keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Synnytyskertomus, lopultakin

Aika on vierähtänyt, anteeksi siitä, hyvät lukijat. Olen saanut moneen otteeseen kyselyitä, milloin kirjoitan synnytyskertomuksen. En ole halunnut tarttua siihen, sillä asiat eivät menneet ollenkaan niin kuin toivoin.

Tärkein tietysti meni hyvin. Meillä on terve tyttö. Synnytys jätti kuitenkin minuun surun. Ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen en jaksanut lukea muiden synnytyskertomuksia, piilotin jopa hetkeksi Aksyn facebook-ryhmän, koska sen seuraaminen tuntui siltä kuin olisi hieronut suolaa haavoihin. Vähitellen olen tullut asian kanssa paremmin sinuksi. Ei se lopulta ollut huono kokemus, vaikka päättyikin toisin kuin olin toivonut.

En muista enää tarkkaan mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. En muista tarkasti, oliko mulla varsinaisessa synnytyksessä mukana kaksi vai kolme eri doulaa. Ehkäpä korjailen tätä joskus myöhemmin, kun muistan paremmin.

Viimeiset puolitoista raskausviikkoa

Minä sitten sain kuin sainkin sen mahataudin. Olin tosi huonossa kunnossa, oksensin ja ripuloin enkä jaloillani pysynyt. Jouduin myös käymään päivystyksessä voimakkaan ylävatsakivun vuoksi. Labrat sopivat raskausmyrkytykseen, mutta siihen en uskonut ollenkaan, minusta kyse oli sappikohtauksesta. Päivystyksestä kuitenkin lähetettiin synnärin puolelle tsekkaukseen. Gynekologi arvioi, että oireet johtuivat vatsataudista ja kuivumisesta. Kipu oli jo päivystyksessä saatu loppumaan piikillä, ja kun en halunnut jäädä osastolle, pääsin kotiin ohjeistuksella että heti jos oireet pahenevat pitää tulla takaisin.

Oikein piti omakantaan kirjautua, että muistaisin paremmin miten nämä käynnit meni, mutta eipä se juuri apua tuonut. Neuvolakorttiin on merkitty käynti synnärillä 10.5., sen täytyy olla se kerta, kun olin ihan varma että lapsivettä tulee. Kotona valutteli jotain, laitoin doulan ohjeen mukaisesti pikkuhousuihin siteen päälle vielä talouspaperia. Vuoto meni siitä läpi siteeseen ja oli vaaleanpunaista, sekä tuoksuikin makealle. Selvältä vedenmenoltahan se vaikutti. Menimme synnärille, jossa oli tuttu kätilö vastassa. "Nyt minä tulen, enkä lähde enää ilman vauvaa!", sanoin. Olo oli riehakas ja helpottunut - selviän ilman käynnistystä! Kätilö otti PROM-tikulla näytteen. Sitä ottaessaan hänkin sanoi, että kyllä se vedeltä näyttää. Yhtä ällistyneitä taisimme olla kaikki, kun testi olikin negatiivinen. Lähdimme kotiin pettyneenä.

(Jälkikäteen olen kuullut, että yllättävän moni on saanut promista väärän negatiivisen. Olen siis taipuvainen uskomaan, että vuoto oli kuin olikin lapsivettä.)

Oksitosiinia, sittenkin

Käynnistysaika oli siis varattu 11.5. Äitipolille mennessämme vitsailin sisarusten whatsapp-ryhmässä että katsotaan vaan, niin kärvistelen vuorokauden supistuksissa ja sitten mennään kuitenkin sektioon. Oikeasti en uskonut tähän. Luotin siihen, että kyllä kroppa hoitaa.

