on selvästi aiempaa parempi, tuntuu vähän siltä kuin olisi tullut huijatuksi.
Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai olen helpottunut, ettei keskolarumba ole ainakaan vielä alkanut. Tällä hetkellä jopa välillä mietin, voisiko tämä raskaus sittenkin mennä täysiaikaiseksi. Mielessä käy haaveita ihan tavallisesta synnytyksestä, jossa lapsi nostetaan heti syliini - ehkä saisin jopa itse ottaa hänet vastaan. Näen sieluni silmin, miten pikkuinen ihminen itse hakeutuu rinnalle maidontuoksun perässä (videot näistä tilanteista ovat upeimpia joita ikinä olen nähnyt). Että miltä tuntuisikaan pitää lapsi ihokontaktissa koko sairaala-ajan, viedä hänet kotiin parin päivän iässä, aloittaa ihan tavallista arkea ilman rautalisiä ja maidonvahvikkeita. Täysimettää puolivuotiaaksi ja aloittaa kiinteät lapsentahtisesti sormiruokaillen. Kun se arki on täysiaikaisena syntyneen lapsen kanssa niin toisenlaista kuin keskosen.
Matkaahan niille täysille viikoille on vielä huikean pitkästi. Pikkukeskosrajaankin vielä kuusi viikkoa. Sinä aikana ehtii tapahtua mitä vain. Vaikka juuri nyt kaikki on hyvin, voi lapsi olla vuorokauden päästä maailmassa. Niin on käynyt kahdesti ennenkin. Se on aika rassaavaa. Ihan jo senkin vuoksi, että olo on niin hyvä että voisi kai tuota makoilla kotonakin. Sitä samaa miettivät myös lääkärit. Se MUTTA tässä tapauksessa on pitkä matka. Saakoskelta on Jyväskylään 40 kilometriä. Jyväskylästä Kuopioon yli 140km. Autossa istuminen noin pitkän matkan ajan on pois laskuista. Paaritaksilla auton tärinä tuntuu huomattavasti enemmän kuin pehmeällä penkillä istuessa, ja se tärinä taas stimuloi supistuksia. Pääsisinkö edes puoleen matkaan, ennen kuin kipeytyisin? Tuskin. Ja entä jos pääsisinkin kotiin saakka ja sitten heti pitäisi lähteä takaisin?
Lääkärit ja kätilöt kuitenkin ovat sitä mieltä, että kotilomaa olisi hyvä kokeilla. Ja mikäs siinä, noin niin kuin siltä kantilta että onhan tässä kova koti-ikävä. Ensi yönä tulee täyteen kolme viikkoa Kuopiossa, ja perhettä olen tänä aikana nähnyt kerran, kun viime lauantaina kävivät.
Kun kesällä 2010 makasin TYKS:ssa, tilanne oli hyvin samanlainen. Kohdunsuun tilanne erinomainen, niukkaa verislimaista vuotoa, supistuksia vessakäynneillä, silloin tällöin Nifanginin tarve. Silloin kuitenkin lääkärit pitivät tiukasti vuodelevossa vessaluvin, koska anamneesissa oli edellinen, samasta tilanteesta yhtäkkinen vedenmeno ja synnytys vuorokaudessa. Rv 28+ "hajosin" sairaalassa makaamiseen ja tinkasin kotiloman. En varsinaisesti saanut lupaa, mutta kun ilmoitin että mun on päästävä käymään kotona yksi yö, ja menen vaikka omin luvin, sain vastahakoisesti mukaan lääkkeet ja vajaan vuorokauden kotiloman. Siellä matkaa sairaalan ja kodin välillä oli 20 kilometriä. Täällä yhdeksänkertaisesti. Tuosta kotilomasta meni kolme päivää lapsen syntymään. Sattumaa tai ei, mutta pelottavaa kyllä.
Nyt lääkärit patistelevat käymään kotona. Toki seuraavassa lauseessa aina mainitaan pitkän matkan riski ja mun historia, mutta silti kotiin olisi hyvä mennä. Yksi lääkäreistä muistutti, että Jyväskylässä syntyy enemmän vauvoja kuin Kuopiossa, ja neonatologi on sielläkin puhelinsoiton päässä... Jos se on niin yksinkertaista ja turvallista, miksi edes siirretään pikkuviikkoiset Kuopioon synnyttämään? Me on viime kesänä haudattu yksi lapsi. Toisen lapsen elämän riskeeraaminen ei houkuttele vähääkään, vaikka samaan hautaan toki mahtuisi toinenkin arkku.
No, kun nyt kuitenkin olo on suhteellisen hyvä, saatan lähteäkin kotona käymään. Sitä ennen teen pienen testin: tänä iltana menen tässä Kuopiossa yhden kaverin kotiin visiitille. Jos muutaman tunnin reissu menee hyvin, olen aavistuksen turvallisemmalla mielellä kotiloman suhteen. Jos taas tuo käynti laukaisee supistukset ja/tai lisää vuotoa, tiedänpä ainakin, että Jyväskylän reissu on aivan tuhoontuomittu ajatus.