Ensimmäinen järkytys tuli siitä, että kohdunsuu olikin kolme senttiä auki. Yö synnärillä oli avannut sen kahteen senttiin, ja sen jälkeen vielä sentti oli hävinnyt. Tämä oli tietenkin sinällään hyvä uutinen, ettei lähdetty ihan nollasta, mutta huono siksi, että ballonkia ei nyt kannattanut laittaa. Lääkäri suositteli oksitosiinikäynnistystä. Minua alkoi pelottaa. Aina aiemmin oli sanottu, että kahden sektion jälkeen ei oksitosiinia käytetä ollenkaan, ja nyt sitten synnytys haluttiin käynnistää sillä! Kyselin, onko se todella turvallista. Lääkärin mielestä kyllä oli, ja toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä vielä kotiin. Siihen en uskaltanut ruveta, mielessä kangasteli edelleen riski synnyttää matkalle, ja toisekseen olin nukkunut ihan hirvittävän huonosti monta yötä. Iskiasmainen kipu lonkassa vaivasi niin, että mies kertoi minun valittavan unissanikin. Lisäksi olin taas ollut ottamatta iltalääkkeen, joten ei tuntunut järkevältä enää siirtää synnytystä eteenpäin. Luotin siis lääkäreihin, jotka olivat sitä mieltä että käynnistys menee varmasti hyvin ja pian minulla on vauva sylissä. Siirryimme synnytyssaliin puolen päivän maissa odottelemaan tippaa. Doulista päivällä paikalle pääsi Kaisa. Hänet tapasin ensimmäistä kertaa tuolloin, mutta toki olimme foorumilta tuttuja jo vuosien takaa, eikä hän siis tuntunut lainkaan vieraalta.

Urakka alkaa

Vaihdoin taas päälleni oman synnytysmekkoni, ja odottelimme hyvissä tunnelmissa. Tippa laitettiin ja vähitellen supistuksia alkoi tulla. Ne olivat oikein hyvin siedettävissä, hengittelin ja pysyttelin pystyssä. Doula vaihtui neljän aikaan, kun Milja ehti töistä sairaalaan. TENS viriteltiin ja samaan aikaan otettiin käyttöön jääside. Alapääni nimittäin kuumotti hirmuisesti, tuntui olevan kuin tulessa. Sellaista oiretta en muista mistään synnytyksestäni, en ennen enkä jälkeen. Onneksi kätilöillä tosiaan oli kasteltuja, pakkasessa pidettyjä terveyssiteitä, jonka saattoi sujauttaa pöksyihin. Väliin toki toinen side. Helpotus oli huikea ja olo muuttui jälleen siedettävämmäksi.

17.25 meni lapsivesi spontaanisti. Se oli oikein hyvän värinen. Laitettiin scalp-anturi ja varmaan myös IUP-piuha kohdun painetta mittaamaan. Siitä ei ole kyllä muistiinpanoissa mitään mainintaa, mutta oletan että se on laitettu samalla kertaa, koska muistan että arvoa seurattiin. Liikuin edelleen, enkä muista että piuhat olisi pahemmin liikkumista rajoittaneet, paitsi tietenkin tippaletku. Tästä olen arvellut, että minulla oli varmaan langaton seuranta, mutta varma en ole.

Vedenmenon jälkeen supistukset kipeytyivät, kuten aina on käynyt, ja hengityksen mukaan tuli äänenkäyttö eli synnytyslaulu. Arven vasemmassa reunassa tuntui supistuksen aikana kovaa kipua. Sitä koetettiin helpottaa lämpöpussilla, mutta kovin merkittävää apua ei siitä varmaan ollut. Sain myös ensimmäisen annoksen antibioottia, koska streptokokki b oli positiivinen.

Tämän jälkeen mielikuviani synnytyksestä hallitsee arpikipu. Supistuksen aikana sietämättömältä tuntuva kiristys vasemmalla puolella. Doulan muistiinpanojen mukaan olen saanut Buscopania, jota googlen mukaan käytetään "sisäelinten, esim. ruuansulatuskanavan, haiman, sappiteiden, virtsateiden ja synnytinelinten kouristuksenomaisten kiputilojen laukaisemiseen." Minkäänlaista mielikuvaa tästä minulla ei ole, joten en osaa sanoa onko siitä ollut apuakaan. Sen sijaan 19.35 annettu PCB eli kohdunkaulanpuudutus vei kipua hyvin pois. Varsinainen supistuskipu oli ihan siedettävää, mutta muistan että jokaisella supistuksella tuntui kuin arpi repeäisi rikki. Minulle vakuuteltiin ettei niin käy, ja lääkäri tuli ultraamaan arpea. Se näytti aivan hyvältä, joten jatkettiin kuten ennenkin. 


Tässä välissä lepäilin sängyllä pötkötellen noin puolitoista tuntia. Muistan Milja-doulan lempeästi muistutelleen, että toivoin että minut nostetaan pystyyn vaikka väkisin, etten vain jäisi sänkyyn. Muistan sanoneeni, että nyt on pakko levähtää. Ketipinorin vieroitusoireet jylläsivät, oli huono olo ja palelsi, vaikka olin hikinen. Pahoinvointia hallitsin mehujäillä, joita pariin kertaan kanttiinista haettiin, ja kun kanttiini meni kiinni, kätilöt toivat jääpaloja. Missään vaiheessa minua ei kielletty syömästä eikä juomasta, mikä viittaa siihen, että henkilökunta luotti yhä vahvasti alatiesynnytyksen onnistumiseen.





Pieleen mennyt spinaali


Ennen yhdeksää tehdyssä sisätutkimuksessa olin vasta neljä senttiä auki, mutta kaulakanava oli hävinnyt lähes kokonaan, reuna oli ohutta. Synnytys oli siis edistynyt. Arpikipu palaili PCB:n vaikutuksen lakatessa ja suostuin spinaalipuudutukseen. Se ei meinannut onnistua millään. Muistelen, että lääkäri pisti hyvinkin toistakymmentä kertaa, meinasi jo luovuttaa mutta sanoin että koeta vielä kerran. Lopulta pistäminen onnistui, doulan merkintöjen mukaan 22.07. Anestesialääkäri lähti huoneesta. Hetken päästä muistan kysyneeni, kuuluuko käsien olla puutunut. Verenpaineet alkoivat laskea ja yhtäkkiä huoneessa oli monta kätilöä. Puolisoni oli piikkikammoisena lähtenyt pistämisen ajaksi pois salista, ja muistan että mun oloni oli niin huono että käskin doulaa lähteä hakemaan miestä takaisin. Ajattelin, että taidan kuolla tähän. Muistan hyörinän ympärillä. Joku kätilöistä lähti hakemaan anestesialääkäriä ja tuli kohta sanomaan, että se tulee ihan pian. "SANO ETTÄ TARVITAAN HETI!" minua hoitanut kätilö sanoi hyvin topakasti, ja sitten lääkäri tulikin. Minulla oli ikään kuin leijuva olo, ja samaan aikaan painava. Tuntui että nukahdan, mutta ajattelin että en saa nukahtaa, minun pitää nähdä vielä Joni ja sanoa että pitää lapsista huolen. Muistan kun kätilö luetteli yhä vain laskevia paineita (65/32. 60/30.) Alin doulan ylös merkitsemä lukema oli 58/28. Muistan, miten lääkäri käski antaa lisää lääkettä, kätilö sanoi että kolme kertaa on jo annettu, vieläkö annan. "Joojoo, nyt tarvitaan." Joni tuli paikalle juuri kun tilanne alkoi helpottaa. Ilmeisesti ongelma ei kestänyt kovin kauan, mutta se tuntui pitkältä ajalta. Vauvan sykkeetkin olivat laskeneet, tottakai, kun äidin verenpaine on pohjalukemissa, tietenkin siihen sikiökin reagoi. Syke korjaantui kuitenkin nopeasti minun vointini myötä. 


Spinaalista seurasi jälleen tuttu, sietämätön kutina. Arpikipuun se ei sen sijaan juurikaan auttanut. Kutinaa yritettiin helpottaa märillä harsoilla, mutta ei siitä juuri ollut hyötyä, sen kummemmin kuin antihistamiinista. Muistan mananneeni itsekseni, että pitikin ottaa se, vaikka tiesin että en kestä tätä kutinaa. Yhdentoista aikaan oksitosiinia nostettiin 36:een. Vähän sen jälkeen supistuksen huiput kipeytyivät ja tunsin paineentunnetta. Kohdunsuu oli kuitenkin vain noin viisi senttiä auki ja vauva edelleen korkealla. Arpikipu oli entistäkin julmempaa ja sain toisen annoksen PCB:tä. Se auttoikin taas jonkin verran. 