Lopuksi vielä: sain vihdoin kirjoitettua synnytystoivelistan. Tähän liitteenä kuvat siitä.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Kuopiosta kajahtaa
Viikko on vierähtänyt Kuopiossa. Kaksi ensimmäistä päivää estotipassa, iv-antibiootti meni neljä päivää ja vaihdettiin sitten suun kautta otettavaan. Lisäksi menee edelleen pitkävaikutteinen supistuksenestolääke (täällä nimellä Nifedipin), maitohappobakteeri, d-vitamiinit, vatsaa pehmittävä Pegorion, Klexane-pistos, ja kerran viikossa Proluton-pistos. Tarvittaessa Nifanginia ja tietenkin perussairauden lääkitys iltaisin.
Vointi on vaihtelevaa. Koko viikon lantion ja alaselän tuntemukset olivat käytännössä koko ajan läsnä. Lämpöpakkauksia tarvittiin päivittäin. Supistuksia tuli herkästi. Yhtenä päivänä sain jo liikkumisluvan, kävin syömässä päiväsalissa ja sitten tarvittiinkin Nifanginia. Perjantaina kävelin parikymmentä metriä tutkimushuoneeseen ja takaisin. Kupu oli kireä koko ajan, ja mennen tullen piti pysähtyä pari kertaa hengittelemään. Ja sitten tarvittiin taas Nifanginia. Lauantaina taas supistelu yltyi niihin mittoihin, että Niffejä meni neljä tablettia ja lisäksi tarvittiin nestetippa, ennen kuin tilanne rauhoittui. Verenpainetta mittailtiin vähän päästä, onneksi ne kuitenkin pysyivät hyvinä ja Nifanginia voitiin antaa.
Limatulppaa on tullut lauantaina ja sunnuntaina, tänään hiukan verislimaista vuotoakin. Toisaalta sunnuntai oli aivan loistava päivä, ei yhtään supistusta eikä edes selkäsärkyä! Aloin jo elätellä toivetta kotiin pääsystä, ja jos tilanne pysyy näin hyvänä, sitä voidaan kuulemma tällä viikolla harkitakin. :) Tässä nyt kuitenkin mennään testilinjalla. Tänään kävin aamupalalla päiväsalissa, ei supistuksia ja lantiossakin vain hyvin lievää särkyä, joka lakkasi melkein heti pitkälleni palatessa. Katsotaan miten muiden ruokailujen kanssa käy.
Olisihan sinne kotiin mukava päästä. Toisaalta se on myös pelottavaa. Viikkoja on niin vähän (24+3) ja tiivistä, napakkaa supistelua on kuitenkin ollut tuntien ajan vielä pari päivää sitten. Myös limatulppa ja verilima ovat asioita, jotka eivät näille viikoille kuulu. Ja täytyy muistaa, että ennenkin mulla on mennyt ykskaks vedet, ja siinä sitä sitten oltiin... Lisäksi perjantain ultrassa kävi ilmi, että kohdunsuulla oli tapahtunut muutosta: aiemmin 5cm kaula oli lyhentynyt 4,2cm:iin ja sisäsuun suppilo kasvanut 5*5mm:stä 1,2*1,3cm:iin. Ja tällaista siis aiemmista keskosista ei ollut. Siksi tilanne mietityttää kyllä kovin, vaikka ilman mun taustaa kohdunsuun tilanne olis edelleen erinomainen.
Doula-asiaakin olen edistänyt. Viime viikolla kävi minua tapaamassa Emilia Kuopion ensikodin ryhmästä. Hän on melko kokematon, mutta kouluttautunut myös itsenäisesti ensikodin toiminnan ulkopuolella. Lisäksi sain reserviin pari kaveria, joista toinen on täällä kätilönä (synnyttäneiden osastolla) ja toinen maallikko (tai toki hoitaja, muttei synnytyspuolen), ei virallinen doula, mutta ollut mukana kotisynnytyksessä. On siis ainakin kolme ihmistä joihin ottaa yhteyttä, jos synnytys täällä käynnistyy. Miehellähän menisi jo matkaankin pari tuntia, lastenhoidon järjestämiseen jonkin aikaa, eikä hänelle kyllä soitella lähtökäskyä ennen kuin ollaan saliin siirtymässä. Näin ollen on paljon mahdollista, ettei hän ehtisi synnytykseen mukaan ollenkaan.
Katsotaan tässä nyt pikkuhiljaa, miten vointi kestää osastolla liikuskelua. Sen kyllä huomaa, että 10 minuuttia pystyssä saa vauvan aina painumaan alas lantioon ja liikkeet tuntuu inhottavammilta. Levossa hän pysyy ylempänä, potkiskelee oikeaan kylkeen välillä niin napakasti että kipeää käy. Mutta käyköön, sehän tarkoittaa vain että kasvua ja voimistumista tapahtuu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)