Nousin ylös kävelytuen varaan, nostelin jalkoja ja kyykin minkä pystyin, jotta saisin vauvan laskeutumaan. Muistelen että tunnelma oli ihan hyvä, luotin edelleen siihen että vauva tulee alakautta, koska henkilökunta siihen niin vahvasti uskoi. Ajattelin, että ehkä sektioiden kiinnikkeet vääntävät vauvaa virheasentoon ja hän ei siksi laskeudu tehokkaasti. Kolmen aikaan sain vielä kolmannen annoksen PCB:tä, kohdunsuu oli seitsemisen senttiä auki, mutta reuna oli paksua ja vauva edelleen korkealla. Silloin muistan ajatelleeni, että ei tässä hyvin käy. Edelleen minulle vakuuteltiin, että arpi kestää kyllä, vaikka siihen sattuukin. IUP ei antanut kovin huolestuttavia lukemia. 


PCB:n vaikutuksen laantuessa olin taas järkyttävän kipeä. Anelin uutta annosta, tuo puudute kun oli ainut josta todellista apua arpikipuun oli missään vaiheessa ollut. Lääkäri pahoitteli, ettei voi enempää antaa, kolme annosta on maksimi. Jotain oli kuitenkin pakko saada, joten sain Oxanest-kipupiikin. Se rentoutti ja uskoin että nyt pystyn hetken levähtämään. Koska Milja-doulan piti aamulla taas mennä töihin, patistin häntä lähtemään kotiin, "kyllä me nyt pärjätään vähän aikaa itsekseenkin". Se oli virhe. Doulan lähdettyä ei mennyt montakaan tovia, kun kipu yltyi niihin mittoihin että luulin todella kuolevani. Huusin ääneen, että arpi repeää justiinsa, ihan varmasti repeää, kipu ei poistunut edes supistusten välillä. Lääkäri tuli ja lausui sanan, jonka olisin itse sanonut jos hän ei olisi ehtinyt ensin: sektioon. 


Lopussa kiitos seisoo


Pikkuinen tyttö syntyi 12.5.2016 kello 6.36 mitoin 3610g ja 48cm. Kohdunsuu ei lopulta auennut seitsemää senttiä pidemmälle, sillä vauva ei mahtunut sektioarven ohi laskeutumaan kohdunsuuta painamaan. Näin jälkikäteen olen arvellut, että kroppa totesi tämän jo silloin rv 37+0 kun olimme yön synnytyssalissa: ei tule onnistumaan, homma seis. Sektiossa lääkäri totesi arven ohenneen.





 Sektio tehtiin nukutuksessa, koska aiemmin epäonnistuneen spinaalin jäljiltä ei uusi selkäpuudutus tullut kysymykseenkään. Myöhemmin lääkäri arveli, että lähes koko raskauden kestänyt makaaminen oli painanut selkänikamia kasaan, jolloin selkäydinkanava on ahtautunut ja puudutus nousi liian ylös, vaikka annos oli sektiotaustan vuoksi normaalia pienempi. Miten tämä vaikuttaa jatkossa, jos on leikkaustarpeita, en tiedä. Tuon sektion jälkeen olin kuitenkin tunteja täysin muissa maailmoissa. Joskus yhdentoista jälkeen tulin ensimmäistä kertaa tajuihini sen verran, että tajusin kysellä vauvasta. Minulle kerrottiin, että tyttö voi hyvin ja olisi tuotu jo aiemmin luokseni, mutta olin täysin kanttuvei, joten olivat päättäneet antaa minun nukkua vielä. Tapasin pikkuisen ensimmäistä kertaa puolen päivän aikaan, kun minut siirrettiin osastolle. Vauva pääsi heti rinnalle ja vietimme kolme sairaalapäiväämme tiiviisti ihokontaktissa.  


Mitä tästä opimme? On kuunneltava ennen kaikkea kropan viestejä, ei luotettava sokeasti mittauslaitteisiin. Sekä IUP että ultra olivat lupailleet asioiden olevan kunnossa, mutta niin ei ollut. En tietenkään tiedä, eikä kukaan muukaan, missä vaiheessa arven oheneminen oli tapahtunut: oliko se ultratessa vielä ihan ok, mutta synnytyksen edetessä tilanne muuttui? Selvää kuitenkin on, että kohdunrepeämän riski oli todellinen ja sektio ehdottoman välttämätön.


Tätä ei pidä tulkita niin, että arvostelisin minua hoitaneiden ammattitaitoa. Ei. Koin koko ajan olevani hyvässä hoidossa. Olen kyllä jossitellut: entä jos se oksitosiinikäynnistys tämän teki? Jos olisi vielä odoteltu, että lapsi tulee itsekseen? Tai jos olisi vain puhkaistu kalvot? Samaan aikaan koen, että ihan oikeasti näin ei ollut. Kuten aiemmin sanoin, synnytyshän yritti käynnistyä jo aiemmin, eteni, mutta pysähtyi itsekseen. Viisas keho tiesi. 


Päin vastoin olen todella kiitollinen siitä, että sairaala antoi minun yrittää. Että minua kannustettiin ja kehoni kykyyn synnyttää alakautta luotettiin todella lujasti. Minun kanssani tehtiin yhteistyötä, minua kuunneltiin ja asiat selitettiin minulle. Jos mulle olisi jyrkästi sanottu että kuule, kahden sektion jälkeen se on automaattisesti sektio, olisin tuntenut itseni jyrätyksi ja väärin kohdelluksi. Maailmalla ja Suomessakin on paljon hyviä, onnistuneita alatiekokemuksia kahdenkin sektion jälkeen. Olen itsekseni pohtinut, johtuiko arven joustamattomuus siitä, että aiemmat sektiot on tehty pikkuviikoilla, pienempään ja paksumpaan kohtuun. Ehkä arpikin on siksi muodostunut paksummaksi eikä siinä ollut riittävästi joustoa, että täysikokoinen vauva olisi sen mahtunut ohittamaan. 




Toipuminen

Aiemmista sektioista poiketen minulle oli laitettu haavan paranemista edistävä Pico-laite, joka toimi pattereilla ja loi muistaakseni jonkinlaisen alipaineen, joka imi ylimääräiset nesteet haavan mittaiseen imutyynyyn. Vaikea arvioida auttoiko se. Sen muistan, että haava oli tosi kipeä siihen asti että tikit poistettiin. Vasenta reunaa kiristi tosi paljon, särkylääkkeet auttoi vain muutaman tunnin ja käveleminen oli yhtä tuskaa. Pico oli ärsyttävä, kun sitä piti roikottaa kaulassa koko ajan ja piuha takertui milloin mihinkin. Mutta arpi on paljon siistimpi kuin edellisten sektioiden jäljiltä, johtuuko sitten taitavammasta leikkaajasta vai Picosta, en tiedä. Kipupumppua mulla ei ollut edes sairaalassa enkä siellä kokenut sitä tarvitsevanikaan, kun ei paljon tarvinnut liikkua. Ongelmat alkoivat vasta kotona. Se oli pitkä viikko, jota väritti myös vauvan joutuminen sairaalaan tarkkailuun omituisten tärinöiden takia. Ne jatkuivat joitakin viikkoja, eikä niille mitään selitystä lopulta löytynyt. Mahdollisesti ketiapiinin vieroitusoireita, tai sitten ihan hermostollista kehittymättömyyttä. 


Henkisesti sektiosta on ollut hyvin raskas toipua. Surutyö on ollut pitkä ja rankka. Eikä se varmaan koskaan kokonaan lopu. Synnyttäminen on ollut mulle intohimo, niin itse koettuna kuin kiinnostuksen kohteena ja doulan roolissa. Olen pohtinut siitä ammattia itselleni, joko kätilönä tai doulana. Olen haaveillut synnytyksistä, käynyt raskauksien aikana ja ei-raskaanakin varmaan satoja kertoja läpi synnytysskenaarioita. Nyt se on ohi. Lopullisesti. Lasten saamiselle ei ole toistaiseksi estettä, toki suositeltu ero seuraavaan synnytykseen (sektioon) on kaksi vuotta. Se on lusittu nyt. Alatiesynnytys minun kohdallani voisi olla mahdollinen ainoastaan hyvin pienen keskosen kohdalla, jos näyttäisi siltä että se tulee sieltä helposti ja nopeasti. Mutta sellaiset upeat, intensiiviset hetket, joissa kroppa puskee itsestään uutta elämää, saisin itse omin käsin ottaa lapsen vastaan ja nostaa rinnoilleni (kuten edellisessä synnytyksessä oli sovittu kätilöiden kanssa tapahtuvan), sellaista en tule koskaan kokemaan. 


Olen miettinyt myös, miten moninkertaisesti kamalaa olisi nyt menettää lapsi kohtukuolemalle. Sellaisessakin tilanteessa sektio olisi pakko tehdä. Olisi haava ja toipumisaika, mutta ei sitä lasta. Eikä välttämättä mahdollisuutta enää yrittää uudestaan. Seuraava sektio voi hyvinkin olla viimeinen. 


Sekin on hyvin vaikea sulattaa. Että pitäisi laittaa ennen sektiota nimi paperiin, että lääkäri voi samalla tehdä sterilisaation, jos näkee sen tarpeelliseksi. Pystyisinkö allerkirjoittamaan? En kerta kaikkiaan tiedä. Pakkohan se varmaan olisi, luotan kyllä pääosin lääkärien ammattitaitoon ja arviointikykyyn, mutta hirvittävän katkeralta se epäilemättä tuntuisi. Ylipäänsä olla raskaana ja tietää, että tämä on suurella todennäköisyydellä viimeinen kerta. Ei siksi, että haluaisin sen olevan tai siksi että ikä tulisi vastaan, vaan koska kohtu ei kestä. Tällaiselle, joka on aina halunnut paljon (PALJON!) lapsia, se tuntuu tosi vaikealta palalta. 


Pitkään tuntui, että doulaamiset on nyt tässä. Että ei enää pysty eikä edes halua elää rinnalla sellaisessa, josta itse väistämättä jää paitsi. Tuntui todella vaikealta innostua läheisten ja ystävien synnytysasioista. Teki mieli painaa kädet korville ja silmille ja vetäytyä pois, johonkin kuplaan, jossa kukaan ei synnytä. Vauvoja saa kyllä tulla, mutta jotenkin vaan tupsahtamalla. Olin kateellinen. Olen edelleen, myönnän, aina kun kuulen upeita synnytyskertomuksia. Olen kuitenkin pakottanut itseni vähitellen lukemaan ja kuuntelemaan, katsomaan videoita ja valokuvia netissä, iloitsemaan toisten kokemuksista. Olen hyvin kiitollinen siitä, että minua pyydettiin taas doulaksi. Marraskuussa mennään taas. Jos pyytäjä olisi ollut joku satunnainen henkilö, jota en tunne, olisin varmuudella kieltäytynyt. Mutta kun pyyntö esitetään tyyliin "jo silloin kun tämä meidän edellinen oli pieni, päätin että haluan sinut sitten doulaksi jos toisen lapsen saamme", ei sellaisesta kieltäydytä. Ja hyvä että ei kieltäydytä. Ilman tätä olisin saattanut jäädä rypemään katkeruuteeni ja pettymykseeni loputtomiin. Nyt en voi. Siitä on vain porskutettava läpi. Eikä se enää tunnukaan mahdottomalta. Se tuntuu hyvältä, innostavalta. Hitusen mukana on surua ja haikeutta, mutta uskon että sekin kääntyy voimavaraksi, kuten aiempienkin synnytysten vaikeat kokemukset ovat kääntyneet. 




Kuvista


Yritin löytää tähän valokuvia synnytyksestä. Doula niitä otti, ja aina välillä olen niihin törmännyt. Nyt vain en löydä niitä mistään. Kännykkäni simahti tässä välissä, ja uudesta en kuvia löydä. Kyllä ne on jonnekin vanhasta puhelimesta siirretty, olen ne nähnyt moneen kertaan, mutta toistaiseksi vedin vesiperän sekä tietokoneen että kolmen muistitikun kohdalla. Katsotaan, saanko niitä lisättyä joskus myöhemmin, jos ne on vaikka jollain muistikortilla jossain. Tässä bloggauksessa on siis mukana vain syntymän jälkeen otettuja kuvia: miehen ottama ensimmäinen kuva vauvasta, joka oli hetkisen lämpökaapissa, mun synnytyspäivän iltana ottama selfie ja lisäksi serkkuni Solja Hyyryläisen ottamia kuvia vauvakuvauksesta. 


P.S. En ymmärrä, miksi fonttikoko vaihtuu välillä. Liitin siihen toisaalta pätkän, jonka poistin. Se kuitenkin muutti fonttia jostain syystä. Nyt pitäisi olla samat asetukset koko tekstissä, mutta jostain syystä näyttää silti erilaiselta. Hö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti